RUNO PUNKAHARJUSTA.
Oli kerran miestä kolme,
Jotka sattuivat Savosta
Kulkemahan kuuluisahan,
Haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
Joss' on saari salmen suussa,
Virstantolppa toistajana.
Yli salmen saatettihin
Sille puolen Punkaharjun;
Astuivat ylämäkehen
Katsomahan kartanoita,
Jotk' on kruunu rakentanut.
Kääntelekset, katselekset,
Istuvat, ajattelevat,
Kuuntelevat kukkumista,
Kesälinnun laulamista:
Kuinka siinä linnut lauloi,
Linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa,
Päivä paistoi pitkin nientä;
Siitä koko luonto liikkui,
Ilma silmissä iloitsi,
Ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
Säikkyviä lähtehiä,
Järven, lahen lainehia,
Kerran vielä keskenänsä
Miehet mielestä hyvästä
Puhelevat puolestansa:
"Kuin ois tässä kukkasia,
Lehtipuita lempehiä,
Oksakaan omenapuuta,
Oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata!"
Tuosta kärryihin kävivät,
Rupesivat rattahille:
Ratas vieri tietä myöten,
Aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
Sekä harjua haluista,
Joss on puista portti tehty,
Katuvarret kaunistettu:
Tämä silta on silloin tehty,
Kuin on kuu kokohan pantu,
Kuin on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus.
Viel' ei vaivu vuoliaiset
Eikä arkut alta murru.
SUOMESS' EI ELÄ RUNOILLA.
Kuulkahatte kuulut herrat,
Suomen ruhtinaat suloiset,
Minä huuan huolissani,
Valittelen vaivoissani:
Suomess' ei elä runoilla,
Ei tule leipä laulamalla,
Työstä on Suomessa surua,
Leivänsaaliista Savossa.
Maat on kaikki kankahia,
Kaikki kallioperiä,
Toiset korpia kovia,
Synkkiä syänsaloja,
Pellonpaikat on pahoja,
Kivikoita, kallioita;
Niiss' on työtä tyhjän kanssa
Saaha einettä etehen,
Ruvetessani runoille.
Viel' on raskas Herran vitsa,
Tauti päälle painavainen,
Kaikki tässä kappelissa,
Joitten joukossa minäkin
Olen saanut outo olla,
Parvessa parasna miesnä,
Kaikki on kattoni kulunna,
Kaikki pääni paljastunna;
Ei ole soittoni soreat,
Eikä kuulu kanteleeni,
Nyt ei kanna köyhän koppa,
Pää paljas puhua paljon,
Suru soittoni hajoitti,
Katkoi kielet kanteleeni.
TAAVETTI SAVOLAINEN.
Runoseppä Taavetti Savolainen oli syntynyt v. 1797 Kuopion pitäjässä. Hän oli perinyt talon ja mannun, mutta mieli näyttää tehneen itse kaupungin elämään, niin että möi perintönsä ja muutti kaupunkiin, jossa osti talon. Vaan ei hän niinkään viihtynyt, möi tämänkin ja rupesi merimieheksi sekä purjehteli jonkun aikaa Saimaan vesillä. Palasi sitten Kuopioon ja lienee viimeiset aikansa vuokramiehenä kuljettanut tavaroita Toivalan ja Kelloniemen välillä. Hän kuoli Kuopiossa 4 p. toukok. 1855.
Vesillä liikkuissansa heräsi savolaisessa runon into: eräänä kauniina kesäyönä laivankannella istuessaan ja luonnon ihanuutta katsellessaan hän teki ensimmäisen runonsa. Savolaisen runot eivät kuitenkaan osoita suurempaa runollista taipumusta. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään niitä useampia, joista huomautettakoon erittäinkin hänen sururunoansa Paavo Korhosen kuolemasta, joka on hyvä todistus siitä suuresta arvosta, jossa kansa aina on Korhosta pitänyt ("Ei ole kuolon kiertänyttä, surman vanhan voittanutta, Ei niin järjestä jaloa, Tahi taiosta isoa Ole suurta oppinutta, Joka saisi surman jousen, Julman jäntehen e'eltä, Nuolen sen terävän tieltä Päänsä piilleeksi pikaisen" j.n.e.). Muuten ansaitsevat, paitse tähän painettuja, Savolaisen runoista jo aineensakin tähden mainitsemista "Muistopatsas ja runolaulu kreivi Robert Henrik Rebbinderin kuolemasta", "Vangituista viinapannuista" (1843) ja "Sotamiesten intoruno v. 1855".
RUNOLAULU HYVÄSTÄ VUODENTULOSTA.
Kellä ompi kelvollinen
Kiitosuhri uutisesta,
Vuoen viljaisen tulosta,
Jonka puolehen Jumala,
Leppyisemmin suuri Luoja
Katsoisi kuin Kainin uhriin?
Kuka käypi kymmenestä,
Samoin kuin Samarilainen,
Kiittämässä korkiata
Armon eestä auttajata,
Päästyänsä puutoksesta,
Johon oisi oijennunna,
Joll'ei jauhoja Jumala,
Siunannunna suuri Luoja
Esivallalle varoja,
Eloa etelämaalle,
Jotta tuli toiset puolet
Näljän alta autetuiksi,
Puutteesta pelastetuiksi?
Vaikka surveella sivussa
Oli monta orpolasta,
Vaipua vähävaraista,
Kunnes antoi askeleensa
Lihavuutta suuri Luoja
Tiukkua tykönä touvon,
Kunnes jou'utti Jumala
Uutis-elon uupuneille,
Näljissänsä nääntyneille.
Senpä täytehen teräänsä
He'elmöivän Herran lahjan
Auttoi auransa jälehmät,
Suuri Luoja lämpöisellä,
Ihanalla ilmallansa,
Sateilla soveliailla.
Kasvatti ylenkatsotut
Pellot, jotka pensastuivat,
Metsähalmeetkin haleten
Kasvoi paikoin puskapäihin,
Lynsähän lyhästelihe
Paksun päänsä painon alla;
Eksyi turmelus elosta,
Ruoste poikkehen rukihin
Päästä paksusta pakeni:
Ompi runsas riihessäkin
Saalisna ruissatanen;
Ompi samoin ohravilja,
Ei puine epä-ituista,
Riihentappaja takone.
Ompi nurkka noilla määrin
Kuin ennen elon mitassa,
Viljavuosina välisten:
Nurkka rii^essä ryhötti;
Ompa vielä oiva vilja,
Myllyssäkin mainittava,
Kiven alla kiitettävä:
Ei puollu jauhopussi,
Säkki vuoroonsa vähene,
Kiven varkautta vajene,
Tullin ottoa ohene;
Ompa vielä valkiata,
Ihanaa, loistavata,
Leipoessa Luojan lahja.
Ompa vielä oiva leipä,
Eessä ihmisen ihana,
Kaunis pöyällä katsella,
Herran anne atrialla.
Ompa maistaissa makeeta,
Suusta nauttien suloista,
Maamme manna mieluisata.