Mutta soisin, Suomen lapset,
Teille täyellä toella,
Ollaksenne oikeasti
Kiitolliset, kuuliaiset
Vasten teiän vanhempia.
Katsos kuin on vanhemmalla
Hellä huoli lapsistansa,
Suru niihen suuruksista,
Syömäneuvoista sanoma,
Ykinä ylöspiosta,
Vaattehistaki valitus!
Jos on toisia toella
Vanhempia vaivaisia,
Joill' on kyllä huono huoli
Lapsistansa maailmassa.
Laps kun kynnelle kykyypi,
Jaloillensa jaksaneepi,
Sen jo kohta selvittävät
Pitkin tietä piirtämähän,
Pitkin kaikkia kyliä,
Almua anelemahan,
Etsimähän einettänsä.
Siellä lapset sitten saavat
Monta kurjoa kokea,
Monta nähä nälkeäki;
Siellä oppivat ololta,
Tien ohessa ollessansa,
Monta pahoa puhetta.
Isällä on itsellänsä
Kyllä työtä tuumatessa,
Mistä milloinki tapaisi
Viinakupin kulkkuhunsa;
Sinne mieheltä meneepi,
Vaivannäkö vanhemmalta,
Valuu kautta kaulavarren
Viinan liemenä vihavan;
Jota viinoa vihaista
Tulis kaikkien kamoa,
Niinkuin syntiä syvintä,
Kaotusta kauhe'inta.
KULKURUNO.
Isän' isä oli Olli,
Minun isän' oli Olli,
Olli on oma nimeni,
Jok' olen syntynyt synkeässä
Savonmaassa mainiossa,
Hevossalon helpehillä,
Kuin on piirissä pitäjään,
Kerimäen kirkkokunnan.
Siinä kasvoin kaunihisti
Isän luona ilman syittä,
Äitin armahan avuissa.
Kosk' ol' vuosia kulunut,
Elopäiviä paennut,
Neljä päälle kymmenennen,
Isä mulle ilmoittaapi,
Äiti saatteli sanoiksi:
"Kuules Olli poikaseni,
Oma kantamain katala,
Meill' olis mieli mies sinusta,
Tehä taitava tekiä,
Ompelia oivallinen,
Vaattehien valmistaja.
Kulje nyt kotoa kohta,
Mene tuonne Mattson luokse,
Kylään koipea Kerelin,
Pennasen perintömaalle.
Se on räätäli ramakka,
Ompelia oivallinen,
Opi siellä ompeluhun,
Vaattehia valmistamaan."
Minä mielellä hyvällä
Läksin kohta kulkemahan,
Mattson luokse marssimahan.
Siellä Matti mahtavasti
Heti ompelun opetti,
Antoi konstin kohastansa,
Että leikata levyjä,
Pitkin poikin piirustella.
Sieltä taaskin tallustelin
Isän luoks' ilolla mielin,
Opin saatua oivallisen
Kaikin paikoin kallohoni.
Sitten vietin viisi vuotta
Isän luona istuskellen,
Vaattehia valmistellen.
Jopa isä ilmoittaapi,
Äiti saatteli sanoiksi:
"Kuules Ollo Poikolainen,
Meill' olis sinua mieli
Tuonne työnteä toella
Puhoksehen puo'in päälle,
Asettaa myös antajaksi
Maksun eestä ihmisille,
Jyvät, suolat suoritella."
Minä taaskin tassimahan,
Puhoksehen pötkimähän,
Fabritiuksen vaatimalla.
Heti tuonne tultuani,
Kotoa kulettuani,
Herra haasteli halusta,
Puhui puhtaita sanoja,
Kuin nyt ovat kuunneltavat:
"Ma otan sinun, Olavi,
Apumieheksen' asetan,
Että lauat lastaillessa
Lotjiloihin lueskelet.
Vielä panen päälle puo'in,
Antimanniksi asetan,
Että suolat suoritella
Maksun eestä ihmisille,
Jyvät kanssa joutuisasti
Mittakapalla mitata,
Työväelle toimitella."
Minä tuoss' toella kaikki
Herran askareet ajelin
Vuoen päivät päästä päähän,
Päälle parin viikon verran.
Siitä vielä viipoittelin
Kitehelle kerkiästi,
Huilautin Hurtin luoksi,
Jossa oppia ololta
Päähäni paremmin saisin.
Noko siitä selvitime,
Poijes paikalta pakenin
Pitkin tietä piirtämähän
Ylös Ylä-Karjalahan,
Liperihin liukkahasti,
Jossa miehiä monia
Löysin, herroja hyviä,
Joitten tykö toimittime,
Heti asumaan asetuin.
Nyt olen ollunna oleva
Liperissä liikkumatta.
Näin olen hoikka hoiperrellut,
Maailmassa matkustellut
Vuosikausia monia,
Jotk' on lukuhun luettu,
Kolmekskymmeneks ko'ottu,
Vielä päälle päällisiksi
Koko kolmen vuoen päivät.
Jo olen jotakin nähnyt,
Nähnyt myötä-, nähnyt vastoin-
Käymisiä kaikin puolin,
Joit' en saattane sanoa,
Nimitellä nimikauen.
Nyt olen kokenut kokoilla
Kaikki mutkat, kaikki matkat,
Kaikki työni toimitukset,
Kaikki kirjaan kirjoitellut,
Mukaellut muistokseni.
Vaan en saatakkaan sanoa,
Ihmisille ilmoitella,
Minne viimein lykky viepi,
Kunne onni ohjoaapi,
Niinkuin sanoo sananlasku,
Valittaa tarina vanha:
Sijan tieän kussa synnyin,
Paikan kaiken kussa kasvoin,
En tieä sitä sijoa.
Kuhun kuoleman pitääpi.
MATTI PUHAKKA.
Matti Puhakka syntyi Kontiolahdella 24 p. huhtik. 1816; hänen vanhempansa olivat talollinen Juhani Puhakka ja Greeta Kärkkäinen. Isä oli ankara mies, joka ei sallinut lasten viettää tyhjäntoimittajan päiviä, vaan otti heidät jo pieninä mukaansa työhön metsälle. Jo 15-16-vuotiaana sai Antti, kun isä kuoli, ruveta Heinävaaran vasta aljetun uutistalon isännäksi; vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhimmalle pojalle. Ensin oli Puhakalla kovat ajat uudessa talossaan, paikka oli vesiperäistä ja hallanarkaa. Mutta vähitellen murheet vähenivät ja hän voi ruveta ajattelemaan emännän hankkimista taloon. Semmoinen oli myöskin ehdolla, mutta oli olemassa paha este: Antti Puhakka ei vielä osannut lukea eikä siis ollut ripillä käynyt; vaan ihanan palkkion toivossa tuli hän pian mainioksikin lukiaksi. Sen jälkeen lähdettiin kosiomatkalle, joka hyvin onnistuikin, vaikka Puhakka ei ollut huolinut ottaa pitäjän tunnettua puhemiestä mukanaan, oli vain lähtenyt omalla uhallaan erään tuttavan kanssa. Avioliitto tuli varsin onnelliseksi, eikä häiriytynyt kielikellojenkaan kuiskeista. Mainittakoon tässä suhteessa tapaus, joka todistaa Puhakan avonaista ja luulematointa mieltä. Hänen nuorta vaimoansa paneteltiin Puhakalle siitä että muka osoitti liian suurta hellyyttä erästä talon renkiä kohtaan. Vaan Puhakka vastasi hymysuin: "ei hänellä ole mitään viekkautta vatsassaan, mutta hänellä onpi yhtä leikkisä luonto kuin minulla itsellänikin". Ja renki jäi vielä moneksi vuodeksi talon palvelukseen.
Antti Puhakka oli vilkas, toimelias mies ja saavutti pian sen kautta kunnioitetun aseman kotipaikoillaan. Hän harrasti parannuksia maanviljelyksessä ja oli muassa kaikissa toimissa paikkakuntansa hyödyksi ja edistykseksi, esim. Höyttäisen laskemisessa. Mutta myöskin yleisempiin asioihin käänsi hän huomionsa ja kirjoitti jo nuorempana miehenä mainion runonsa "Tuhman Jussin juttureissu", joka lienee sattuvin iva, mitä on kirjoitettu Ruotsin kielen valtaa vastaan oikeustoissa meidän maassa. Se arvo, jota Puhakka paikkakunnassaan oli voittanut, aikaan sai sen, että hän valittiin jäseneksi v:n 1862 Tammikuun-valiokuntaan, jossa asioita valmisteltiin jälleen pitkän loman (1809-1863) jälkeen kokoontuville valtiopäiville. Useimmilla valtiopäivilläkin vv. 1863-82 (paitsi 1867) Puhakka sitten oli tuomiokuntansa (Liperin) edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, ja otti ahkerasti, joskus runomuotoonkin pukeutuneilla lausunnoilla, osaa keskusteluihin. — Mielipiteiltään on Puhakka, niinkuin ylläolevastakin näkyy, edistyksen mies. Hänellä on avoin silmä, avoin mieli, joka mielellään uutta vastaanottaa, eikä aina kiihkeästi vanhasta riipu. Kaikilla ennakkoluuloilla, pontta puuttuvilla vanhoilla laitoksilla on ollut hänessä leppymätöin vastustaja. Siinä, että kaikille niin paljo kuin mahdollista valmistetaan tilaisuutta kehittyä vapaasti, oman luontonsa mukaan, näkee hän yhteiskunnan parasta. Hän menee tässä suhteessa pitemmälle kuin yleensä meidän talonpoikainen kansamme, niinkuin on näkynyt hänen lausunnoistaan valtiopäivillä. Elinkeinovapaus, uskonnonvapaus y.m. eivät hänen mielestänsä ole kammottavia asioita, vaan päämäärä, johonka on pyrittävä.