36. RUNO
vv. 11-14. Sen luultiin pikemmin surmansa saavan, joka ilman tositarpeetta läksi sotaan; häntä ei jumalatkaan ottaneet suojellaksensa.
vv. 17-24. Arveltiin vainajain Tuonelassa pysyvän melkein semmoisina, kun sinne tultuansakin olivat, ja siitäpä syystä ei ollut kuolema kovin vanhana, heikkona ja riutuneena mikään erittäin toivottava asia.
v. 28. Pidätkö minua enää senkään arvoisena, että edes itkisit minua.
vv. 35, 36. Tämä vertaus ei suinkaan taitanut liioin Kullervon mieltä ilahuttaa.
v. 44. Rumasuisen ja kovapäisen.
vv. 59-64. Ettei saisi äitiltänsäkin yhtä kovaa vastausta, puhuttelee häntä hellimmillä sanoilla.
vv. 66-68. Kysymyksesi jo osottaa, sinun ei tuntevan äitin sydäntä.
vv. 75, 76. Suuressa surussani en jaksa suorana olla.
vv. 77-79. Kun pelkään moitittavan itkuani.