Entäs kuin tämä isämme
Soisi meiän Suomenmaalla
Lapsilaumansa olevan
Suloisella suosiolla,
Rakkahasti, raittihisti,
Kukin viriä virassa,
Ahkeroia ammatissa,
Että kaikki katseleisi
Pienen muuraisen mukahan,
Miten se työssänsä meneepi,
työt ja päivät yrittääpi.
Näin on ruhtinas ruvennut
Suloiseksi Suomenmaallen,
Laupiaaksi lapsillensa,
Eikä ole ennen vielä
Suomenmaasta mahotointa,
Verosummia vetänyt,
Eikä ole ollenkana
Sotamiestä Suomenmaasta
Väkivetohon vetänyt.
Sillä tulisi toella
Joka sääyn Jumalalta
Sille toivoo siunausta,
Että vielä e'espäinkin
Sillä suurella sijalla
Rakkau'en, rauhan kanssa
Eläisi pitkällen ijällen,
Olis vahva vartiamme,
Muuri tuimillen tulillen,
Että aina armon käsi
Olis lapsillen ojettu,
Hätähuuon huomaitseisi
Istuimella isoisella.
OLLI KARJALAINEN.
Olli Karjalainen eli Karjaliini, niinkuin hän mielellään näyttää nimittäneen itseänsä, oli syntynyt v. 1805 Hevossalon kylässä Kerimäen pitäjässä, missä hänen isänsä, hänkin nimeltään Olli, oli talonpoikana. Vanhemmat pitivät poikaa tarkassa kurissa ja opissa, jo kuusivuotiaana sai hän ruveta aapiskirjaa pränttäämään päähänsä ja neljätoistavuotiaana hän lähetettiin pois kotoa oppimaan räätälin ammattia. Pojasta, joka näyttää olleen hilpeä ja iloinen luonteeltaan, mahtoi tuo kuri joskus tuntua liiankin ankaralta. Myöhemmin Olli Karjalainen tuli puodille Puhokseen ja näkyy kulkeneen Karjalat tuonne tänne, kunnes vihdoin asettui räätälinä Liperin kirkonkylään asumaan. Kaikista näistä vaiheistansa hän itse kertoo laveammin tähän painetussa "Kulkurunossaan". Sittemmin hän muutti Komperon kylään, jossa toimitti lautain vahdin virkaa Siikakosken sahaan kuuluvalla lastauspaikalla. Tässä ammatissa on hän naimatoinna kuollut helmik. 11 p. 1855. Hän kuuluu kuolleen varakkaana miehenä ja jättäneen omaisuntensa perinnöksi veljenpojalleen Heikki Karjalaiselle, joka sillä osti talon itsellensä suvun alkuperäisessä kotipaikassa Kerimäen Hevossalossa.
Olli Karjalaisen runot ovat enimmiten iloista laatua, mutta että hänessä kyllä oli totisempiakin tunteita osoittaa kaunis runo "Koulunkäymättömän valitus". Elias Lönnrotille lähetti hän koko joukon sekä runoja että tarinoita ja kaskuja, omatekemiänsä ja muualta saatuja, joita Lönnrot on useampia Mehiläiseen painattanut, niistä kaksi runoa, Koiraruno (1839 Toukokuulla) ja Koulunkäymättömän valitus (1840 Maaliskuulla). Muista, nyt Suom. Kirj. Seuran arkistossa (etupäässä Lönnrotin kokoelmissa) säilytetyistä teelmistään ansaitsevat erittäin mainitsemista sukkela "Naimajuttu" niminen runo, jossa kerrotaan eräästä Liperissä tapahtuneesta kääntymyksestä kreikkalaiseen uskontoon, ja draamallinen "Pilakirjoitus Amos ja Anna".
KOULUNKÄYMÄTTÖMÄN VALITUS.
Jos olis isä ennen muinoin
Antanna aluksi mulle
Kapan kauroja mukahan,
Sitten minun selvittännä,
Tuonne työntännä toella,
Koulun korkian tyköhön,
Opin oikian tiloille;
Jossa oisin oppinunna
Tietämähän, tuntemahan
Monta hyötyä hyveä,
Monta paikkoa paremmin,
Muita kieliäi mukaillut
Kaikin paikoin kallohoni:
Kukas saattaisi sanoa,
Kuka muuten muistutella,
Ett'en minä, niinkuin muutki,
Niinkuin muutki muutamaiset
Koulun korkiat käviät,
Lauleleisi, liirittäisi,
Kantelettai kaikuttaisi,
Että kuuluisi kumina
Yli suurta Suomenmaata,
Yli vuorten, vaaramaitten,
Yli laaksojen laveihen,
Niinkuin kaiku kankahilla
Tahi synkissä saloissa
Huuettaissa huikiasti
Kauvas kuuluupi kuhunki.
Vaan nyt on kieleni kipiä,
Ääneni minun äräkkä,
Nyt on kalpa kanteleeni,
Ett'ei ensinkään osoa,
Saata kaikkia sanoja
Saaha oikein sarjallensa,
Kun en tieä, enkä tunne,
Mitkä milloinkin pitäisi
Sanat nuotille sanoa,
Sovitella soittohoni.
Niin ei oo lauluni lavea,
Eikä soittoni sorea,
Ei kumaja kanteleeni,
Laske ei laatuista iloa;
Vaikka kyllä koittelenki
Laaiskella lauluani,
Sovitella soittoani,
Kanssa kielet kiinnitellä
Yli kaiken kanteleeni.
No mitä koulusta kurisen,
Mitä kielistä kitisen,
Opistani ollenkana! —
Onhan meillä oma kieli,
Oma Suomemme sorea,
Oman äitin antamainen,
Oman isän istuttama.
Täll' on itsellä iloa,
Täll' on itsellä simoa,
Täll' on mettä ja makeutta
Kylliksi joka kylälle,
Joka talon tarpeheksi.
Kyll' on Suomella soreutta,
Kyll' on Suomella sanoja,
Ilman avun onkimatta,
Velaksi vetelemättä;
Et se tarvitse tapailla,
Anella apusanoja,
Muilta kieliltä kysellä,
Neuvoksensa nouatella.
Sill' ompi sanat soreita,
Puhehensa puhtahia,
Jos ne kuka juonteleepi,
Laaullensa latjoaapi.
Sit' on sitten kaunis kuulla,
Kaunis kuulla ja katsella;
Siinä rinta riemastuupi,
Syän syttyypi ilohon
Laulamahan, laatimahan
Uuen virren veisattavan,
Uuen laulun ja laveemman.
Olkohonpa tässä kyllä
Tälle Suomelle sanottu —
Muuten vielä muistuttelen,
Ihmisille ilmoittelen
Vanhemmistani vakaasti:
Ei ne vitsoa vihanna,
Säästänynnä selkeäni.
Vielä mua vanhempani
Ilmanki opettelivat,
Vaativat, varoittelivat
Ajan kaiken karttamahan
Ilkeyksiä ilman alla,
Sekä irstaista eloa
Täällä maailman menoissa;
Vaikk' ei mulla mies paralla
Ole tullut täytetyksi
Tämä vanhempain varoitus.
Olen kyllä kurja raukka
Elinkauteni elänyt
Täällä synnin siitännässä,
Irstaisuuessa isosti;
Josta jo tosin tuliski
Tehä kelpaava katumus.