Kolmasviidettä runo
Louhi, Pohjolan emäntä,
kutsui Pohjolan kokohon.
Pani joukon jousihinsa,
laittoi miehet miekkoihinsa;
rakenteli Pohjan purren,
suoritti sotavenosen.
Latoi miehet laivahansa,
suoritti sotaurohot,
kuni sotka poikasensa,
tavi lapsensa latovi:
sata miestä miekallista,
tuhat jousella urosta.
Kohenteli purjepuita,
vaatevarpoja varasi;
nosti puuhun purjehia,
vaattehia varpapuihin,
kuin on pitkän pilven longan,
pilven tönkän taivahalla.
Siitä läksi laskemahan,
sekä läksi jotta joutui
sampoa tapoamahan
venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
laskevi sinistä merta.
Itse tuon sanoiksi virkki,
puhui purtensa perästä:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
ylimäinen ystäväni!
Nouse purjepuun nenähän,
vaatevarpahan ravaha!
Katsaise etinen ilma,
tarkkoa takainen taivas,
onko selvät ilman rannat,
onko selvät vai sekavat!"
Tuopa lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
hyvin kärkäs käskemättä,
kehumattaki kepeä,
nousi purjepuun nenähän,
vaatevarpahan ravahti.
Katsoi iät, katsoi lännet,
katsoi luotehet, etelät,
katsoi poikki Pohjan rannan.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Selvänä etinen ilma,
taakea takainen taivas:
pieni on pilvi pohjosessa,
pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki!
Ei se pilvi ollekana,
pilven lonka lienekänä:
se on pursi purjehinen.
Katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin.
Sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa näkyvi,
etähältä haamottavi;
havukoita haavat täynnä,
koivut kirjokoppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki!
Havukoita ei ne olle
eikä kirjokoppeloita:
ne on Pohjan poikasia.
Katso tarkoin kolmannesti!"
Se on lieto Lemminkäinen
katsoi kerran kolmannenki.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi,
satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
tuhat ilman istumassa!"
Silloin vanha Väinämöinen
jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Soua, seppo Ilmarinen,
soua, lieto Lemminkäinen,
soutakatte, kaikki kansa,
jotta juoksisi venonen,
pursi eestä ennättäisi!"
Souti seppo Ilmarinen,
souti lieto Lemminkäinen,
souti kansa kaikenlainen.
Lyllyivät melat lylyiset,
hangat piukki pihlajaiset,
vene honkainen vapisi;
nenä hyrski hylkehenä,
perä koskena kohisi,
vesi kiehui kelloloissa,
vaahti palloissa pakeni.
Kilvan kiskoivat urohot,
miehet veikaten vetivät:
eipä matka eistykänä,
ei pakene puinen pursi
eestä purren purjehisen,
tuon on Pohjolan venehen.
Silloin vanha Väinämöinen
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
keksin kummoa vähäisen."
Tavoittihe tauloihinsa,
tunkihe tuluksihinsa.
Otti piitä pikkuruisen,
tauloa taki vähäisen;
ne merehen mestoavi
yli olkansa vasemman.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,
salasaari kasvakohon,
johon juosta Pohjan purren,
satahangan halkiella
meren myrskyn hiertimessä,
lainehen rapa'imessa!"
Se siitä kariksi kasvoi,
loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin,
poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
halki aallon hakkoavi:
jopa joutuvi karille,
puuttui luotohon lujasti.
Lenti poikki puinen pursi,
satakaari katkieli;
mastot maiskahti merehen,
purjehet putoelivat
noiksi tuulen vietäviksi,
ahavan ajeltaviksi.
Louhi, Pohjolan emäntä,
jaloin juoksevi vetehen,
läksi purtta nostamahan,
laivoa kohottamahan.
Ei ota vene yletä
eikä pursi liikahella:
kaikk' oli kaaret katkennunna,
kaikki hangatki hajalla.
Arvelee, ajattelevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mikäs neuvoksi tulevi,
kukas pannahan etehen?"
Jopa muiksi muutaltihe,
tohti toisiksi ruveta.
Otti viisi viikatetta,
kuusi kuokan kuolioa:
nepä kynsiksi kyhäsi,
kohenteli kouriksensa;
puolen purtta särkynyttä:
senpä allensa asetti;
laiat siiviksi sivalti,
peräpuikon purstoksensa;
sata miestä siiven alle,
tuhat purston tutkaimehen,
sata miestä miekallista,
tuhat ampujaurosta.
Levitäikse lentämähän,
kokkona kohotteleikse.
Lenteä lekuttelevi
tavoitellen Väinämöistä:
siipi pilviä sipaisi,
toinen vettä vieprahteli.
Veen emonen, vaimo kaunis,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Käännä päätä päivän alta,
luo'os silmät luotehesen,
katso taaksesi vähäisen!"
Vaka vanha Väinämöinen
käänti päätä päivän alta,
luopi silmät luotehesen,
katsoi taaksensa vähäisen:
jo tulevi Pohjan eukko,
lintu kumma liitelevi,
harte'ista kuin havukka,
vaakalintu vartalolta!
Yllättävi Väinämöisen.
Lenti purjepuun nenähän,
vaatevarpahan rapasi,
päähän pielen seisotaikse:
oli pursi päin pu'ota,
laiva laioin kallistua.
Siinä seppo Ilmarinen
heitäikse Jumalahansa,
Luojahansa luotteleikse.
Sanovi sanalla tuolla:
"Varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
ettei poika pois tulisi,
emon lapsi lankeaisi
Luojan luomalta lu'ulta,
Jumalan sukeamalta!
"Ukko, julkinen jumala,
itse taatto taivahinen!
Tuo mulle tulinen turkki,
päälleni panuinen paita,
jonka suojasta sotisin
ja takoa tappeleisin,
ettei pää pahoin menisi,
tukka turhi'in tulisi
rauan kirkkahan kisassa,
terän tuiman tutkaimessa!"
Itse vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
Joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jakohon sammon
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, Väinämöinen!"
Itse sampoa tavoitti
venehestä Väinämöisen.
Siinä lieto Lemminkäinen
miekan vyöltänsä vetäisi,
tempasi terävän rauan
vasemmalta puoleltansa;
kokon kourille kokevi,
räpylöille räimilöivi.
Iski lieto Lemminkäinen,
sekä iski jotta lausui:
"Maahan miehet, maahan miekat,
maahan untelot urohot,
sa'at miehet siiven alta,
kymmenet kynän nenästä!"
Virkki tuossa Pohjan eukko,
puhui purjepuun nenästä:
"Oi sie lieto, Lemmin poika,
Kauko rukka, mies katala!
Pettelit oman emosi,
valehtelit vanhempasi:
sanoit et käyväsi sotoa
kuunna, kymmennä kesänä
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
arvasi ajan olevan,
tunsi hetken tulleheksi.
Jo veti melan merestä,
tammen lastun lainehesta;
sillä kalhaisi kavetta,
iski kynsiä kokolta:
muut kynnet meni muruiksi,
jäi yksi sakarisormi.
Pojat siiviltä putosi,
melskahti merehen miehet,
sata miestä siiven alta,
tuhat purstolta urosta.
Itse kokko kopsahtihe,
kapsahutti kaaripuille,
kuni puusta koppeloinen,
kuusen oksalta orava.
Siitä sampoa tavoitti
sormella nimettömällä.
Sammon vuoalti vetehen,
kaatoi kaiken kirjokannen
punapurren laitimelta
keskelle meren sinisen:
siinä sai muruiksi sampo,
kirjokansi kappaleiksi.
Niin meni muruja noita,
sammon suuria paloja
alle vienojen vesien,
päälle mustien murien;
ne jäivät ve'en varaksi,
ahtolaisten aartehiksi.
Siitäp' ei sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
vesi puuttune varoja,
ve'en Ahto aartehia.
Jäipä toisia muruja,
pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen,
meren laajan lainehille,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
Niitä tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
selällä meren sinisen,
meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle työnnytteli,
aalto rannallen ajeli.
Vaka vanha Väinämöinen
näki tyrskyn työntelevän,
hyrskyn maalle hylkeävän,
aallon rannallen ajavan
noita sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita.
Hän tuosta toki ihastui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen!
Tuosta kuu kumottamahan,
onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
mutkan muistan, keinon keksin
kynnöllesi, kylvöllesi,
karjoillesi, kasvuillesi,
kuillesi kumottaville,
päivillesi paistaville:
tungen kuuhuen kivehen,
päivän kätken kalliohon;
annan pakkasen palella,
vilun ilman viivytellä
kyntöjäsi, kylvöjäsi,
elojasi, toukojasi;
saatan rautaisen rakehen,
teräksisen tellittelen
halmehillesi hyville,
parahille pelloillesi.
Nostan karhun kankahalta,
harvahampahan havuilta
ruuniasi ruhtomahan,
tammojasi tappamahan,
karjojasi kaatamahan,
lehmiä levittämähän.
Kansan tauilla tapatan,
surmoan sukusi kaiken,
ettei kuulla kuun ikänä
maailmassa mainittavan."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei minua laula lappi
eikä tunge turjalainen!
Jumalall' on ilman viitta,
Luojalla avaimet onnen,
ei katehen kainalossa,
vihansuovan sormen päässä.
"Kun ma luome Luojahani,
turvoan Jumalahani,
saa se toukat touoistani,
viholliset viljastani,
tonkimasta toukojani,
kasvujani kaatamasta,
orahia ottamasta,
viljoa vihoamasta.
"Sinä, Pohjolan emäntä,
tunge turmiot kivehen,
pahat paina kalliohon,
vaivat vuorehen valitse,
elä kuuta kulloinkana,
aurinkoa milloinkana!
"Anna pakkasen palella,
vilun ilman viivytellä
omia orahiasi,
kylvämiäsi jyviä!
Sa'a rauaista raetta,
teräksistä telkyttele
oman auran kääntämille,
Pohjan peltojen perille!
"Nosta karhu kankahalta,
viiasta vihainen kissa,
korvesta koverakoura,
havun alta harvahammas
Pohjolan kujan perille,
Pohjan karjan käytäville!"
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo minulta valta vaipui,
jo aleni arvioni:
eloni meni merehen,
sampo särkyi lainehisin!"
Läksi itkien kotihin,
polotellen pohjosehen.
Ei saanut sanottavata
koko sammosta kotihin;
veipä kuitenki vähäisen
sormella nimettömällä:
kantoi kannen Pohjolahan,
sai rivan Sariolahan.
Siit' on polo Pohjolassa,
elo leivätöin Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
itse maalle mentyänsä
löyti sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä.
Saattoi sampuen muruset,
kirjokannen kappalehet
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
kasvamahan, karttumahan,
saamahan, satoamahan
olu'iksi ohraisiksi,
leiviksi rukihisiksi.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa,
kaunihissa Karjalassa!
"Varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
miesten mielijuohtehista,
akkojen ajatuksista!
Kaa'a maalliset katehet,
ve'elliset velhot voita!
"Ole puolla poikiesi,
aina lastesi apuna,
aina yöllisnä tukena,
päivällisnä vartijana,
vihoin päivän paistamatta,
vihoin kuun kumottamatta,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen,
pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta!
"Aita rautainen rakenna,
kivilinna liitättele
ympäri minun eloni,
kahen puolen kansoani,
maasta saaen taivosehen,
taivosesta maahan asti,
asukseni, ainokseni,
tuekseni, turvakseni,
jottei liika liioin söisi,
vastus viljalta vitaisi
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Neljäsviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen
arvelevi aivossansa:
"Nytpä soitanto sopisi,
ilon teentä kelpoaisi
näillä uusilla oloilla,
kaunihilla kartanoilla!
Vaan on kantele kaonnut,
iloni iäti mennyt
kalaisehen kartanohon,
lohisehen louhikkohon,
meren hauan haltijoille,
Vellamon ikiväelle.
Eikä tuota tuonekana,
Ahto antane takaisin.
"Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä,
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi rautaisen haravan
varren vaskisen keralla.
Piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti rautaisen haravan.
Astui tietä pikkaraisen,
kulki matkoa palasen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille.
Tuoss' oli purtta, kaksi purtta,
kaksi valmista venettä
teloilla teräksisillä,
vaskisilla valkamoilla:
yksi pursi uusi pursi,
toinen pursi vanha pursi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
"Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!"
Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat,
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa.
Vaka vanha Väinämöinen
astuvi kohen kotia
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin.
Itse tuon sanoiksi kertoi:
"Ei tuota enämpi olle
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta!"
Astuessansa ahoa,
saloviertä vierressänsä
kuuli koivun itkeväksi,
puun visan vetistäväksi.
Jopa luoksi luontelihe,
lähemmäksi laittelihe.
Kysytteli, lausutteli:
"Mit' itket, ihana koivu,
puu vihanta, vierettelet,
vyöhyt valkea, valitat?
Ei sua sotahan vieä,
ei tahota tappelohon."
Koivu taiten vastaeli,
itse virkki puu vihanta:
"Niinpä muutamat sanovi,
moniahat arvelevi
elävän minun ilossa,
riemussa remuelevan:
minä hoikka huolissani,
ikävissäni iloitsen,
panen pakkopäivissäni,
murehissa murmattelen.
"Typeryyttä, tyhjä, itken,
vajauttani valitan,
kun olen osatoin, raukka,
tuiki, vaivainen, varatoin
näillä paikoilla pahoilla,
lake'illa laitumilla.
"Osalliset, onnelliset
tuota toivovat alati
kesän kaunihin tulevan,
suven suuren lämpiävän.
Toisinpa minä typerä,
minä vaivainen varoan
- kuoreni kolottavaksi,
lehtivarvat vietäväksi!
"Useinpa minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
lapset kerkeän keväimen
luokseni lähenteleikse,
veitsin viisin viiltelevät
halki mahlaisen mahani.
Paimenet pahat kesällä
vievät vyöni valkeaisen,
ken lipiksi, ken tupeksi,
kenpä marjatuohiseksi.
"Use'in minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
tytöt allani asuvat,
vierelläni viehkuroivat,
lehvät päältä leikkelevät,
varvat vastoiksi sitovat.
"Use'in minä utuinen,
use'in, utuinen raukka,
kaaetahan kaskipuiksi,
pinopuiksi pilkotahan.
Kolmasti tänäi kesänä,
tänä suurena suvena
miehet allani asuivat,
kirvestänsä kitkuttivat
mun poloisen pään menoksi,
heikon henkeni lähöksi.
"Se oli ilo kesästä,
riemu suuresta suvesta.
Ei ole talvi sen parempi,
lumen aika armahampi.
"Jopa aina aikaisehen
mure muo'on muuttelevi,
pääni painuvi pahaksi,
kasvot käypi kalveaksi
muistellessa mustat päivät,
pahat ajat arvellessa.
"Siitä tuuli tuskat tuopi,
halla huolet haike'immat:
tuuli vie vihannan turkin,
halla kaunihin hamehen.
Niin minä vähävarainen,
minä, koito koivu raukka,
jään aivan alastomaksi,
varsin vaattehettomaksi
vilussa värisemähän,
pakkasessa parkumahan."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Elä itke, puu vihanta,
vesa lehti, vierettele,
vyöhyt valkea, valita!
Saat sinä olevan onnen,
elon uuen armahamman;
kohta itkenet ilosta,
riemusta remahutellet."
Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa.
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?"
Kasvoi tammi tanhualla,
puu pitkä pihan perällä,
tammessa tasaiset oksat,
joka oksalla omena,
omenalla kultapyörä,
kultapyörällä käkönen.
Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi,
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän!
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Sain ma naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän.
Vielä uupuvi vähäisen,
viittä kieltä kanteloinen.
Mistä tuohon kielet saisin,
äänöset asetteleisin?"
Läksi kieltä etsimähän.
Astuvi ahoa myöten:
istui immikkö aholla,
nuori neitonen norolla.
Ei se impi itkenynnä,
ei varsin ilonnutkana;
ilman lauloi itseksensä:
lauloi iltansa kuluksi,
sulhon toivossa tulevan,
armahansa aikehessa.
Vaka vanha Väinämöinen
tuonne kengättä kepitti,
ilman hampsi hattaratta.
Sitte sinne tultuansa
alkoi hapsia anella.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, impi, hapsiasi,
hieprukka, hivuksiasi
kanteloisen kielosiksi,
ääniksi ilon ikuisen!"
Antoi impi hapsiansa,
hienoja hivuksiansa;
antoi hasta viisi, kuusi
sekä seitsemän hivusta:
siit' on kielet kantelessa,
ääntimet iki-ilossa.
Saip' on soitto valmihiksi.
Siitä vanha Väinämöinen
istuiksen alakivelle,
paatiselle portahalle.
Otti kantelon käsille,
ilon itsensä lähemmä.
Kären käänti taivahalle,
ponnen polville tukesi:
ääniä asettelevi,
säveliä sääntelevi.
Sai äänet asetetuksi,
soittonsa sovitetuksi,
niin käänti alakäsille,
poikkipuolin polvillensa.
Laski kynttä kymmenkunnan,
viisi sormea viritti
kielille kapahumahan,
sävelille hyppimähän.
Siinä vanha Väinämöinen
kun on soitti kanteletta
käsin pienin, hoikin sormin,
peukaloin ulos kiverin,
jopa virkki puu visainen,
vesa lehti vieretteli,
kukahti käkösen kulta,
hivus impyen ilosi.
Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla,
somerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.
Kälykset Kalevan naiset,
kesken kirjan neulomisen
ne tuohon jokena juoksi,
kaikki virtana vilisi,
nuoret naiset naurusuulla,
emännät ilolla mielin
soitteloa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu
noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Kuuluvi sorea soitto,
kuului kuutehen kylähän.
Eik' ollut sitä otusta,
ku ei tullut kuulemahan
tuota soittoa suloista,
kajahusta kanteloisen.
Mi oli metsän eläintä,
kyykistyivät kynsillehen
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Ilman linnut lentäväiset
varvuille varustelihe,
veen kalaset kaikenlaiset
rantahan rakentelihe.
Matosetki maanalaiset
päälle mullan muuttelihe
- käänteleivät, kuuntelevat
tuota soittoa suloista,
kantelen iki-iloa,
Väinämöisen väännätystä.
Siinä vanha Väinämöinen
kyllä soitteli somasti,
kajahutti kaunihisti.
Soitti päivän, soitti toisen
yhtehen rupeamahan,
yhen aamun atriahan,
yhen vyönsä vyötäntähän,
yhen paitansa panohon.
Kun hän soitteli kotona,
huonehessa honkaisessa,
niin katot kajahtelivat,
permannot pemahtelivat;
laet lauloi, ukset ulvoi,
kaikki ikkunat iloitsi,
kiukoa kivinen liikkui,
patsas patvinen pajahti.
Kun hän kulki kuusikossa,
vaelti petäjikössä,
kuusoset kumartelihe,
männyt mäellä kääntelihe,
käpöset keolle vieri,
havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa
tahi astahti aholla,
lehot leikkiä pitivät,
ahot ainoista iloa,
kukat kulkivat kutuhun,
vesat nuoret notkahteli.
Viidesviidettä runo
Louhi, Pohjolan emäntä,
sai sanoman korvihinsa
Väinölän eleleväksi,
Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla,
kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti.
Itse aina arvelevi,
minkä surman suorittaisi,
kunka kuoleman kokisi
tuolle Väinölän väelle,
kansalle kalevalaisten.
Ukkoa rukoelevi,
Pauannetta palvoavi:
"Oi Ukko, ylijumala!
Kaataos Kalevan kansa
rakehilla rautaisilla,
neuloilla teräsnenillä!
Tahikka tauilla tapata,
surmoa suku katala,
miehet pitkille pihoille,
naiset läävän lattioille!"
Tyttö oli Tuonelan sokea,
Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttäriä,
ilke'in manattaria,
alku kaikille pahoille,
tuhansille turmioille.
Sill' oli muoto mustanlainen,
iho inhon-karvallinen.
Tuopa musta Tuonen tyttö,
ulappalan umpisilmä,
teki tielle vuotehensa,
pahnansa pahalle maalle.
Selin tuulehen makasi,
kaltoin säähän karkeahan,
perin viimahan viluhun,
kohin päivänkoittehesen.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä iso vihuri,
tuuli tuhman raskahaksi,
kostutti kohulliseksi
aholla vesattomalla,
maalla mättähättömällä.
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata;
kantoi kuuta kaksi, kolme,
neljännenki, viiennenki,
kuuta seitsemän, kaheksan,
ympäri yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun
kuuta puolen kymmenettä.
Yheksännen kuun lopulla,
kuun alulla kymmenennen
kohtu kääntyvi kovaksi,
painuvi pakolliseksi;
eikä synny syntyminen,
luovu luomaiset sikiöt.
Siirrälti sijan aloa,
paneutti toisen paikan.
Meni portto poikimahan,
tulen lautta lapsimahan
kahen kallion välihin,
viien vuoren viukelohon:
eipä tuolla synty synny,
luovu luomainen sikiö.
Etsi synnytössijoa,
vatsansa vajennusmaata
heiluvilla hettehillä,
läikkyvillä lähtehillä:
ei siellä sijoa saanut,
vajennusta vatsallensa.
Synnytteli poikiansa,
vajenteli vatsoansa
kuohussa tulisen kosken,
ve'en vankan vääntehessä,
alla kolmen kosken koprun,
alla äyrähän yheksän;
vaan ei vielä synty synny,
kehnon kohtu ei kevene.
Alkoi itkeä iletys,
parkua paha kuvatus.
Ei tieä, mihin menisi,
kunne kulkea pitäisi
vatsansa vajentamahan,
poikiansa poikimahan.
Puhui pilvestä Jumala,
lausui Luoja taivahalta:
"Tuoll' on suolla kolmisoppi
rannalla meryttä vasten,
pimeässä Pohjolassa,
sangassa Sariolassa.
Mene sinne poikimahan,
kohtusi keventämähän!
Siellä silma tarvitahan,
väkeäsi vuotetahan."
Tuopa musta Tuonen tyttö,
ilkeä Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville,
Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa,
saamahan sikiöitänsä.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
vei tuon saunahan saloa,
kylin kylpyhuonehesen,
kyläkunnan kuulematta,
sanan saamatta kylähän.
Lämmitti saloa saunan,
rikenehen riuahutti;
oluella ukset voiti,
kasti kaljalla saranat,
jottei ukset ulvonunna,
saranat narahtanunna.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kave eukko, luonnon tyttö,
kave kultainen, korea,
jok' olet vanhin vaimoloita,
ensin emä itselöitä!
Juokse polvesta merehen,
vyö lapasta lainehesen,
ota kiiskiltä kinoa,
matehelta nuljaskata,
jolla voiat luun lomia,
sivelet sivuja myöten,
päästät piian pintehistä,
vaimon vatsanvääntehistä,
tästä tuskasta kovasta,
vatsantyöstä vaikeasta!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko, ylijumala,
tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Tääll' on piika pintehessä,
vaimo vatsanvääntehessä
saunassa savun seassa,
kylän kylpyhuonehessa.
"Ota kultainen kurikka
kätehesi oikeahan!
Sillä haittoja hajota,
pihtipuoliset porota,
lukot Luojan lonkahuta,
takasalvat poikki taita
mennä suuren, mennä pienen,
kulkea vähäväkisen!"
Siinä tuo paha pahennus,
Tuonen tyttö umpisilmä
jopa vatsansa vajenti,
latoi lapsensa vihaiset
alla vaipan vaskikirjan,
alla uutimen utuisen.
Teki poikoa yheksän
yhtenä kesäisnä yönä,
yhen löylyn lyötävillä,
yhen saunan saatavilla,
yhestä vatsan väestä,
kohuntäyestä kovasta.
Nimitteli poikiansa,
laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemiänsä,
itse ilmi luomiansa:
minkä pisti pistokseksi,
kunka änkäsi ähyksi,
minkä laati luuvaloksi,
kunka riieksi risasi;
minkä painoi paiseheksi,
kunka ruohutti ruveksi,
minkä syöjäksi sysäsi,
kunka ruhtosi rutoksi.
Jäi yksi nimittämättä,
poika pahnan-pohjimmainen.
Senpä sitte käski tuonne,
työnti velhoiksi vesille,
noi'iksi noroperille,
katehiksi kaikin paikoin.
Louhi, Pohjolan emäntä,
muut on käski käyä tuonne
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Ärrytti äkäiset luomat,
tavattomat tauit työnti
vasten Väinölän väkeä,
surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Väinölän potevi,
läsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia,
nimen tietämättömiä:
alta lattiat lahovi,
päältä peite märkänevi.
Silloin vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
läksi päitä päästämähän,
henkiä lunastamahan,
läksi Tuonelle sotahan,
kera tauin tappelohon.
Saattoi saunan lämpimäksi,
kivet löylyn lyötäväksi
puuhu'illa puhtahilla,
ve'en tuomilla haloilla.
Vei on vettä verhossansa,
kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat,
satalatvat lauhutteli.
Löi siitä simaisen löylyn,
mesilöylyn löyhäytti
läpi kuumien kivien,
palavojen paaterojen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tule nyt löylyhyn, Jumala,
iso ilman, lämpimähän
tekemähän terveyttä,
rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyhät kipunat,
pyhät saastat sammuttele,
lyötä maahan liika löyly,
paha löyly pois lähetä,
ettei polta poikiasi,
turmele tekemiäsi!
"Minkä vettä viskaelen
noille kuumille kiville,
se me'eksi muuttukohon,
simaksi sirahtakohon!
Juoskohon joki metinen,
simalampi laikkukohon
läpi kiukahan kivisen,
läpi saunan sammalisen!
"Ei nyt meitä syyttä syöä
eikä tauitta tapeta,
ei luvatta suuren Luojan,
ilman surmatta Jumalan.
Kenpä meitä syyttä söisi,
suuhunsa omat sanansa,
päähänsä pahat panonsa,
ajatukset itsehensä!
"Jos ei minussa miestä liene,
urosta Ukon pojassa
rikkehistä riisumahan,
päättehistä päästämähän,
onp' on itsessä Ukossa,
joka pilviä pitävi,
poutapilvessä asuvi,
hattaroissa hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala,
pilven-päällinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa
nämä tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän,
rikonnaiset riisumahan,
puutunnaiset purkamahan!
"Tuo mulle tulinen miekka,
säkehinen säilä kanna,
jolla ma pahat pitelen,
ilkeät iki asetan,
tuskat tuulen teitä myöten,
kivut aavoillen ahoille!
"Tuonne ma kipuja kiistän,
tuonne tuskia manoan
kivisihin kellarihin,
rautaisihin raunioihin,
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke,
paasi ei vaivoja valita,
vaikka paljo pantahisi,
määrättä mätettähisi.
"Kiputyttö, Tuonen neiti,
joka istut kipukivellä
joen kolmen juoksevassa,
veen kolmen jaka'imessa
jauhaen kipukiveä,
Kipuvuorta väännätellen!
Käy kivut kereämähän
kitahan kiven sinisen,
tahi vieretä vetehen,
syytäise meren syvähän,
tuulen tuntumattomahan,
päivän paistamattomahan!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivutar, hyvä emäntä,
Vammatar, valio vaimo,
tule kanssa, käy keralla
tekemähän terveyttä,
rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi,
vammat värjymättömäksi,
jotta saisi sairas maata,
huono huoletta levätä,
tuskahinen tunnin olla,
vikahinen vieretellä!
"Ota kivut kippasehen,
vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieäksesi,
vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata!
Siellä keittäös kipuja
pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentävässä,
peukalon mahuttavassa!
"Kivi on keskellä mäkeä,
reikä keskellä kiveä,
jok' on väätty vääntiällä,
puhkaistu purasimella:
siihen kivut kiskotahan,
pahat vammat vallatahan,
tuskat tuimat tungetahan,
pakkopäivät painetahan
öin yrittämättömiksi,
päivin pääsemättömiksi."
Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
vielä voiteli vikoja,
noita vammoja valeli
yheksillä voitehilla,
kaheksilla katsehilla.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala,
mies on vanha taivahinen!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
länkä lännestä lähetä!
Sa'a mettä, sa'a vettä
kipehille voitehiksi,
vammoille valantehiksi!
"En minä mitänä voine,
kun ei Luojani luvanne.
Avun Luoja antakohon,
avun tuokohon Jumala
minun silmin nähtyäni,
käsin päällä käytyäni,
suin sulin puheltuani,
hengin henkäeltyäni!
"Kuhun ei käteni käyne,
käyköhön käet Jumalan;
kuhun ei sormeni sopine,
sopikohon Luojan sormet!
Luojan on somemmat sormet,
Luojan kämmenet käpeät.
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan,
Jumala, puhelemahan,
kaikkivalta, katsomahan!
Tehkös yöllä terveheksi,
päivällä imanteheksi,
jottei tuska päällä tunnu,
kipu keskeä kivistä,
pakko ei syämehen paneite,
jottei tunnu pikkuistana,
vaivoa vähäistäkänä
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sillä riisui rikkehiä,
purkaeli puuttehia.
Poies poisti poikenluomat,
paranti pahat panoset,
päästi kansan kuolemasta,
Kalevan katoamasta.
Kuudesviidettä runo
Sai sanoma Pohjolahan,
tieto kylmähän kylähän
Väinölän vironneheksi,
Kalevalan pääsneheksi
noista nostamavioista,
tauista tavattomista.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
tuo tuosta kovin pahastui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä muistan muunki keinon,
toki toisen tien osoan:
nostan karhun kankahalta,
korvesta koverakouran
päälle Väinölän elojen,
Kalevalan karjan päälle."
Nosti karhun kankahalta,
kontion kovilta mailta
noille Väinölän ahoille,
Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Taos mulle uusi keihäs,
tao keiho kolmisulka
varren vaskisen keralla!
Ois' otso otettavana,
rahakarva kaattavana
ruuniani ruhtomasta,
tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani,
lehmiä levittämästä."
Seppo keihyen takovi,
eikä pitkän, ei lyhyen,
takoi keskilaaullisen:
sen susi sulalla seisoi,
kontio terän kohalla,
hirvi hiihti suoverossa,
varsa varrella samosi,
peura potki ponnen päässä.
Satoi siitä uutta lunta,
hiukan hienoista vitiä,
sykysyisen uuhen verran,
verran talvisen jäniksen.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Mieleni minun tekevi,
mieli käyä Metsolassa
metsän tyttöjen tykönä,
sinipiikojen pihoilla.
"Lähen miehistä metsälle,
urohista ulkotöille.
Ota, metsä, miehiksesi,
urohiksesi, Tapio!
Auta onni ottamahan,
metsän kaunis kaatamahan!
"Mielikki, metsän emäntä,
Tellervo, Tapion vaimo!
Kytke kiinni koiroasi,
rakentele rakkiasi
kuusamisehen kujahan,
talahasen tammisehen!
"Otsonen, metsän omena,
mesikämmen källeröinen!
Kun kuulet minun tulevan,
miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana,
liikuta lipeänänä!
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle,
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!
Siinä, otso, pyörteleite,
mesikämmen, käänteleite,
kuni pyy pesänsä päällä,
hanhi hautomaisillansa!"
Siinä vanha Väinämöinen
kuuli koiran haukkuvaksi,
penun julki juttavaksi
pikkusilmäisen pihalla,
tasakärsän tanhu'illa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin kukkuvan käkösen,
lempilinnun laulelevan;
ei käki kukahakana,
lempilintu laulakana:
tääll' on koirani komehin,
otukseni oivallisin
otsosen tuvan ovella,
miehen kaunon kartanolla!"
Vaka vanha Väinämöinen
siinä otsosen tapasi;
säteriset sängyt kaati,
sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit otson osaksi,
salon kullan saalihiksi!"
Katselevi kultoansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana!
En minä sinua kaannut:
itse vierit vempeleltä,
hairahit havun selältä,
puhki puiset kaatiosi,
halki haljakan havuisen.
Sykysyiset säät lipeät,
päivät pilviset pimeät.
"Metsän kultainen käkönen,
kaunis karva röyhetyinen!
Heitä nyt kylmille kotosi,
asuinmaasi autiaksi,
koivunoksainen kotosi,
vasunvarpainen majasi!
Lähe, kuulu, kulkemahan,
metsän auvo, astumahan,
käymähän, käpeäkenkä,
sinisukka, sipsomahan
näiltä pieniltä pihoilta,
kape'ilta käytäviltä
urohoisehen väkehen,
miehisehen joukkiohon!
Ei siellä pahoin pi'etä,
ei eletä kehnon lailla:
sima siellä syötetähän,
mesi nuori juotetahan
tulevalle vierahalle,
saavalle käkeävälle.
"Lähe nyt tästä kuin lähetki,
tästä pienestä pesästä
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!
Niin sä luikkaos lumella,
kuni lumme lammin päällä,
niin sä haihaos havulla,
kuni oksalla orava!"
Siitä vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
astui soitellen ahoja,
kajahellen kankahia
kera kuulun vierahansa,
kanssa karvalallusensa.
Jo soitto tupahan kuului,
alle kattojen kajahus.
Virkahti väki tuvassa,
kansa kaunis vieretteli:
"Kuulkottes tätä kumua,
salon soittajan sanoja,
käpylinnun kälkytystä,
metsän piian pillin ääntä!"
Vaka vanha Väinämöinen
itse ennätti pihalle.
Vierähti väki tuvasta,
kansa kaunis lausutteli:
"Joko on kulta kulkemassa,
hopea vaeltamassa,
rahan armas astumassa,
tenka tietä poimimassa?
Mesijänkö metsä antoi,
ilveksen salon isäntä,
koska laulaen tulette,
hyreksien hiihtelette?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Sanomiks' on saukko saatu,
virsiksi Jumalan vilja;
sillä laulaen tulemme,
hyreksien hiihtelemme.
"Eikä saukko ollekana,
eikä saukko eikä ilves:
itse on kuulu kulkemassa,
salon auvo astumassa,
mies vanha vaeltamassa,
verkanuttu vieremässä.
Kun lie suotu vierahamme,
ovet auki paiskatkatte,
vaan kun lie vihattu vieras,
kiinni lyökätte lujahan!"
Väki vastaten sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Terve, otso, tultuasi,
mesikämmen, käytyäsi
näille pestyille pihoille,
kaunoisille kartanoille!
"Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken kasvinaian
soivaksi Tapion torven,
metsän pillin piukovaksi,
kulkevaksi metsän kullan,
saavaksi salon hopean
näille pienille pihoille,
kape'ille käytäville.
"Toivoin kuin hyveä vuotta,
katsoin kuin kesän tuloa,
niinkuin suksi uutta lunta,
lyly liukasta lipua,
neiti nuorta sulhokaista,
punaposki puolisoa.
"Illat istuin ikkunoissa,
aamut aitan portahilla,
veräjillä viikkokauet,
kuukauet kujaisten suussa,
talvikauet tanhu'illa.
Lumet seisoin tanteriksi,
tanteret suliksi maiksi,
sulat maat somerikoiksi,
somerikot hiesukoiksi,
hiesukot vihottaviksi.
Ajattelin aamut kaiket,
päivät päässäni pitelin,
missä viikon otso viipyi,
salon armas aikaeli,
oisiko Virohon viernyt,
maasta Suomen sorkehtinut."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Minne vienen vierahani,
kulettanen kultaiseni?
Tokko laittanen latohon,
pannen pahnahuonehesen?"
Väki vastaten sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Tuonne vienet vierahamme,
kulettanet kultaisemme
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen.
Siell' on syömät suoriteltu,
juomaneuvot jou'uteltu,
kaikki sillat siivottuna,
lakaistuna lattiaiset;
kaikki vaimot vaatehtinna
pukemihin puhtahisin,
sore'ihin pääsomihin,
valke'ihin vaattehisin."
Siitä vanha Väinämöinen
itse virkki, noin nimesi:
"Otsoseni, lintuseni,
mesikämmen, kääröseni!
Viel' on maata käyäksesi,
kangasta kavutaksesi.
"Lähes nyt, kulta, kulkemahan,
armas, maata astumahan,
mustasukka, muikumahan,
verkahousu, vieremähän,
käymähän tiaisen teitä,
varpusen vaeltamia
alle viien viilohirren,
alle kuuen kurkiaisen!
"Varo'otte, vaimo raukat,
ettei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi,
vikoisi emännän vilja
tullessa otson tuville,
karvaturvan tunkeitessa!
"Pois on, pojat, porstuasta,
piiat, pihtipuolisista
uron tullessa tupahan,
astuessa aimo miehen!
"Metsän otsonen, omena,
metsän kaunis källeröinen!
Ellös piikoja pelätkö,
kassapäitä kammastelko
eläkä vaimoja varoa,
sure sylttysukkaisia!
Mi on akkoja tuvassa,
ne on kaikki karsinahan
miehen tullessa tupahan,
astuessa aika poian!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkiaisen,
alle kaunihin katoksen!
Mihin nyt heitän hempuseni,
lasken karvalalluseni?"
Väki vastahan sanovi:
"Terve, terve tultuasi!
Tuohon liitä lintusesi,
kulettele kultaisesi
petäjäisen pienan päähän,
rautaisen rahin nenähän
turkin tunnusteltavaksi,
karvojen katseltavaksi!
"Elä, otso, tuosta huoli
eläkä pane pahaksi,
jos tulevi turkin tunti,
karvojen katsanto-aika!
Ei tuhota turkkiasi,
karvojasi ei katsota
herjojen hetalehiksi,
vaivaisien vaattehiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
otatti otsolta turkin,
pani aitan parven päähän;
lihat liitti kattilahan,
kuparihin kullattuhun,
vaskipohjahan patahan.
Jo oli pa'at tulella,
vaskilaiat valkealla,
täpittynä, täytettynä
liioilla lihamuruilla;
suolat saatettu sekahan,
jotk' oli tuotu tuonnempata,
saatu suolat Saksanmaalta,
Vienan pääliltä vesiltä,
souttu Suolasalmen kautta,
laivan päältä laskettuna.
Kun oli keitto keitettynä,
saatu kattilat tulelta,
jopa saalis saatettihin,
käpylintu käytettihin
päähän pitkän pintapöyän
kultaisihin kuppiloihin
simoa sirettämähän,
olosia ottamahan.
Petäjäst' oli pöytä tehty,
va'it vaskesta valettu,
lusikkaiset hopeasta,
veitset kullasta kuvattu.
Kupit kaikki kukkusilla,
va'it varpelaitasilla
metsän mieliantehia,
salon kullan saalihia.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta,
Tapion talon isäntä,
Metsolan metinen vaimo,
metsän ehtoisa emäntä,
mies puhas, Tapion poika,
mies puhas, punakypärä,
Tellervo, Tapion neiti,
kanssa muu Tapion kansa!
Tule nyt häihin härkösesi,
pitkävillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kystä syöä,
kyllin syöä, kyllin juoa,
kyllin itsensä piteä,
kyllin antoa kylälle."
Väki tuossa noin sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Miss' on otso syntynynnä,
rahankarva kasvanunna?
Tokko tuo olilla syntyi,
kasvoi saunan karsinassa?"
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny
eikä riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty,
mesikämmen käännytelty
luona kuun, malossa päivän,
otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä,
luona luonnon tyttärien.
"Astui impi ilman äärtä,
neiti taivahan napoa,
kävi pilven piirtä myöten,
taivahan rajoa myöten
sukassa sinertävässä,
kirjavassa kaplukassa,
villavakkanen käessä,
karvakoppa kainalossa.
Viskoi villan pään vesille,
laski karvan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli,
ilma lieto liikutteli,
ve'en henki heilutteli,
aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen,
nenähän metisen niemen.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi kuontalon vesiltä,
villat hienot lainehilta.
"Siitä liitti liukkahasti,
kapaloitsi kaunihisti
vaahterisehen vasuhun,
kaunoisehen kätkyehen.
Nostatti kapalonuorat,
vitjat kultaiset kuletti
oksalle olovimmalle,
lehvälle leve'immälle.
"Tuuitteli tuttuansa,
liekutteli lempeänsä
alla kuusen kukkalatvan,
alla penseän petäjän.
Siinä otsosen sukesi,
jalokarvan kasvatteli
vieressä metisen viian,
simaisen salon sisässä.
"Kasvoi otso kaunihiksi,
yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysmä polvi,
tasakärsä talleroinen,
pää levyt, nenä nykerä,
karva kaunis röyhetyinen.
Ei ollut vielä hampahia
eikä kynsiä kyhätty.
"Mielikki, metsän emäntä,
itse tuon sanoiksi virkki:
'Kyheäisin kynnet tuolle,
kanssa hampahat hakisin,
kun tuo ei vioille saisi,
painuisi pahoille töille.'
"Niin otso valansa vannoi
polvilla metsän emännän,
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
ei tehäksensä pahoa,
ruveta rumille töille.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
läksi hammasta hakuhun,
kynsiä kyselemähän
pihlajilta piuke'ilta,
katajilta karke'ilta,
jukaisilta juurikoilta,
kesunkannoilta kovilta:
eipä sieltä kynttä saanut
eikä hammasta tavannut.
"Honka kasvoi kankahalla,
kuusi kummulla yleni,
hongassa hopeaoksa,
kultaoksa kuusosessa:
ne kapo käsin tavoitti,
niistä kynsiä kyhäsi,
niitä liitti leukaluuhun,
ikenihin istutteli.
"Siitä laski lallokkinsa,
ulos lempensä lähetti;
pani suota soutamahan,
viitoa vitaisemahan,
ahoviertä astumahan,
kangasta kapuamahan.
Käski käyä kaunihisti,
soreasti sorkutella,
elellä ajat iloiset,
kulutella kuulut päivät
suon selillä, maan navoilla,
kisakangasten perillä,
käyä kengättä kesällä,
sykysyllä syylingittä;
asua ajat pahemmat,
talvikylmät kyhmästellä
tuomisen tuvan sisässä,
havulinnan liepehellä,
kengällä korean kuusen,
katajikon kainalossa,
alla viien villavaipan,
alla kaapuan kaheksan.
"Sieltä sain nyt saalihini,
ehätin tämän eräni."
Väki nuori noin sanovi,
väki vanha virkkelevi:
"Mitä tehen metsä mieltyi,
metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä,
taipui ainoinen Tapio,
jotta antoi ainokkinsa,
menetti mesikkisensä?
Oliko keihon keksimistä
eli nuolen noutamista?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvin meihin metsä mieltyi,
metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä,
taipui ainoinen Tapio.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
metsän neiti muoto kaunis,
metsän piika pikkarainen,
läksi tietä neuvomahan,
rastia rakentamahan,
tien vieriä viittomahan,
matkoa opastamahan.
Veisti pilkat pitkin puita,
rastit vaaroihin rakenti
jalon otsosen oville,
rahasaaren rantehille.
"Sitte sinne tultuani,
perillen osattuani
ei ollut keihon keksimistä,
ampuen ajelemista:
itse vieri vempeleltä,
horjahti havun selältä;
risut rikkoi rintapäänsä,
varvut vatsansa hajotti."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
lintuseni, lempiseni!
Päästä nyt tänne pääripasi,
pujota puraisimesi,
heitä harvat hampahasi,
liitä leukasi leveät!
Eläkä pane pahaksi,
jos meille mikä tulisi,
luien luske, päien pauke,
kova hammasten kolina!
"Jo otan nenän otsolta
nenän entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta korvan
korvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta silmän
silmän entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsan otsolta
otsan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta turvan
turvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta kielen
kielen entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Sen nyt mieheksi sanoisin,
urohoksi arvoaisin,
joka umpiluut lukisi,
saisi sarjahampahuiset
leuasta teräksisestä
rusamilla rautaisilla."
Eipä toista tullutkana,
ei ollut urosta tuota.
Itse umpiluut lukevi,
sarjahampahat sanovi
alla luisten polviensa,
rautaisten rusamiensa.
Otti hampahat otsolta.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Metsän otsonen, omena,
metsän kaunis källeröinen!
Nyt on matka käyäksesi,
retki reiahellaksesi
tästä pienestä pesästä,
matalaisesta majasta
korkeampahan kotihin,
avarampahan asuhun.
"Lähe nyt, kulta, kulkemahan,
rahan armas, astumahan,
sivutse sikojen teistä,
poikki porsasten poluista
vasten varvikkomäkeä,
kohti vuorta korkeata
petäjähän penseähän,
honkahan havusatahan!
Hyvä siin' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi
- kuuluvilla karjan kellon,
luona tiukujen tirinän."
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuli kotihin tuolta.
Väki nuori noin sanovi,
kansa kaunis lausutteli:
"Minne saatit saalihisi,
kunne ennätit eräsi?
Lienet jäälle jättänynnä,
uhkuhun upottanunna,
suomutihin sortanunna,
kaivanunna kankahasen."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enpä jäälle jättänynnä,
uhkuhun upottanunna:
siinä koirat siirteleisi,
linnut liiat peitteleisi;
enkä suohon sortanunna,
kaivanunna kankahasen:
siinä toukat turmeleisi,
söisi mustat muurahaiset.
"Tuonne saatin saalihini,
ehätin erän vähäni
kultakunnahan kukulle,
vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen,
honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle,
lehvälle leve'immälle
iloksi inehmisille,
kunnioiksi kulkijoille.
"Ikenin panin itähän,
silmin loin on luotehesen.
Enkä aivan latvasehen:
oisin luonut latvasehen,
siinä tuuli turmeleisi,
ahava pahoin panisi;
enkä pannut maavarahan:
oisin pannut maavarahan,
siat siinä siirteleisi,
alakärsät käänteleisi."
Siitä vanha Väinämöinen
laikahtihe laulamahan
illan kuulun kunniaksi,
päivän päätyvän iloksi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Piä nyt, pihti, valkeata,
jotta lauloa näkisin!
Lauloa luku tulevi,
suuni soia tahtelevi."
Siinä lauloi jotta soitti,
pitkin iltoa iloitsi.
Lausui laulunsa lopulla,
itse virkki viimeiseksi:
"Anna toisteki, Jumala,
vastaki, vakainen Luoja,
näin näissä ilottavaksi,
toiste toimiteltavaksi,
näissä häissä pyylypoian,
pitkävillaisen pioissa!
"Anna ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
rastia rakettaviksi,
puita pilkoteltaviksi
urohoisessa väessä,
miehisessä joukkiossa!
"Anna ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven,
metsän pillin piukovaksi
näillä pienillä pihoilla,
kape'illa kartanoilla!
Päivät soisin soitettavan,
illat tehtävän iloa
näillä mailla, mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa."
Seitsemäsviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi,
astui koivun konkelolle,
päivä päätyi linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta,
päivän latvasta petäjän.
Ne kohta kotihin saattoi,
pimeähän Pohjolahan.
Kätki kuun kumottamasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vuorehen teräksisehen.
Itse tuossa noin saneli:
"Ellös täältä ilman pääskö,
nousko, kuu, kumottamahan,
pääskö, päivä, paistamahan,
kun en käyne päästämähän,
itse tulle noutamahan
yheksän orihin kanssa,
yhen tamman kantamalla!"
Kun oli kuun kulettanunna
sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
rautaisehen kalliohon,
jopa valkean varasti,
tulen Väinölän tuvilta:
sai tuvat tulettomaksi,
pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
pitkä, pilkkoisen pimeä.
Oli yö Kalevalassa,
noilla Väinölän tuvilla
sekä tuolla taivahassa,
Ukon ilman istuimilla.
Tukela on tuletta olla,
vaiva suuri valkeatta,
ikävä inehmisien,
ikävä itsen Ukonki.
Tuo Ukko, ylijumala,
itse ilman suuri luoja,
alkoi tuota ouostella.
Arvelee, ajattelevi,
mikä kumma kuun e'essä,
mikä terhen päivän tiessä,
kun ei kuu kumotakana
eikä päivä paistakana.
Astui pilven äärtä myöten,
taivahan rajoa myöten
sukassa sinertävässä,
kirjavassa kaplukassa;
kävi kuuta etsimähän,
päiveä tapoamahan:
eipä kuuta löyäkänä,
päiveä tapoakana.
Tulta iski ilman Ukko,
valahutti valkeata
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä;
iski tulta kyntehensä,
järskytti jäsenehensä
ylähällä taivosessa,
tähtitarhojen tasalla.
Saipa tulta iskemällä.
Kätkevi tulikipunan
kultaisehen kukkarohon,
hope'isehen kehä'än.
Antoi neien tuuitella,
ilman immen vaapotella
kuun uuen kuvoamaksi,
uuen auringon aluksi.
Neiti pitkän pilven päällä,
impi ilman partahalla
tuota tulta tuuitteli,
valkeaista vaapotteli
kultaisessa kätkyessä,
hihnoissa hope'isissa.
Hope'iset orret notkui,
kätkyt kultainen kulisi,
pilvet liikkui, taivot naukui,
taivon kannet kallistihe
tulta tuuiteltaessa,
valkeaista vaapottaissa.
Impi tulta tuuitteli,
vaapotteli valkeaista,
tulta sormilla somitti,
käsin vaali valkeaista:
tuli tuhmalta putosi,
valkea varattomalta,
kätösiltä kääntelijän,
sormilta somittelijan.
Taivas reikihin repesi,
ilma kaikki ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna,
suikahti punasoronen,
läpi läikkyi taivosista,
puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yheksän,
halki kuuen kirjokannen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Lähtekämme katsomahan,
saakamme opastumahan,
mikä tuo tuli tulonen,
outo valkea valahti
yläisistä taivosista
alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehänen
eli päivän pyöryläinen!"
Läksivät urosta kaksi.
Astuivat, ajattelivat,
miten tuonne tullaksensa
ja kuten osataksensa
tulen siirtymäsijoille,
valkean valantomaille.
Joki joutuvi etehen,
melkeän meren tapainen.
Siinä vanha Väinämöinen
alkoi veisteä venettä,
alla korven kolkutella.
Toinen seppo Ilmarinen
laati kuusesta meloja,
petäjästä järkäleitä.
Sai venonen valmihiksi
hankoinensa, airoinensa;
niin veivät venon vesille.
Soutelevat, joutelevat
ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevät.
Ilmatar, ihana impi,
vanhin luonnon tyttäristä,
tuopa vastahan tulevi
puhutellen, lausutellen:
"Mitä miehiä olette,
kuinka teitä kutsutahan?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Merimiehiä olemme,
minä vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen.
Vaan sano oma sukusi,
kuin sinua kutsutahan!"
Vaimo tuon sanoiksi virkki:
"Minä olen vanhin vaimoksia,
vanhin ilman impilöitä,
ensin emä itselöitä,
joll' on vihki viien vaimon,
muoto kuuen morsiamen.
Minne te menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Tukehtui tulonen meiltä,
vaipui meiltä valkeainen.
Viikon on tuletta oltu,
pime'issä piileskelty.
Nyt on meillä mielessämme
mennä tulta tietämähän,
jok' on tullut taivahasta,
päältä pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuli on tuima tie'ettävä,
valkeainen vaaittava.
Jo teki tuli tekoset,
valkea vahingot laati!
Tuikahti tulikipuna,
putosi punakeränen
Luojan luomilta tiloilta,
Ukon ilman iskemiltä
läpi taivahan tasaisen,
halki tuon ihalan ilman,
puhki reppänän retuisen,
kautta kuivan kurkihirren
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan.
"Sitte sinne tultuansa
Tuurin uutehen tupahan
panihe pahoille töille,
löihe töille törke'ille:
rikkoi rinnat tyttäriltä,
neitosilta nännit näppi,
turmeli pojalta polvet,
isännältä parran poltti.
"Äiti lastansa imetti
kätkyessä vaivaisessa.
Tuohon tultua tulonen
jo teki pahinta työtä:
poltti lapsen kätkyestä,
poltti paarmahat emolta.
Se lapsi meni Manalle,
toki poika Tuonelahan,
ku oli luotu kuolemahan,
katsottu katoamahan
tuskissa tulen punaisen,
vaike'issa valkeaisen.
"Niin emo enemmän tiesi,
ei emo Manalle mennyt;
se tunsi tulen manata,
valkeaisen vaivutella
läpi pienen neulansilmän,
halki kirvehen hamaran,
puhki kuuman tuuran putken,
pitkin pellon pientaretta."
Vaka vanha Väinämöinen
itse ennätti kysyä:
"Kunne tulet tuosta läksi,
kunne kiiähti kipunat
Tuurin pellon pientarelta?
Metsällenkö vai merelle?"
Vaimo vastaten sanovi,
itse virkki, noin nimesi:
"Tuli tuosta mennessänsä,
valkeainen vierressänsä
ensin poltti paljo maita,
paljo maita, paljo soita;
viimein vierähti vetehen,
aaltoihin Aluen järven:
se oli syttyä tulehen,
säkehinä säihkyellä.
"Kolmasti kesäisnä yönä,
yheksästi syksy-yönä,
kuohui kuusien tasalle,
ärjyi päälle äyrähien
tuon tuiman tulen käsissä,
varin valkean väessä.
"Kuohui kuiville kalansa,
arinoille ahvenensa.
Kalat tuossa katselevat,
ahvenet ajattelevat,
miten olla, kuin eleä:
ahven itki aittojansa,
kalat kartanoisiansa,
kiiski linnoa kivistä.
"Läksi ahven kyrmyniska,
tavoitti tulisoroista:
eipä ahven saanutkana.
Niin meni sinervä siika:
se nieli tulisorosen,
vajotteli valkeaisen.
"Jo vettyi Aluen järvi,
pääsi päältä äyrästensä
sijallensa entiselle
yhtenä kesäisnä yönä.
"Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
siikasaarien sivuja,
lohiluotojen lomia,
tuhannen nenätse niemen,
sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijätä,
katalan kaottajata
näissä tuskissa tulosen,
vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin kuuli kulea kuuja,
nieli tuon sinervän siian.
Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
lohiluotojen lomia,
kalahauin kartanoita,
tuhannen nenitse niemen,
sa'an saaren kainaloitse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan appajata,
katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan,
vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin tuli halea hauki,
nieli tuon kulean kuujan.
Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
lokkiluotojen lomitse,
kajavan kivikaritse,
tuhannen nenätse niemen,
sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijätä,
katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan,
vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
nuotan niinisen kutovi,
katajaisen kaikuttavi;
sen painoi pajuvesillä,
raian kuorilla rakenti.
Vaka vanha Väinämöinen
työnti naiset nuottaselle.
Läksi naiset nuottaselle,
sisarekset silpomahan.
Soutelevat, luitelevat
niemi nientä, saari saarta,
lohiluotojen lomatse,
siikasaarien sivutse
ruskeahan ruoikkohon,
kaunihisen kaislikkohon.
Pyritähän, pyyetähän,
ve'etähän, vellotahan
- nurin nuotta potketahan,
väärin veetähän apaja:
ei saa'a sitä kaloa,
kuta kilvoin pyyetähän.
Veljekset vesille läksi,
miehet nuotalle menevät.
Pohetahan, potketahan,
ve'etähän, vennotahan
lahen suita, luo'on päitä,
Kalevan kivikaria:
ei saa'a kaloa tuota,
mitä tarkoin tarvittihin.
Tullut ei halea hauki
vienoilta lahen vesiltä
eikä suurelta selältä:
kalat pienet, verkot harvat.
Jo tuossa kalat valitti,
hauki hauille sanovi,
kysyi siika säynähältä,
lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet,
katosi Kalevan poiat,
liinanuotan nuikuttajat,
lankapaulan laaittajat,
suuren tarpoimen talujat,
pitkän varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Väinämöinen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot,
kaatunut Kalevan kansa.
Yksi kuoli, kaksi syntyi,
joill' on tarpoimet paremmat,
varret vaaksoa pitemmät,
nuotat kahta kauheammat."