Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja näytelmäkirjallisuudelle.
Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni.
Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari "kohennaikse korjahansa". Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään.
Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitanee lisätä enää. Se täytyy joko hyväksyä tai hyljätä kokonaan.
Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.
Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle-sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.
Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kultuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasilleen, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja — ihme tapahtuu!
Ihme, todellinen ihme! Sillä nyt rupeaa "metsä liikkumaan".
Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tukee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.
Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön — joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.