vv. 47, 48. Kahdenkesken, muiden kuulematta.
vv. 61, 62. Tästä korkeasta kodista.
vv. 65, 66. Erotuopit ovat tyhjettynä, ero-oluet juotuna. Sillä tavoin runo toisinaan yhdyssanain väliin pistää jonkun lyhyen muun sanan erotteeksi.
vv. 67-70. Viimeiset lähtövalmistukset suoritettuna.
vv. 71-76. Oman haikean huolensa unohtaen kokee toisia suruissansa lohdutella, kuin sivistyneen ihmisen aina tuleeki tehdä.
vv. 79-86. Jumala osottaa hyvyytensä muuallaki; k. III: 291-300.
vv. 90-92. Ruohoisia pihoja, kirkkaita, valkeita vesiä ja hietaisia rantoja pidettiin silloin erinomaisina paikan kaunistuksina. Sen-aikuisesta luonnon ihanuuden tunnosta todistaa myös moni muuki kohta: pihat pihlajaisinensa, kujat kukkavierinensä, lehot, laksot lauluinensa, veet satoine saarinensa (vv. 163-169). Nykyinen talonpoikainen kansa semmoisiin ei paljo mieltänsä kiinnitä.
vv. 95-136. Hyvinki liikuttava mielen kuvaelma mahdollisista muutoksista syntymä-kodissansa.
vv. 97-100. Isä ja äiti jo silloin ehkä makaavat haudassa, eivätkä kuule, vaikka seisoisin ja valittaisin aivan pään päällä.
vv. 101-104. On jo ruohoja ja pensaitaki äitini haudalle ennättänyt kasvaa.