Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan, panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan!
(Kuoro, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse Väinämöinen on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä Joukahaisen, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.)
ESILAUSUJA (voimakkaasti)
Jopa suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan; ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset.
KUORO
Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi, jotta tunsi, tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa, voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen!