Kahdeksasviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tuosta tuumille tulevi,
ajeleiksen arveloille
nuotan liinaisen kutoa,
satahisen saautella.
Jopa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Onko liinan kylväjätä,
kylväjätä, kyntäjätä,
verkko valmistellakseni,
satasilmä saa'akseni
kalan kurjan tappajaksi,
katalan kaottajaksi?"
Löytähän vähäisen maata,
paikkoa palamatointa
suurimmalla suon selällä,
kahen kantosen lomassa.
Kannon juuri kaivetahan:
sieltä löytyi liinan siemen
Tuonen toukan kätköksestä,
maan maon varustamista.
Olipa tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja
purren puisen polttamilta,
venehen kyettämiltä.
Siihen liina kylvettihin,
kypenihin kynnettihin,
rannallen Aluen järven,
peltohon saviperähän.
Siitä silloin taimi nousi,
pensi pellavas peritöin,
liina liitotoin yleni
yhtenä kesäisnä yönä.
Yöllä liina kylvettihin,
kuutamella kynnettihin,
perattihin, koirittihin,
nyhettihin, riivittihin,
terävästi temmottihin,
rotevasti rohkittihin.
Vietihin likohon liina;
sai pian lionneheksi.
Nopeasti nostettihin,
kiirehesti kuivattihin.
Kohta tuotihin kotihin,
pian luista luistettihin,
loteasti loukuttihin,
lipeästi lipsuttihin.
Hapeasti harjattihin,
hämysillä häpsittihin,
joutui kohta kuontalolle,
välehemmin värttinälle,
yhtenä kesäisnä yönä,
kahen päivyen kesellä.
Sen sisaret kehreävät,
kälykset kävylle lyövät,
veljet verkoksi kutovat,
apet ainoille panevat.
Siinäkö käpynen kääntyi,
palautui painopalko,
kun sai nuotta valmihiksi,
lankapaula laaituksi
yhtenä kesäisnä yönä,
vielä puolessa sitäki!
Saipa nuotta valmihiksi,
lankapaula laaituksi,
perältä satoa syltä,
siulat seitsentä satoa.
Sen kivestivät somasti,
lau'ustivat laatuisasti.
Nuoret nuotalle menevät,
vanhat koissa arvelevat:
tokko tuota saatanehe,
mitä mielin pyyetähän?
Ve'etähän, vennotahan,
pyyetähän, pynnetähän:
ve'etähän pitkin vettä,
pohetahan poiken vettä.
Saa'ahan vähän kaloja:
kiiskiä kirokaloja,
ahvenia ruotaisia,
särkiä sapikkahia;
ei saatu sitä kaloa,
kuta vasten nuotta tehty.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi on seppo Ilmarinen!
Lähtekämme itse tuonne,
kera verkkojen vesille!"
Läksivät urosta kaksi,
veivät verkkonsa vesille.
Yksi siula heitettihin
saarehen selällisehen,
siula toinen heitettihin
niittykannan niemeksehen;
nostin tuonne laaitahan
vanhan Väinön valkamahan.
Pohetahan, potketahan,
ve'etähän, vennätähän.
Saa'ahan kaloja kyllin:
ihveniä, ahvenia,
tuimenia, taimenia,
lahnoja, lohikaloja,
kaikkia ve'en kaloja;
ei saa'a kaloa tuota,
kuta vasten nuotta tehty,
lankapaula laaittuna.
Silloin vanha Väinämöinen
vielä verkkoja lisäsi;
jatkoi siuloja sivulta
viiellä sylisa'alla,
köyttä saalla seitsemällä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekämme syville verkot,
etemmä ehättäkämme,
vetäkämme vettä vielä
toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville,
ennätettihin etemmä;
ve'ettihin vettä vielä
toki toinenkin apajas.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Vellamo, ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta!
Tules paian muuttelohon,
vaattehen vajehtelohon!
Sinull' on rytinen paita,
merenvaahtivaippa päällä,
tuulen tyttären tekemä,
Aallottaren antelema:
minä annan liinapaian,
panen aivan aivinaisen;
se on Kuuttaren kutoma,
Päivättären kehreämä.
"Ahto, aaltojen isäntä,
satahauan hallitsija!
Ota virpi viittä syltä,
salko seitsentä tapoa,
jolla selät seuruelet,
meren pohjat meuruelet,
nostat ruotaisen romuen,
kaiotat kalaisen karjan
tämän nuotan nostimille,
satalauan laskimille,
kalaisista kaartehista,
lohisista loukeroista,
suurilta selän navoilta,
synkiltä syväntehiltä,
päivän paistamattomilta,
hiekan hieromattomilta!"
Pikku mies merestä nousi,
uros aalloista yleni;
seisovi meren selällä.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Onko tarve tarpojata,
puun pitkän pitelijätä?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onpa tarve tarpojata,
puun pitkän pitelijätä."
Mies pieni, uros vähäinen,
hongan rannalta hotaisi,
puun pitkän petäjiköstä,
paaen painoi tarpoimeksi.
Kyselevi, lauselevi:
"Tarvonko väen mukahan,
oike'in olan takoa,
vai tarvon asun mukahan?"
Vanha viisas Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos tarvot asun mukahan,
äijä on siinä tarpomista."
Mies pieni, uros vähäinen,
jo nyt tuossa tarpaisevi,
tarpovi asun mukahan;
kaiotti kaloja paljon
tuon on nuotan nostimille,
satalauan laskimille.
Seppo airoilla asuvi;
vaka vanha Väinämöinen
itse on nuotan nostajana,
lankapaulan lappajana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo nyt on kalainen karja
tämän nuotan nostimilla,
satalauan laskimilla."
Siitä nuotta nostetahan,
puretahan, puistetahan
venehesen Väinämöisen:
saa'ahan kalainen karhi,
kut' oli vasten nuotta tehty,
lankapaula laaittuna.
Vaka vanha Väinämöinen
viiletti venehen maalle
sivuhun sinisen sillan,
päähän portahan punaisen.
Siivosi kalaisen karhin,
purki ruotaisen romuen:
sai sieltä halean hauin,
kut' oli viikon pyyettynä.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuossa arvelevi:
"Ruohinko käsin ruveta
ilman rautarukkasitta,
kivisittä kintahitta,
vaskisitta vanttuhitta?"
Senpä kuuli Päivän poika.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minä hauin halkoaisin,
tohtisin käsiksi käyä,
kun oisi isoni puukko,
veitsi valtavanhempani."
Vieri veitsi taivosesta,
puukko pilvistä putosi,
pää kulta, terä hopea,
vieri vyölle Päivän poian.
Niin pätevä Päivän poika
tuon veitsen käsin tavoitti;
sillä hauin halkaisevi,
suu levän levittelevi.
Vatsassa halean hauin
löytähän kulea kuuja;
vatsassa kulean kuujan,
siell' oli sileä siika.
Halkaisi sileän siian:
sai sieltä sinikeräsen
siian suolen soukerosta,
kolmannesta koukerosta.
Kehitti sinikeräsen:
sisältä sinikeräsen
putosi punakeränen.
Purki tuon punakeräsen:
keskeltä punakeräsen
tapasi tulisorosen,
jok' oli tullut taivosesta,
puhki pilvien pu'onnut,
päältä taivosen kaheksan,
ilmalta yheksänneltä.
Väinämöisen arvellessa,
millä tuota vietänehe
tupihin tulettomihin,
pime'ihin pirttilöihin,
jopa tuikahti tulonen,
pääsi käestä Päivän poian.
Poltti parran Väinämöisen;
sepolta sitäi pahemmin
tuli poltti poskipäitä,
käsiänsä kärventeli.
Meni siinä mennessänsä
aalloitse Aluen järven.
Karkasi katajikolle,
niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon:
poltti kuusikon komean.
Vieri vieläkin etemmä,
poltti puolen Pohjan maata,
sakaran Savon rajoa,
kahen puolen Karjalata.
Vaka vanha Väinämöinen
itse läksi astumahan,
ylös korpehen kohosi
tuon tuiman tulen jälille.
Tapasi tulosen tuolta
kahen kannon juuren alta,
leppäpökkelön sisästä,
lahokannon kainalosta.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tulonen, Jumalan luoma,
luoma Luojan, valkeainen!
Syyttäpä menit syville,
asiatta aivan kauas!
Teet paremmin, kun paloat
kivisehen kiukahasen,
kytkeihet kypenihisi,
himmennäihet hiilihisi,
päivällä pi'eltäväksi
kotapuissa koivuisissa,
yöllä piileteltäväksi
kehän kultaisen kuvussa."
Tempasi tulikipunan
palavoihin pakkuloihin,
koivun kääpihin kovihin,
vaskisehen kattilahan.
Kantoi tulta kattilassa,
koivun kuorella kuletti
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen:
sai tuvat tulelliseksi,
pirtit valkealliseksi.
Itse seppo Ilmarinen
syrjin syöstihe merehen,
veäikse vesikivelle,
rantapaaelle paneikse
tuskissa tulen palavan,
vaike'issa valkeaisen.
Siinä tulta tummenteli,
valkeaista varventeli.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tulonen, Jumalan luoma,
panu, poika Aurinkoisen!
Mikä sun pani pahaksi,
jotta poltit poskiani,
kuumotit kupehiani,
ääriäni ärjöttelit?
"Millä nyt tulta tummentelen,
valkeaista varventelen,
teen tulen tehottomaksi,
valkean varattomaksi,
ettei viikkoa vihoisi,
kovin kauan karvastaisi?
"Tule, tytti, Turjan maalta,
neiti, laskeite Lapista
hyyssä sukka, jäässä kenkä,
hallassa hamehen helmat,
hyinen kattila käessä,
jäinen kauha kattilassa!
Viskoa vilua vettä,
riittehistä ripsuttele
paikoille palanehille,
tulen tuhmille vihoille!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
tule, poika, Pohjolasta,
lapsi, täyestä Lapista,
mies pitkä, Pimentolasta,
korpikuusien kokoinen,
suopetäjän suuruhinen,
hyiset kintahat käessä,
hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki päälaella,
hyinen vyöhyt vyölle vyötty!
"Tuo'os hyytä Pohjolasta,
jäätä kylmästä kylästä!
Paljo on hyytä Pohjolassa,
jäätä kylmässä kylässä:
hyyss' on virrat, jäässä järvet,
ilmat kaikki iljenessä;
hyiset hyppivät jänikset,
jäiset karhut karkelevat
keskellä lumimäkeä,
lumivaaran liepehellä;
hyiset joutsenet joluvat,
jäiset sorsat soutelevat
keskellä lumijokea,
jäisen kosken korvaksella.
"Hyytä kelkalla vetäös,
jäätä reellä reutoellos
tuiman tunturin laelta,
vaaran vankan liepeheltä!
Sillä hyyllä hyy'yttele,
jäävilulla jäähyttele
tulen viemiä vikoja,
panun tuiki paahtamia!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija,
iätä iästä pilvi,
jänkä lännestä lähetä,
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten loukahuta!
Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
sa'a voietta hyveä
paikoille palanehille,
vian tuiki tullehille!"
Sillä seppo Ilmarinen
tuota tulta tummenteli,
valkeata vaimenteli.
Sai seppo paranneheksi,
entisellehen ehoksi
tuimista tulen vioista.
Yhdeksäsviidettä runo
Ain' on päivä paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
noilla Väinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä imehnoisille,
kun ei konsa päivyt paista
eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitävät,
ikäpuolet arvelevat,
kuinka kuutta lietänehe,
päivättä elettänehe
noilla raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
Neiet neuvoa pitävät,
orpanat osaelevat.
Päätyvät sepon pajahan.
Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinän alta,
takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon keheä!
Pah' on kuun kumottamatta,
outo päivän paistamatta."
Nousi seppo seinän alta,
takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi,
hopeasta päivän laati.
Tuli vanha Väinämöinen,
ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on seppo veikkoseni!
Mitä paukutat pajassa,
ajan kaiken kalkuttelet?"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan,
hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle,
päälle kuuen kirjokannen."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna,
paista päivänä hopea."
Seppo kuuhuen kuvasi,
takoi päivän valmihiksi.
Noita nosteli halulla,
kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen,
päivän pitkän männyn päähän.
Hiki vieri viejän päästä,
kaste kantajan otsasta
työssä tuiki työlähässä,
nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi,
auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle,
päivyen petäjän päähän:
eipä kuu kumotakana
eikä päivyt paistakana.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan käyä,
miehen merkkiä kysyä,
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi."
Itse vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
leikkasi lepästä lastut,
laittoi lastut laaullensa,
kävi arvat kääntämähän,
sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa,
vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki,
juttele, Jumalan arpa:
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikänä
nähä noita taivahalla?
"Sano, arpa, syytä myöten,
elä miehen mieltä myöten,
tuo tänne toet sanomat,
varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi,
niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen,
merkki miesten poltetahan."
Toi arpa toet sanomat,
merkki miesten vastoavi:
sanoi päivän saaneheksi,
kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän.
Vaka vanha Väinämöinen
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lähen Pohjolahan,
Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan,
päivä kullan paistamahan."
Jopa läksi jotta joutui
pimeähän Pohjolahan.
Astui päivän, astui toisen:
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti
tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettä tänne
joen poikki päästäkseni!"
Kun ei huuto kuulununna
eikä tuotuna venettä,
keräsi kekosen puita,
kuivan kuusen lehväsiä;
teki tulen rantaselle,
saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle,
savu ilmahan sakeni.
Louhi, Pohjolan emäntä,
itse päätyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi,
tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi,
suuri nuottavalke'iksi."
Itse poika pohjolaisen
pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan,
tarkasti tähyämähän:
"On tuolla joen takana
mies kempi kävelemässä."
Siinä vanha Väinämöinen
jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venettä, Pohjan poika,
Väinämöiselle venettä!"
Niin sanovi Pohjan poika,
itse lausui, vastaeli:
"Ei täältä venehet joua.
Tule sormin soutimina,
kämmenin käsimeloina
poikki Pohjolan joesta!"
Siinä vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekänä,
ku on tieltä myösteleikse."
Meni haukina merehen,
siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki,
välehen välin samosi.
Astui jalan, astui toisen,
Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat,
paha parvi pauhoavi:
"Käypä Pohjolan pihalle!"
Meni Pohjolan pihalle.
Pohjan poikaset sanovat,
paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!"
Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan,
laski kääkähän kätensä,
siitä tunkihe tupahan,
ajoihe katoksen alle.
Siellä miehet mettä juovat,
simoa sirettelevät,
miehet kaikki miekka vyöllä,
urohot sota-aseissa
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Nuo kysyivät tullehelta,
sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen,
tuuma uinehen urohon?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat,
päivästä iki-imehet.
Minnes meiltä päivä päätyi,
kunnes meiltä kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi,
paha parvi lausueli:
"Tuonne teiltä päivä päätyi,
päivä päätyi, kuu katosi
kirjarintahan kivehen,
rautaisehen kalliohon.
Sielt' ei pääse päästämättä,
selviä selittämättä."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei kuu kivestä pääsne,
pääsne päivä kalliosta,
käykämme käsirysyhyn,
ruvetkamme miekkasille!"
Veti miekan, riisti rauan,
tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä västistä välähyi,
hepo seisovi selällä,
kasi naukui naulan tiessä.
Mittelivät miekkojansa,
koittelivat korttiansa:
olipa pikkuista pitempi
miekka vanhan Väinämöisen,
yhtä ohrasen jyveä,
olen kortta korkeampi.
Mentihin ulos pihalle,
tasarinnan tanterelle.
Siitä vanha Väinämöinen
löip' on kerran leimahutti,
löipä kerran, löipä toisen:
listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan päitä
päitä Pohjan poikasien.
Siitä vanha Väinämöinen
kävi kuuta katsomahan,
päiveä kerittämähän
kirjarinnasta kivestä,
vuoresta teräksisestä,
rautaisesta kalliosta.
Astui tietä pikkuruisen,
kulki matkoa vähäisen,
niin näki vihannan saaren.
Saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu,
alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eessä,
saoin salpoja ovilla.
Keksi piirtämän kivessä,
valeviivan kalliossa.
Veti miekkansa tupesta,
kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä:
katkesi kivi kaheksi,
paasi kolmeksi pakahtui.
Vaka vanha Väinämöinen
katsovi kiven rakohon:
siellä kyyt olutta juovat,
maot vierrettä vetävät
kirjavan kiven sisässä,
maksankarvaisen malossa.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Sentähen emäntä raukat
vähemmin olutta saavat,
kunp' on kyyt oluen juovat,
maot viertehen vetävät."
Leikkasip' on pään maolta,
katkoi kaulan käärmeheltä.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elköhön sinä ikänä,
tämän päivyen perästä
kyyt juoko olosiamme,
maot mallasjuomiamme!"
Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
kourin koitteli ovia,
salpoja sanan väellä:
ei ovet käsin avau,
salvat ei sanoista huoli.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Akka mies asehitoinna,
konna kirves-kuokatoinna."
Kohta lähtevi kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kun ei vielä kuuta saanut
eikä päiveä tavannut.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Miks'et ottanut minua
kanssasi karehtijaksi?
Oisi lukot luikahtanna,
takasalvat taittununna,
pääsnyt kuu kumottamahan,
nousnut päivä paistamahan."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu,
lukot loihulla murene
eikä kourin koskemalla,
käsivarsin vääntämällä."
Meni sepponsa pajahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina,
avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestä päästän,
päivän päästän kalliosta!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi miehen tarpehia;
takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun,
kelpo kimpun keihä'itä,
eikä suurta eikä pientä,
takoi kerran keskoisia.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitti siivet sulkinensa,
levahutti lentämähän.
Lenteli liki kotia,
tuosta loihe loitommaksi,
poikki Pohjolan merestä
sepon Ilmarin pajalle.
Aukoi seppo ikkunansa,
katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen,
oli harmoa havukka.
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet, otus, hakeva,
istut alla ikkunani?"
Lintu kielelle paneikse,
havukkainen haastelevi:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
kuin olet kovin osaava,
varsin taitava takoja!"
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei tuo kumma ollekana,
jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut."
Lintu kielelle paneikse,
havukkainen haastelevi:
"Mitä, seppo, siitä laait,
kuta, rautio, rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen
sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista
tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketähän
vaaran vankan liepehesen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Heti loihe lentämähän,
pääsi poies Pohjolahan.
Laski kuun kivestä irti,
päästi päivän kalliosta.
Itse muuksi muutaltihe,
kyhäisihe kyyhkyseksi;
lenteä lekuttelevi
sepon Ilmarin pajahan.
Lenti lintuna ovelle,
kyyhkysenä kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä, lintu, tänne lennit,
tulit, kyyhky, kynnykselle?"
Vastasi otus ovelta,
virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Tuota lienen kynnyksellä
sanomata saattamassa:
jopa kuu kivestä nousi,
päivä pääsi kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen
kävi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle,
katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi,
näki päivän paistavaksi.
Meni luoksi Väinämöisen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen!
Käypä kuuta katsomahan,
päiveä tähyämähän!
Jo ovat tarkoin taivahalla,
sijoillansa muinaisilla."
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pihalle,
varsin päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,
taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Väinämöinen
sai itse sanelemahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta,
aurinko, ylenemästä!
"Kuu kulta, kivestä pääsit,
päivä kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna käkenä,
hope'isna kyyhkyläisnä
elollesi entiselle,
matkoillesi muinaisille.
"Nouse aina aamusilla
tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä,
siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme,
onni onkemme nenähän!
"Käy nyt tiesi tervehenä,
matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti,
pääse illalla ilohon!"
Viideskymmenes runo
Marjatta, korea kuopus,
se kauan kotona kasvoi,
korkean ison kotona,
emon tuttavan tuvilla.
Piti viiet vitjat poikki,
kuuet renkahat kulutti
isonsa ava'imilla,
helmassa helottavilla.
Puolen kynnystä kulutti
helevillä helmoillansa,
puolen hirttä päänsä päältä
sile'illä silkillänsä,
puolet pihtipuolisia
hienoilla hiansa suilla,
siltalaahkon lattiata
kautokengän-kannoillansa.
Marjatta, korea kuopus,
tuo on piika pikkarainen,
piti viikoista pyhyyttä,
ajan kaiken kainoutta.
Syöpi kaunista kaloa,
petäjätä pehmeätä,
ei syönyt kananmunia,
kukerikun riehkatuita,
eikä lampahan lihoa,
ku oli ollut oinahilla.
Emo käski lypsämähän:
eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei neiti minun näköinen
koske sen lehmän nisähän,
jok' on häilynyt härillä,
kun ei hiehoista herune,
vasikkaisista valune."
Iso käski orin rekehen:
ei istu orin rekehen.
Veikko vei emähevosen:
neiti tuon sanoiksi virkki:
"En istu hevon rekehen,
joka lie orilla ollut,
kun ei varsaset vetäne,
kuletelle kuutiaiset."
Marjatta, korea kuopus,
aina piikoina elävä,
neitosena niekottava,
kassapäänä kainustava,
päätyi karjanpaimeneksi,
läksi lammasten keralle.
Lampahat meni mäkeä,
vuonat vuoren kukkulata;
neiti asteli ahoa,
lepikköä leyhytteli
käen kullan kukkuessa,
hope'isen hoilatessa.
Marjatta, korea kuopus,
katselevi, kuuntelevi.
Istui marjamättähälle,
vaipui vaaran rintehelle.
Tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kuku, kultainen käkönen,
hope'inen, hoilattele,
tinarinta, riukuttele,
Saksan mansikka, sanele,
käynkö viikon villapäänä,
kauan karjanpaimenena
näillä aavoilla ahoilla,
leve'illä lehtomailla!
Kesosenko, kaksosenko,
viitosenko, kuutosenko,
vainko kymmenen keseä
tahi ei täytehen tätänä?"
Marjatta, korea kuopus,
viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa,
tyttölapsen liiatenki:
mato heinässä matavi,
sisiliskot siuottavi.
Ei mato maellutkana,
sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen mäeltä,
puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan,
punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimähän,
vyö vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana syöpi,
mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan,
tuhat ilman istumahan,
sata neittä, tuhat naista,
lapsia epälukuisin,
ei ken koskisi minuhun,
poimisi minun poloisen."
Marjatta, korea kuopus,
meni matkoa vähäisen,
meni marjan katsantahan,
punapuolan poimintahan
hyppysillähän hyvillä,
kätösillä kaunihilla.
Keksi marjasen mäeltä,
punapuolan kankahalta:
on marja näkemiänsä,
puola ilmoin luomiansa,
ylähähkö maasta syöä,
alahahko puuhun nousta!
Tempoi kartun kankahalta,
jolla marjan maahan sorti.
Niinpä marja maasta nousi
kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta
puhtahille polviloille,
puhtahilta polviloilta
heleville helmasille.
Nousi siitä vyörivoille,
vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa,
leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti,
keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin,
siitä vatsahan valahti.
Marjatta, korea kuopus,
tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe,
lihavaksi liittelihe.
Alkoi pauloitta asua,
ilman vyöttä völlehtiä,
käyä saunassa saloa,
pime'issä pistelläitä.
Emo aina arvelevi,
äitinsä ajattelevi:
"Mi on meiän Marjatalla,
ku meiän kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi,
aina vyöttä völlehtivi,
käypi saunassa saloa,
pime'issä pisteleikse?"
Lapsi saattavi sanoa,
lapsi pieni lausuella:
"Se on meiän Marjatalla,
sepä Kurjetta rukalla,
kun oli paljon paimenessa,
kauan karjassa käveli."
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
kuuta seitsemän, kaheksan,
ynnähän yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun
kuuta puolen kymmenettä.
Niin kuulla kymmenennellä
impi tuskalle tulevi:
kohtu kääntyvi kovaksi,
painuvi pakolliseksi.
Kysyi kylpyä emolta:
"Oi, emoni, armahani!
Laita suojoa sijoa,
lämpymyttä huonehutta
piian pieniksi pyhiksi,
vaimon vaivahuoneheksi!"
Emo saattavi sanoa,
oma vanhin vastaella:
"Voi sinua, hiien huora!
Kenen oot makaelema?
Ootko miehen naimattoman
eli nainehen urohon?"
Marjatta, korea kuopus,
tuop' on tuohon vastoavi:
"En ole miehen naimattoman
enkä nainehen urohon.
Menin marjahan mäelle,
punapuolan poimentahan,
otin marjan mielelläni,
toisen kerran kielelläni.
Se kävi kerustimille,
siitä vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin,
tuosta sain kohulliseksi."
Kysyi kylpyä isolta:
"Oi isoni, armahani!
Anna suojoa sijoa,
lämpymyttä huonehutta,
jossa huono hoivan saisi,
piika piinansa pitäisi!"
Iso saattavi sanoa,
taatto taisi vastaella:
"Mene, portto, poikemmaksi,
tulen lautta, tuonnemmaksi,
kontion kivikoloihin,
karhun louhikammioihin,
sinne, portto, poikimahan,
tulen lautta, lapsimahan!"
Marjatta, korea kuopus,
tuop' on taiten vastaeli:
"En mä portto ollekana,
tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
jalon synnyn synnyttävä,
joll' on valta vallallenki,
väki Väinämöisellenki."
Jo on piika pintehissä,
minne mennä, kunne käyä,
kusta kylpyä kysellä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piltti, pienin piikojani,
paras palkkalaisiani!
Käypä kylpyä kylästä,
saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi,
piika piinansa pitäisi!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"
Piltti, piika pikkarainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Keltä mä kysyn kylyä,
keltä aihelen apua?"
Sanoi meiän Marjattainen,
itse virkki, noin nimesi:
"Kysy Ruotuksen kylyä,
saunoa Sarajan-suista!"
Piltti, piika pikkarainen,
tuo oli nöyrä neuvottava,
kärkäs ilman käskemättä,
kehumattaki kepeä,
utuna ulos menevi,
savuna pihalle saapi.
Kourin helmansa kokosi,
käsin kääri vaattehensa,
sekä juoksi jotta joutui
kohin Ruotuksen kotia.
Mäet mätkyi mennessänsä,
vaarat notkui noustessansa,
kävyt hyppi kankahalla,
someret hajosi suolla.
Tuli Ruotuksen tupahan,
sai sisälle salvoksehen.
Ruma Ruotus paitulainen
syöpi, juopi suurten lailla
päässä pöyän paioillansa,
aivan aivinaisillansa.
Lausui Ruotus ruoaltansa,
tiuskui tiskinsä nojalta:
"Mitä sie sanot, katala?
Kuta, kurja, juoksentelet?"
Piltti, piika pikkarainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Läksin kylpyä kylästä,
saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi:
avun ange tarvitseisi."
Ruma Ruotuksen emäntä
käet puuskassa käveli,
liehoi sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Itse ennätti kysyä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kellen kylpyä kyselet,
kellen aihelet apua?"
Sanoi Piltti, pieni piika:
"Kysyn meiän Marjatalle."
Ruma Ruotuksen emäntä
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylähän joua,
ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä,
hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a,
lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi,
niinp' on siinä kylpeötte!"
Piltti, piika pikkarainen,
pian pistihe takaisin,
sekä juoksi jotta joutui.
Sanoi tultua ta'atse:
"Ei ole kylpyä kylässä,
saunoa Saraojalla.
Ruma Ruotuksen emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Ei kylyt kylähän joua,
ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä,
hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a,
lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi,
niin on siinä kylpeköhön!'
Niinp' on, niin sanoi mokomin,
niinpä vainen vastaeli."
Marjatta, matala neiti,
tuosta täytyi itkemähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähteä minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan
eli orjan palkollisen
- lähteä kytömäelle,
käyä hongikkokeolle!"
Käsin kääri vaattehensa,
kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa,
lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi
vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon,
tallihin Tapiomäelle.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tule, Luoja, turvakseni,
avukseni, armollinen,
näissä töissä työlähissä,
ajoissa ani kovissa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä,
ettei vaivoihin vajoisi,
tuskihinsa tummeneisi!"
Niin perille päästyänsä
itse tuon sanoiksi virkki:
"Henkeäs, hyvä hevonen,
huokoas, vetäjä varsa,
kylylöyly löyhäytä,
sauna lämpöinen lähetä,
jotta, huono, hoivan saisin!
Avun, ange, tarvitseisin."
Henkäsi hyvä hevonen,
huokasi vetäjä varsa
vatsan kautta vaivaloisen:
min hevonen hengähtävi,
on kuin löyly lyötäessä,
viskattaessa vetonen.
Marjatta, matala neiti,
pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä,
vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian,
latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi,
sorajouhen soimen päähän.
Pesi pienen poikuensa,
kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa,
laittoi lapsen helmahansa.
Piiletteli poiuttansa,
kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa,
hope'ista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi,
käsissänsä kääntelevi.
Laski pojan polvillensa,
lapsen lantehuisillensa,
alkoi päätänsä sukia,
hapsiansa harjaella.
Katoi poika polviltansa,
lapsi lannepuoliltansa.
Marjatta, matala neiti,
tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimähän.
Etsi pientä poiuttansa,
kullaista omenuttansa,
hope'ista sauvoansa
alta jauhavan kivosen,
alta juoksevan jalaksen,
alta seulan seulottavan,
alta korvon kannettavan,
puiten puut, jaellen ruohot,
hajotellen hienot heinät.
Viikon etsi poiuttansa,
poiuttansa, pienuttansa.
Etsi mäiltä, männiköiltä,
kannoilta, kanervikoilta,
katsoen joka kanervan,
joka varvikon vatoen,
kaivellen katajajuuret,
ojennellen puien oksat.
Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
Tähti vastahan tulevi.
Tähelle kumarteleikse:
"Oi Tähti, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"
Tähti taisi vastaella:
"Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille,
kylmillä kimaltamahan,
pime'illä pilkkimähän."
Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
Kuuhut vastahan tulevi.
Niin Kuulle kumarteleikse:
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"
Kuuhut taisi vastaella:
"Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille,
yksin öillä valvomahan,
päivällä makoamahan."
Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
päätyi Päivyt vastahansa.
Päivälle kumarteleikse:
"Oi Päivyt, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"
Päivyt taiten vastaeli:
"Kyllä tieän poikuesi!
Hänpä on minunki luonut
näille päiville hyville,
kullassa kulisemahan,
hopeassa helkkimähän.
"Jopa tieän poikuesi!
Voi, poloinen, poiuttasi!
Tuoll' on pieni poikuesi,
kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyöstä,
kankahassa kainalosta."
Marjatta, matala neiti,
etsi suolta poikoansa.
Poika suolta löyettihin,
tuolta tuotihin kotia.
Siitä meiän Marjatalle
kasvoi poika kaunokainen.
Ei tieä nimeä tuolle,
millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi,
vieras vennon joutioksi.
Etsittihin ristijätä,
katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän,
Virokannas kastamahan.
Ukko tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"En mä risti riivattua,
katalata kastakana,
kun ei ensin tutkittane,
tutkittane, tuomittane."
Kenpä tuohon tutkijaksi,
tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sepä tuohon tutkijaksi,
tutkijaksi, tuomariksi!
Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu,
maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon,
marjamättähän sivulle,
tahi suolle vietäköhön,
puulla päähän lyötäköhön!"
Puhui poika puolikuinen,
kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua, ukko utra,
ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna,
väärin laskenna lakia!
Eipä syistä suuremmista,
töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety
eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana
lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi.
"Ei sinua silloinkana,
eip' on vielä suolle viety,
kun sa miesnä nuorempana
menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien,
päälle mustien mutien."
Ukko risti ripsahutti,
kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartijaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen,
jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan
rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan,
lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen,
kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perähän,
läksi selvälle selälle.
Virkki vielä mennessänsä,
lausui lähtiellessänsä:
"Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa."
Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
venehellä vaskisella,
kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin,
alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa,
venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.
* * *
Suuni jo sulkea pitäisi,
kiinni kieleni sitoa,
laata virren laulannasta,
heretä heläjännästä.
Hevonenki hengähtävi
matkan pitkän mentyänsä,
rautanenki raukeavi
kesäheinän lyötyänsä,
vetonenki vierähtävi
joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi
yön pitkän palettuansa;
niin miks' ei runo väsyisi,
virret vienot vierähtäisi
illan pitkiltä iloilta,
päivänlaskun laulannoilta?
Noin kuulin saneltavaksi,
toisin tutkaeltavaksi:
"Eipä koski vuolaskana
laske vettänsä loputen,
eikä laulaja hyväinen
laula tyynni taitoansa.
Mieli on jäämähän parempi
kuin on kesken katkemahan."
Niin luonen, lopettanenki,
herennenki, heittänenki.
Kerin virteni kerälle,
sykkyrälle syylättelen,
panen aitan parven päähän,
luisten lukkojen sisälle,
jost' ei pääse päivinänsä,
selviä sinä ikänä
ilman luien lonsumatta,
leukojen leveämättä,
hammasten hajoamatta,
kielen keikkelehtämättä.
Mitäs tuosta, jos ma laulan,
jos ma paljoki pajahan,
jos laulan jokaisen lakson,
joka kuusikon kujerran!
Ei ole emo elossa,
oma vanhin valvehella
eikä kulta kuulemassa,
oma armas oppimassa:
on mua kuuset kuulemassa,
hongan oksat oppimassa,
koivun lehvät lempimässä,
pihlajat pitelemässä.
Piennä jäin minä emosta,
matalana maammostani.
Jäin kuin kiuruksi kivelle,
rastahaksi rauniolle,
kiuruna kivertämähän,
rastahana raikkumahan,
vaimon vierahan varahan,
ehtohon emintimäisen.
Se mun karkotti, katalan,
ajoi lapsen armottoman
tuulipuolelle tupoa,
pohjaispuolelle kotia,
vieä tuulen turvatointa,
ahavaisen armotointa.
Sainpa, kiuru, kiertämähän,
lintu kurja, kulkemahan,
vieno, maita vieremähän,
vaivainen, vaeltamahan,
joka tuulen tuntemahan,
ärjynnän älyämähän,
vilussa värisemähän,
pakkasessa parkumahan.
Moni nyt minulla onpi,
usea olettelevi
virkkaja vihaisen äänen,
äänen tuiman tuikuttaja.
Ken se kieltäni kirosi,
kenpä ääntä ärjähteli;
soimasi sorisevani,
lausui liioin laulavani,
pahasti pajattavani,
väärin virttä vääntäväni.
Elkätte, hyvät imeiset,
tuota ouoksi otelko,
jos ma, lapsi, liioin lauloin,
pieni, pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
käynyt mailla mahtimiesten,
saanut ulkoa sanoja,
loitompata lausehia.
Muut kaikki oli opissa,
mie en joutanut kotoa
emon ainoan avusta,
yksinäisen ympäriltä.
Piti oppia kotona,
oman aitan orren alla,
oman äitin värttinöillä,
veikon veistoslastusilla,
senki piennä, pikkaraisna,
paitaressuna pahaisna.
Vaan kuitenki kaikitenki
la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin,
oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.