Me Suomalaiset Suomenmaassa emme ole koskaan saaneet orjuuden kaikkia kauhuja kokea, mutta meidän veljemme Inkerinmaalla ovat sitä kyllä nähneet. Millaista orjuuden elämä siellä oli, siitä antaa Räikkönen kyllä kauhistavan kuvan sekä "Elämäkerrassaan" ja muistoonpanoissaan "Orjuudesta ja vapauttamisen ajasta", mitkä kirjoitukset ovat yksityisen hallussa täällä Helsingissä, että runossaan "Entisestä ja nykyisestä elämästä". En voi olla todistukseksi tuon ajan kurjuudesta tähän painattamatta paria otetta runosta.

Aika on ollut, aik' on tullut,
Aika on aikoa kutakin,
Aika on ollut orjuuelle,
Nyt on aika orjuuetta.
Kun oli aika ollut, männyt,
Silloin keppi ketterästi
Talonpoikia tapasi,
Kyllä keppi kopeikoita
Selkänahkasta selitti,
Silloin työtä tolkutointa
Tapasi joka talollen —
Mainioissa moistoissa
Herroill' oli sulo elämä,
Eläimillä aika arvo,
Koirat kalleissa rahoissa,
Kissat silkissä käveli.
Jos vaan sallimus satutti
Asioille armo herran,
Hattu piti hakea päästä
Kohatessa kartanoa,
Kylmä kulki kylkiluissa
Kohta konttorin kohalla,
Kun siintä sisähän astuit,
Housut hirmusta hutisi,
Kehnon kirjurin tapasit,
Kohta kuulit kiljumista,
Tai sait suuren niskatullin
Suuren herran suosiosta.
Herra se vaimotkin valitsi,
Kuin suvaitsi sulhasillen,
pi'etyitä piikojansa;
Heittiöt hyvillen antoi,
Hyvät kehnon pani keralle —
Ruunan ruoskilla ravittiin
Piikanaiset suurenlaiset,
Parvakoista[24] palkan saivat,
Kengänkannasta kovasta.
Kun on aika ollut, männyt,
Olkoon muistokin märännyt!
Alkakaamme uusi aika! —

Kun tämmöisiä oloja oli vallinnut, ei ollut kummaa, että keisari Aleksanteri II:n ikimuistettava teko orjuuden lakkautus 3 p. maalisk. (19 p. helmik. vanhaa ajanlaskua) 1861 ei voinut aivan rauhallisesti tapahtua. Niin Valkeasaaressakin talonpojat, jotka silloin kuuluivat kenraali Olhinin alle, julistuksen kuultuaan eivät enää menneet ropottiin, vaikka julistuksessa oli sanottu että vielä kaksi vuotta piti olla alamaiset herroille. Ruhtinas Galitsin lähetettiin asiaa selvittämään, vaan talonpojat eivät taipuneet. Useat lähtivät Pietariin itse keisarille valittamaan, mutta näitä otatti herra kiinni ja pieksätti niin että kolme kuoli! Räikkönen oli niitä harvoja talonpoikia, joilla oli selvä käsitys asiasta, ja hän koetti saada sopimusta aikaan talonpoikien ja herrojen välillä, kehoittaen talonpoikia vielä määrätyt kaksi vuotta tekemään työtä herroillensa, mutta hänen kehoituksensa kaikuivat suurimmaksi osaksi kuuroille korville, ja nuo kaksi vuotta kuluivat alinomaisissa levottomuuksissa, "ei hoviherrain eikä talonpoikain hyväksi", niinkuin Räikkönen muistoonpanoissaan sanoo.

Jo orjuuden aikoina oli Räikkönen ollut kylänvanhimpana, kirkonmiehenä ja sunnuntaikoulun opettajana. Mutta orjuuden lakkautuksen jälkeen hän saavutti toisen arvon toisensa jälkeen. V. 1861 hän määrättiin staarostaksi (kylänvanhimmaksi), jolla on Venäjällä jotenkin laaja valta; hän kutsuu kokoon kylänkokouksen ja toimeenpanee sen päätökset maanjakamisen, verojen kantamisen, köyhäin hoidon, kansakouluopetuksen y.m. asioissa. V. 1865 hän sitten tuli starssinaksi (kunnanvanhimmaksi), 1866 talonpoikaissäädyn edusmieheksi maalaishallintoon, ja 1868 jury-mieheksi piirioikeuteen. Räikkönen osasi täydellisesti sekä puhua että kirjoittaa venäjänkin kieltä, mutta mainittavaa on että hän sittenkin pyysi ja sai luvan toimittaa kunnan kirjat ja paperit suomeksi, niinkuin tekikin neljä vuotta, vaan silloin erään rikkaan talonpojan rettelöimisten johdosta täytyi ruveta ne venäjäksi laittamaan. V. 1869, jolloin äiti kuoli ja isä sairastui, jätti hän kuitenkin kaikki kunnalliset toimet, ryhtyäksensä talon hoitamiseen. Hän oli kahdesti nainut: v. 1854 orjattaren Anna Opramein (k. 1873) Vaskisavotan kylästä Valkeasaaresta, 1878 lesken Maria Paakin (k. jo 1879). Jaakko Räikkönen kuoli ainoastaan 51 vuotiaana 22 p. helmik. 1882 (vanhaa lukua) kotipaikassaan Tipunan kylässä.

Räikkönen oli kunnos edustaja Inkerin suomalaisesta kansasta. Suomalaisena, kansan miehenä järkähtämättä pysyen, hän samalla horjumattomalla rehellisyydellään ja lainkuuliaisuudellaan oli voittanut hallitsevainkin täyden luottamuksen. Kasvavan suomalaisen kirjallisuuden ja sanomalehdistön tuotteita hän, miten mahdollista, koetti hankkia itsellensä, aina "Maamiehen Ystävästä" alkaen. Ajoittain oli hänellä viisikin sanomalehteä tilattuna yht'aikaa. Valistusta, sivistystä harrastava mieli johti kaikkia hänen toimiansa. Nouskoon vielä monta Räikkösen kaltaista miestä Inkerin suomalaisesta väestöstä.

Runotaidon oli hän oppinut isältänsä, joka mainitaan olleen suuri runojen osaaja: kaikki vanhat runot ja sadut olivat hänen päässänsä, ja seurassa hän niitä lauleli ja kertoi toisten huviksi. Jaakko Räikkönen oli ahkera runoilia. Hänen runonsa tosin eivät osoita kovin rikasta mielikuvausta, mutta ne tapaukset ja asiat, joista hän runoilee, kuvataan selvästi, yleensä sujuvassa runossa ja usein varsin sattuvalla tavalla. Räikkönen on siten viimeinen meidän etevämmistä runosepistämme, ja siksipä ehkä jääkin, koska niinkuin jo ennenkin on mainittu, runon mahti näkyy olevan kansasta katoamassa. Vaikka Räikkönen kodissa ja omin päin oli oppinut kaikki tietonsa, seurasi hän kuitenkin niin tarkasti kaikkea silloin ilmestyvää suomalaista kirjallisuutta, että hänen runojensakin joukossa tapaa semmoisia, joita tuskin luulisi talonpoikaismiehen tekemiksi. Kukapa esim. luulisi suomalaisen talonpojan ryhtyvän sommittelemaan laulua "Paavin maallisen vallan lopusta" ja vieläpä sillä tavalla kuin Räikkönen sen tekee? Muutamalla onnistuneella sanansutkauksella hän näyttää "virheettömän" nimen arvottomuutta paaville, kun "syntinen" ihminen samassa vie häneltä vallan, vieläpä kuinka paavin taistelu oli samankaltainen kuin pahan hengen ottelu Mikael enkelin kanssa. Mutta suomalainen talonpoika on yleensäkin mietinnän mies, ja Räikkönen on tuosta aineesta sepittänyt paitse tähän painettua laulua toisen pitkän runonkin, vaan kuitenkin voimme sanoa että tämäkin nyt mainittu ominaisuus asettaa Räikkösen viimeisten kansanrunoiliaimme riviin, sillä se osoittaa hänen runottarensa jo ennättäneen likelle taiderunouden rajaa.

Räikkösen runoja on painettu Suomettareen, Ilmariseen ja enimmin Pietarin sanomiin. Sitäpaitse löytyy Helsingissä kaksi isompaa omakätistä kokoelmaa hänen runojansa, toinen Suom. Kirj. Seuran kirjastossa, jonne tuli prof. Julius Krohnin kuolinpesästä, toinen yksityisen hallussa. Molemmat sisältävät suurimmaksi osaksi samat runot. Merkillisin Räikkösen runoista on runo "Suomelle", jonka Räikkönen Inkeriläisenä kirjoitti vastaukseksi Oksasen runoon "Meidän vieraissa käynnit" ja jossa "vanhempi veli" Suomi, semmoisena kuin se oli esiintynyt Oksasen runossa, saapi muutamia karvaitakin totuuksia kuulla. Muista ansaitsevat huomiota "Kenpä tuon on kaiken tehnyt" iloruno Suomen kielen edistymisestä, "Iloinen sanoma" (Suometar 1861) orjain vapauttamisen johdosta, "Ammattien valio", joka antaa varsin sukkelan kuvauksen siitä tavasta jolla usein luottamusmiehet pienemmissä piireissä tulevat valituiksi, y.m.

SUOMELLE.[25]

Vasta vanhalla ijällä,
Neljänkymmenen kohalla
Yksin yöllä maatessani,
Unetonna ollessani
Muistui mielehen minulle
Ruveta runon tekohon.
Veli Suomesta sulosta,
Ylimmästä ystävästä
Ja varsin valaistuneesta,
Jolle mielehen jolahti
Nuorin veljensä nujompi
Etelässä Inkerissä,
Isännän asunnon luona,
Läsnä Pietarin pihoja:
Suloiselle Suomellemme,
Vanhimmalle veljellemme
Äitin veri vaikuttaapi,
Isän into liikuttaapi,
Oppia omaisiansa,
Tuntea lihaisiansa,
Antaa neuvoa nuoremmalle,
Tukistusta tuhmemmalle,
Sekä kestihin keretä.

Tuopa tuo tulisen poika,
Meiän viljon veljyemme
Kesken reissulta repäisi,
Jott'ei kestihin kerennyt,
Inkerihin ennättänyt
Veljellensä nuoremmalle.
Pelkäis puuttuvan puheita,
Venäläistä vierasteli,
Hapan haisahti nenähän,
Kaali sieraimet sokaisi.
Voi, sä viljon veljyeni,
Voi, oma emoni poika,
Kuinkas yllyt ylpeäksi:
Mistä mielen moisen löysit,
Haeskelit harvinaisen,
Kun sä oman Inkerisi
Aivan halvaksi asetit —
Sekä ruokahan rupesit.
Älä kaalia kamoksu,
Kyll' on kaali kaunis ruoka,
Paljon parkkia parempi,
Ruumenia runsahampi,
Samaten myös sammalia.
Ei puutu puhetta meiltä,
Kyllä Inkerin isännät
Aina aikoihin tulevat
Sorretulla suomellansa;
Samaten on saarnat meillä,
Kirkkomessut myöskin vielä,
Kyläkinkerit samoiten,
Sekä paljon monta muuta,
Kuin on Suomenkin sisässä.
Että sulo Suomalainen
Ylenkatsovi ystävänsä
Omassansa Inkerissä,
Se on kumma kummempia,
Onpa outo ouompia!
Virolainen veljyemme,
Katkeran kovan kokenut,
Alla orjuuen asunut,
Niinkuin mekin meikäläiset,
Ei tuo suuria sureksi
Surkeasta suomestamme,
Jonk' ei sanat säntillensä
Viron korvissa kajaha:
Eikä ruoka runsahasti
Tipahtele tien kuluille,
Vaikka viinoa viruisi.
Kukin kielellä omalla
Aina aikoihin tuleepi.
Onpa veljiä omia,
Sukuamme suomalaista
Omassamme Aunuksessa,
Äänisen avaran luona,
Katalassa Karjalassa,
Vienan meren rantehilla,
Joille kestihin kykenit
Entisinä aikoinasi,
Josta sait sanoja paljon
Kielellesi kankealle,
Josta rustasit runosi
Kalevalan kaiveskelit,
Jost' on saatuna sanoja,
Kanteletar kirjahankin;
Sa'ut että sananlaskut,
Osaksi myös arvoitukset,
Isharien on iloa,
Sukkapellien[26] sukua.
Nämät kaksi veljeämme
Ovat yhtä äitiämme.