Mitäpä minusta ompi laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä; vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet.
JOUKAHAINEN
Tieänpä minä jotaki, sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.
(Väinämöinen tekee halveksivan liikkeen. Joukahainen kiivaammin:)
Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia, luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen; hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
(Väinämöinen kuten edellä.)
Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla; tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla, pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.
Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.
(Lyhyt vaitiolo.)