Vielä virkan viina sulle,
Puhelen putelijuoma,
Kuin out tullut kuuluisaksi,
Aivan arvohon yletty,
Kansan kaiken ystäväksi,
Mielivieraaksi monelle,
Varsin vaivasta vähästä,
Alimmasta ansiosta.
Out sie rohto ruumihille,
Vatsatauista vapahat,
Autat ähkyssä välistä,
Väsynyttä virvoittelet,
Vielä lämmität vilussa,
Annat helpon heltehessä,
Vanhan vaivoja vähennät,
Tuottelet iloiset tunnit.
Vaan jos ma sanoa saisin,
Sekä jaksaisin jutella
Viinan suuria vikoja,
Töitä aivan törkehitä.
Vaikk' out kaunis kasvoiltasi,
Aivan loistava lajissa,
Vaan on myrkky mielessäsi
Niinkuin käärmeen kavalan,
Annat suuta surmallista
Juuri Juudaksen tavalla.
Vaikka kautta kaulavarren
Alas vatsahan valuupi,
Kohta päähän korkeneepi,
Asti aivoihin ajaksen,
Viepi mielen miehen päästä,
Ylös syöpi ymmärryksen,
Tunnon tuhmaksi tekeepi,
Turmelee toenpuhujat,
Viepi köyhän kunniankin,
Alentaapi arvon kaiken,
Viepi riistan rikkahalta,
Tavaran talonpojalta,
Ottaa puoit porvarilta,
Lastinensa kauppalaivat.
Vielä rohkenet ruveta,
Mennä korkeihin koteihin,
Isommille istuimille,
Miesten parvehen parasten;
Jotka ennen verassa välkkyi
Saatat sarkavaattehisin.
Vielä tuottelet toria,
Kapinoita kansan kesken.
Tuot' oun aatellut ikäni,
Puolen polveeni puhunut,
Kuka keksi keittoneuvon,
Kenpä ensinkin älysi
Panna pannua tulelle,
Lieripäätä liiokselle,
Josta laski laarin[17] viinan,
Tämän juomisen jorotti,
Johon suostui suuret herrat,
Kestyi keppikerjäläiset.
Voi sinua viina parka,
Minkäs tieät tehnehesi?
Teit nyt taimmoisen tarinan,
Kumman aivan kuuluisamman,
Kun saatit oman emosi,
Oman valtavanhempasi[18]
Istumaan ikänsä kaiken
Varsin vankihuonehessa,
Hiirten surmana surussa,
Pyyräsilmäin pyy'yksenä,
Poikansa pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista.
Voi sinua pannu parka,
Minkä kannoit kohussasi,
Minkä vatsastas valutit
Itselles ikuisen vaivan:
Nyt out vangittu kovasti
Aivan ahtaassa tilassa,
Poskillas pahuuen merkki
Tehty kruunun temppelillä.
Viina vielä valloillansa,
Poikasi pahoilla töillä,
Tapojansa toimittaapi,
Onpi syynä surman töissä,
Aivan varkahan apuna,
Väärintoistajan toveri;
Ei ole sitä sijoa,
Eikä ainoista asiaa,
Kuhun ei kätensä käyne,
Eikä sormensa sopine,
Joka ryyppääpi rysyltä,
Olommalta otteleepi.
Vaan sinä vakainen kansa,
Suku suuri Suomalainen,
Elä viivy viinan luona,
Huoli hullun kumppaliksi,
Piä hullu huonehessa,
Ankkurissa aika vanki,
Niin on kallo kaunihimpi,
Taito tallella pysyypi.
OLLI KYMÄLÄINEN.
Soinilansalmen kylässä Leppävirroilla syntyi 25 p. maalisk. 1790 runoniekka Olli Kymäläinen. Hänen isänsä oli mökkiläinen Jonas Kymäläinen ja äitinsä Maria Soininen. Olli oli heidän vanhin lapsensa. Miehen ikään tultuaan asuskeli hän varsinkin Palokin sahalla, jossa hänellä kai oli joku toimi, sekä viimeksi Varistaipaleen kylässä mökkiläisenä. Olli Kymäläinen oli kasvanut monissa vaivannäöissä, vaan ehkäpä juuri tämä seikka saattoi hänen mielensä luonnon kauneutta huomaamaan ja ihailemaan. Hän oli saanut oppia lukemaan, vaan ei kirjoittamaan. Raamattua hän ahkerasti lueskeli, mutta vielä ahkerammin sitä suurta ihmeteltävää kirjaa, jota ympäröivä luonto hänelle näytti. Hän näki sen ihmeitä niin hyvin niityn kainoissa kukkasissa, kuin niissä luonnon mahtavissa harjanteissa, jotka "on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus". Niinkuin useat muutkin talonpoikaisista runosepistämme, rupesi Kymäläinen vasta vanhempana runoilemaan. Hän mainitaan silloin olleen 47-vuotiaana, ja ensimmäinen runonsa oli kotipitäjänsä "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Ainoastaan semmoiset runot, jotka jotain juhlallisempaa tapausta koskivat, teki Kymäläinen muille tutuiksi, vaan ne runot, jotka itseksensä sepitti metsässä liikkuessaan taikka, myöhemmin myllärinä, istuessaan puron loisketta kuunnellen, saivat taas vaipua unohdukseen ja antaa sijaa uusille. Sitä ei hän kärsinyt että häntä pyydettiin pitoihin siellä laulaaksensa: "minä en laula ruoasta", oli hänen tapana sanoa. Kun eräs herrasmies kerta oli hänet siinä mielessä häihin kutsunut, niin Kymäläinen tosin tekikin runon — vaan siitä tuli pilkkaruno. V. 1815 oli hän nainut Kaisa Turusen, jonka kanssa hänellä oli useita lapsia. V. 1840 hän muutti Heinävedelle, missä tuli mylläriksi Kaurion suuren kartanon tiluksille. Sitten hän kuitenkin mainitaan jättäneen tämän ammatin ja ruvenneen torppariksi. Mutta itse hän ei paljon huolinut maanviljelyksestä, joka jäi perheen osaksi, vaan ajatteli ja valmisteli kaikellaisia koneita, johon hänellä oli suuri halu ja taipumus. Ulkonäöltään oli Kymäläinen muhkea mies, kasvonpiirteet miellyttävät ja älykkäät, ja näyttää myöskin seurustelussaan tehneen muihin hyvän vaikutuksen, niin että hänen käydessään V. 1845 Helsingissä Makkosen ja Puhakan kanssa huomio näkyy erittäinkin häneen kiintyneen (ks. Makkosen elämäkerta). Hän kuoli Heinävedellä 3 p. toukok. 1855. Leskeksi jouduttuaan oli hän v. 1842 uudestaan mennyt naimisiin Anna Kaisa Rautiaisen kanssa. Yksi hänen pojistaan myöhemmästä naimisesta kuuluu osaavan laulella isänsä runoja, vaan viettävän ympäri maailmaa kuljeksivaa elämää ja olevan viinaan menevä.
Kymäläisen parhaimmissa runoissa "Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta" ja "Punkaharjusta" ilmestyy erinomaisen vieno luonnon ihailu ja lämmin uskonnollinen tunne, ja hän voittaa näitten tunteitten ilmituomisessa muut talonpoikaiset runoiliat. Häntä on sentähden usein kiitetty kaikkein etevimmäksi kansanrunoilioistamme, ja tunnetuksi ovat varsinkin tulleet Runebergin sanat hänelle: "jos sinä, veliseni, kirjoittaa osaisit niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä, kuin minä olen." Kymäläiseltä säilyneet runot eivät kuitenkaan täydellisesti oikeuta pitämään toisia häntä verrattoman huonompina. Jos hän jo mainitussa suhteessa onkin etevin, niin tietävät muutamat heistä esim. Heikki Väänänen, Tuoriniemi, Makkonen y.m. kyllä esittää aineitansa pontevammin ja sukkelammin, kuin Kymäläinen, sekä myöskin täydellisemmässä ulkoasussa.
Kymäläisen luonnonlaatu sekä kirjoitustaidon puute ovat vaikuttaneet sen että jotenkin harvat runot häneltä ovat säilyneet. Hänen runojansa löytyy painettuna Sanansaattajassa 1840 (Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta), Necken-kalenterissa (Punkaharjusta) ja Maanmiehen Ystävässä 1848 (virsi Vuoden tulosta) sekä käsikirjoituksena Suom. Kirj. Seuran arkistossa seuraavat: Leppävirtain puolustus, Heinäveden kirkon rakennuksesta, Kansankäytöksestä jouluna, Punkaharjusta, Suomess' ei elä runoilla ja Kiitosvirsi hyvästä vastaanotosta Helsingissä.
KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.
Laulan riemusta runoja,
Ihanan ajan ilosta
Tahon muille muistutella.
Mutta kuinka sulle, suuri
Luojani, Isä ihana,
Minä taian mitätöinnä,
Minä suuri synnin orja
Sanat uhriksi sanella,
Kiitosvirttä veisaella
Tästä vuoesta hyvästä,
Kesän kaunihin tulosta,
Jonk' on suonut suuri Luoja
Meiän ihmisten iloksi,
Meiän vaivaisten varaksi
Jot' ei nähnyt nuori kansa,
Eikä varsin vanhat vielä
Muista näitä nähnehensä.
Kerran kun kesäksi lähti,
Taittui talvelta purimet,
Pakkaselta paksut niskat.
Itse ilmakin ihastui,
Lämmin läikkyi taivahasta,
Aurinko varisti paistoi;
Lumet lähti, maat sulivat,
Virrat aukesi äkisti.
Eipä viikon viipynynnä,
Tuskin viipyi viikkokautta,
Metsä kun puki pukunsa,
Veti verkavaattehensa,
Silkkimanttelin sivalsi.
Niitty oli neito nuori
Kaunistettu kukkasilla.
Kaikki karja laitumella
Iloitsevi itseksensä,
Että hyvä Herra auttoi,
Heitä vankia vapahti
Elämälle entiselle,
Ihanalle, iloiselle.
Kaikki karjakin ve'estä,
Kalat nousi katsomahan
Kesän kaunista tuloa.
Tetret kuusissa kukersi,
Kotkat katsoi kalliolta;
Pienet linnut pensahilla
Kaikki istuvat ilossa,
Visertävät virsiänsä
Luojallensa kunniaksi.
Itsekin talon isäntä,
Talonpoika taitavainen
Arveleepi aikojansa,
Kyseleepi kyntömiestä,
Alkajaapi aatrojansa,
Kyntövärkkiä kyhätä.
Ollut ei sitä oritta,
Tamman varjoa talossa,
Jot' ei viety vainiolle.
Itse niin talon isäntä
Kylvi sitten siemenensä,
Ahot ensin, maat perästä.
Itsekin Isä Jumala
Siihen antoipa apua,
Kauneimman kastehensa,
Että lämpimen lähetti.
Itse aurinko ilosta
Paistoi paljo lämpimemmin,
Kuin on muinoin monna vuonna,
Että kasvoi kaikki paikat,
Kaikki kuivat kankahatkin,
Kaikki kallion kolotkin,
Vuoren rotkot ruohokkaiksi.
Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki niityt notkomailla,
Laihot laaksoissa iloitsit
Kasvantoa kaunihinta.
Ei nyt halla haaskannunna,
Eikä ruoste raiskannunna.
Vaan kun kaikki kasvanunna
Täysinäisnä tähkäpäänä,
Antoi Herra taas apunsa,
Itse ilmansa asetti,
Että ihmiset ilolla
Niitä kyllä niittelevät,
Että kykkyjä kylillä
On ja aumoja ahoilla,
Pieleksiä pellon päässä.
Sitä ei ole sisarta,
Ei sitä emosen lasta,
Joka saattaisi sanoa
Ruokapuolen puuttehesta,
Vaikka niit' on varsin harvat,
Joilla tapana talossa
Kiitosvirttä veisaella.
Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki päänsä kallistavat
Luojallensa kunniaksi;
Miks ei mekin ihmisraukat
Saata suullamme sanoa,
Luojan töitä tutkistella,
Kosk' on Luoja meitä luonut,
Luonut luontokappaleita
Vielä muita viisaammaksi,
Kielen antanut puhua
Että järjen ymmärrellä!