(Vaitiolo. Ilmarinen katsoo tiukasti häneen. Väinämöinen ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)
ILMARINEN
Ohoh vanha Väinämöinen, joko sie minun lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi! En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille.
VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)
Viel' on kumma toinen kumma, onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi.
ILMARINEN
En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni.
VÄINÄMÖINEN
Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta.
(Osoittaa etualalle vasemmalle.)