Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä-kullan paistamahan,
(Etenee yli näyttämön vasemmalle. Louhi tulee häntä vastaan.)
LOUHI
Ku sanoma kurjan miehen?
VÄINÄMÖINEN (ankarasti)
Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet; minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?
LOUHI
Tuonne teiltä päivä päätyi, tuonne teiltä kuu katosi, kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon; sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä.
VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa)
Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!