Muistan vieläki vähäisen, muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkat kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.
Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.
VÄINÄMÖINEN
Sen varsin valehtelitki; ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin. Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa.
JOUKAHAINEN
Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani; oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen, lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon.
(Paljastaa miekkansa.)
VÄINÄMÖINEN
En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi, vaan kuitenki, kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka.
JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)