Kahdeksasneljättä runo
Tuop' on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
heitti kultaisen kuvansa,
hope'isen neitosensa.
Pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
itse istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Lähteäksensä lupasi
sekä mietti mennäksensä
pyytämähän Pohjolasta
toista Pohjolan tytärtä.
Sai päivän ajaneheksi,
tuosta toisen vierneheksi;
päivälläpä kolmannella
tuli Pohjolan pihalle.
Louhi, Pohjolan emäntä,
itse päätyvi pihalle.
Sai tuossa sanelemahan,
kääntihe kyselemähän
oman lapsensa oloa,
asuntoa armahansa
miniänä miehelässä,
naisena anoppelassa.
Se on seppo Ilmarinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ellös nyt, anoppiseni,
ellös sie kyselkö tuota,
elämiä tyttäresi,
asuntoa armahasi!
Jo sen on surma suin pi'ellyt,
kova loppu loukahtanut.
Maassa on jo marjaseni,
kankahassa kaunoiseni,
mustakulmani kulossa,
hopeani heinikossa.
Läksin toista tyttöäsi,
nuorempata neitoasi.
Annapa, anoppiseni,
työnnä toinen tyttäresi
naisen entisen eloille,
sijalle sisaruensa!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Pahoin tein minä poloinen,
pahoinpa, polon-alainen,
kun ma lapseni lupasin,
työnsin sulle toisenkana
nuorena nukahtamahan,
verevänä vieremähän:
annoin kuin sutosen suuhun,
karhun kiljuvan kitahan.
"En nyt toista annakana,
en mä työnnä tyttöäni
nokiesi nuohojaksi,
karstojesi kaapijaksi.
Ennen työnnän tyttäreni,
laitan lapseni vakavan
koskehen kohisevahan,
palavahan pyörtehesen,
Manalan matikan suuhun,
Tuonen hauin hampahisin."
Siitä seppo Ilmarinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa,
käänti päätä käiväräistä.
Itse tunkihe tupahan,
alle kattojen ajoihe.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulepa minulle, tyttö,
sijalle sisaruesi,
naisen entisen eloille
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi!"
Lauloi lapsi lattialta,
sekä lauloi jotta lausui:
"Pois on, liika, linnastamme,
mies outo, ovilta näiltä!
Tukon linnoa tuhosit,
palan linnoa pahensit
kerran ennen käytyäsi,
ovillen osattuasi.
"Neitonen, sinä sisari!
Elä sulho'on ihastu,
elä sulhon suun pitohon
eläkä jalkoihin jaloihin!
Sulholl' on suen ikenet,
revon koukut kormanossa,
karhun kynnet kainalossa,
veren juojan veitsi vyöllä,
jolla päätä piirtelevi,
selkeä sirettelevi."
Neiti itse noin saneli
Ilmariselle sepolle:
"En lähe minä sinulle
enkä huoli huitukoille!
Tapoit naisen ennen naiun,
surmasit sisarueni:
vielä tappaisit minunki,
surmoaisit itseniki.
Onpa tässä neitosessa
paremmanki miehen verta,
kaunihimman varren kauppa,
koreamman korjan täysi,
paikoille paremmillenki,
isommille istuimille,
ei sepon sysisijoille,
miehen tuhmaisen tulille."
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Saautti tytön samassa,
käärälti käpälihinsä,
läksi tuiskuna tuvasta,
riepsahti rekensä luoksi;
työnnälti tytön rekehen,
koksahutti korjahansa.
Läksi kohta kulkemahan,
valmistui vaeltamahan,
käsi ohjassa orosen,
toinen neien nännisillä.
Neiti itki ja urisi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sain nyt suolle karpalohon,
vehkahan vesiperille;
tuonne ma kana katoan,
kuolen, lintu, liian surman!
"Kuule, seppo Ilmarinen!
Kun et laskene minua,
potkin korjasi paloiksi,
sären reen repalehiksi,
potkin poikki polvillani,
sären säärivarsillani."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Sentähen sepon rekosen
laiat rautahan rakettu,
jotta potkia pitävi,
hyvän immen heiskaroia."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
laulaime meren kalaksi,
syvän aallon siikaseksi."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä haukina jälessä."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
metsähän menetteleime,
kärpäksi kiven kolohon."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä saukkona jälessä."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
kiuruna kiverteleime
taaksi pilven piilemähän."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä kokkona jälessä."
Kulki matkoa palasen,
ajoi tietä pikkuruisen.
Jo hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Jänö on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
jänön juoksevan jälillä,
koukkupolven polkemilla,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Jänön on karvat kaunihimmat,
jänön suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi.
Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Repo on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
revon reyhkävän re'essä,
aina käyvän ahkiossa,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Revon on karvat kaunihimmat,
revon suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi.
Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Hukka on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
hukan hurskavan jälillä,
alakärsän askelilla,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Hukan on karva kaunihimpi,
hukan suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä.
Ajoa kahattelevi
yöksi uutehen kylähän.
Matkalta väsynehenä
seppo nukkuvi sike'in
- toinen naista naurattavi
mieheltä unekkahalta.
Siitä seppo Ilmarinen
aamulla havattuansa
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse mietti, noin nimesi:
"Joko luome laulamahan,
laulan moisen morsiamen
metsähän metsän omaksi
vai vetehen veen omaksi?
"En laula metsän omaksi:
metsä kaikki kaihostuisi;
enkäpä ve'en omaksi:
vieroaisi veen kalaset.
Ennen kaa'an kalvallani,
menettelen miekallani."
Miekka mietti miehen kielen,
arvasi uron pakinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei liene minua luotu
naisia menettämähän,
kataloita kaatamahan."
Se on seppo Ilmarinen
jopa loihe laulamahan,
syäntyi sanelemahan.
Lauloi naisensa lokiksi
luo'olle lekottamahan,
veen karille kaikkumahan,
nenät nienten niukumahan,
vastatuulet vaapumahan.
Siitä seppo Ilmarinen
rekehensä reutoaikse.
Ajoa kahattelevi
alla päin, pahoilla mielin;
matkasi omille maille,
tuli maille tuttaville.
Vaka vanha Väinämöinen
tiellä vastahan tulevi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
kahta kallella kypärin
Pohjolasta tullessasi?
Miten Pohjola elävi?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Mi on Pohjolan eleä!
Siell' on sampo jauhamassa,
kirjokansi kallumassa:
päivän jauhoi syötäviä,
päivän toisen myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
"Jotta sanon kuin sanonki,
vielä kerran kertaelen:
mi on Pohjolan eleä,
kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
siinä kasvo kaikenlainen,
siinäpä ikuinen onni."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren,
kunne kuulun morsiamen,
kun sa tyhjänä tuletki,
aina naisetta ajelet?"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lauloin ma mokoman naisen
meren luo'olle lokiksi.
Nyt se lokkina lojuvi,
kajavana kaakahtavi,
kiljuvi vesikivillä,
kariloilla kaljahuvi."
Yhdeksäsneljättä runo
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Lähtekämme Pohjolahan
hyvän sammon saa'antahan,
kirjokannen katsantahan!"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sampo saatavana,
kirjokansi tuotavana
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta!
Siell' on sampo saatettuna,
kirjokansi kannettuna
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi;
siihen juuret juurruteltu
yheksän sylen syvähän,
yksi juuri maaemähän,
toinen vesiviertehesen,
kolmas on kotimäkehen."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli seppo, veikkoseni!
Lähtekämme Pohjolahan
tuon on sammon saa'antahan!
Laatikamme laiva suuri,
johon sampo saatetahan,
kirjokansi kannetahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Vakavampi maisin matka.
Lempo menköhön merelle,
surma suurelle selälle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
siellä viskaisi vihuri,
saisi sormet soutimeksi,
kämmenet käsimeloiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Vakavampi maisin matka,
vakavampi, vaikeampi,
vielä muuten mutkaisempi.
Lysti on venon vesillä,
purren juosta jolkutella,
ve'et väljät välkytellä,
selät selvät seurustella:
tuuli purtta tuuittavi,
aalto laivoa ajavi,
länsituuli läikyttävi,
etelä e'elle viepi.
Vaan kuitenki kaikitenki,
kun et mieline merisin,
niin on maisin matkatkamme,
rantaisin ratustelkamme!
"Tao nyt mulle uusi miekka,
tee miekka tuliteräinen,
jolla hurttia hutelen,
Pohjan kansan kaikottelen
saaessa otolle sammon
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan!"
Tuo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki rautoja tulehen,
teräksiä hiiloksehen,
kultia koko piosen,
hope'ita kourallisen.
Laittoi orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
hyvin painoi palkkalaiset:
rauta vellinä venyvi,
teräs taipui tahtahana,
hopea vetenä välkkyi,
kulta läikkyi lainehena.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
katsoi alle ahjoksensa,
lietsimensä liepehelle:
näki miekan syntyväksi,
pää kullan kuvauvaksi.
Otti ainehet tulesta,
tempasi hyvät takehet
ahjosta alasimelle,
vasarille, valkkamille.
Takoi miekan mieltä myöten,
kalvan kaikkien parahan,
jonka kullalla kuvasi,
hopealla huolitteli.
Vaka vanha Väinämöinen
tuli tuota katsomahan.
Sai miekan tuliteräisen
kätehensä oikeahan.
Katselevi, kääntelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan?"
Olipa miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti,
hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä,
penu putkessa puhusi.
Sylkytteli miekkoansa
vuoren rautaisen raossa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"
Itse seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Milläpä minä poloinen,
millä, tuima, turveleime,
hyöteleime, vyöteleime
maan varalle, veen varalle?
Joko luustoihin lueime,
rautapaitoihin paneime,
teräsvöihin telkitäime?
Mies on luustossa lujempi,
rautapaiassa parempi,
teräsvyössä tenhoisampi."
Lähteä luku tulevi,
liitto käyä kerkiävi.
Yks' on vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
läksivät hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon,
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Kahen etsivät hevoista,
päätä puitse katselevat,
tarkasti tähystelevät
ympäri salon sinisen:
löytivät hevon lehosta,
kuloharjan kuusikosta.
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
painoi päähän kullan päitset,
suvikunnan suitset suuhun.
Ajoa ratustelevat
kahen miehen rantamaata:
kuului rannalta kujerrus,
valitanta valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Siell' on impi itkemässä,
kana kaikerrehtamassa!
Joko käymme katsomahan,
likeltä tähystämähän?"
Itse astuvi likemmä,
meni luota katsomahan.
Eipä impi itkekänä
eikä kaikerra kananen:
oli pursi itkemässä,
venonen valittamassa.
Virkki vanha Väinämöinen
luoksi purren päästyänsä:
"Mitä itket, puinen pursi,
vene hankava, valitat?
Itketkö sä puisuuttasi,
hankavuuttasi haveksit?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Vesille venosen mieli
tervaisiltaki teloilta,
mieli neien miehelähän
korkeastaki ko'ista.
Sitä itken, pursi raukka,
vene vaivainen, valitan:
itken viejäistä vesille,
laskijaista lainehille.
"Sanottihin tehtäessä,
laulettihin laitettaissa
saatavan sotivenettä,
vainopurtta puuhattavan,
tuovan täyteni eloa,
alustani aartehia:
ei ole sotahan saatu,
eloteillen ensinkänä!
"Muut purret, pahatki purret,
ne aina sotia käyvät,
tappeloita tallustavat;
kolme kertoa kesässä
tuovat täytensä rahoja,
alustansa aartehia.
Minä, veistämä venonen,
satalauta laaittama,
tässä lahon lastuillani,
venyn veistännäisilläni.
Pahimmatki maan matoset
alla kaarien asuvat,
linnut ilman ilke'immät
pesän pielessä pitävät,
kaikki korven konnikatki
kokillani koksentavat.
Oisi kahta kaunihimpi,
kahta, kolmea parempi
olla mäntynä mäellä,
petäjänä kankahalla,
oksilla oravan juosta,
penun alla pyörähellä."
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke, puinen pursi,
vene hankava, havise!
Kohta saat sotia käyä,
tappeloita tallustella.
"Lienet pursi Luojan luoma,
Luojan luoma, tuojan tuoma,
syrjin syökseite vetehen,
laion aalloillen ajaite,
ilman kouran koskematta,
käen päälle käyttämättä,
olkapään ojentamatta,
käsivarren vaalimatta!"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä veljeni, venoset,
lähe työnnyttä vesille,
laskematta lainehille,
kun ei kourin koskettane,
käsivarsin käännettäne."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jos ma sun vesille työnnän,
joko juokset soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä toinen joukkioni
juokse sormin soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen."
Vaka vanha Väinämöinen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Joko juokset soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Jo vainen sukuni muuki,
kaikki veljeni, venoset,
juoksi sormin soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen."
Siitä vanha Väinämöinen
heitti hiekalle hevosen,
painoi puuhun marhaminnan,
ohjat oksalle ojenti,
lykkäsi venon vesille,
lauloi purren lainehille.
Kysytteli puista purtta,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie kaareva venonen,
pursi puinen, hankaniekka!
Ootko kaunis kannannalta,
kuin oot kaunis katsonnalta?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Oonpa kaunis kannannalta
sekä pohjalta sijava:
soutoa sa'an urohon,
ilman istua tuhannen."
Siitä vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi.
Lauloi ensin laitapuolen
sukapäitä sulhosia,
sukapäitä, piipioja,
saapasjalkoja jaloja.
Lauloi toisen laitapuolen
tinapäitä tyttäriä,
tinapäitä, vaskivöitä,
kultasormia somia.
Lauloi vielä Väinämöinen
teljot täytehen väkeä,
ne on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
kuss' oli vähän sijoa
nuorukaisilta esinnä.
Itse istuvi perähän,
kokan koivuisen kuvulle,
lasketteli laivoansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juokse, pursi, puittomia,
vene, väljiä vesiä!
Kule kuplina merellä,
lumpehina lainehilla!"
Pani sulhot soutamahan,
neiet ilman istumahan.
Sulhot souti, airot notkui:
eipä matka eistykänä.
Pani neiet soutamahan,
sulhot ilman istumahan.
Neiet souti, sormet notkui:
eipä matka eistykänä.
Muutti vanhat soutamahan,
nuoret päältä katsomahan.
Vanhat souti, päät vapisi:
eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan:
jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui.
Loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.
Soutavi sorehtelevi:
teljot rytkyi, laiat notkui,
airot piukki pihlajaiset,
airon pyörät pyinä vinkui,
terät teirinä kukerti,
nenä joikui joutsenena,
perä kaarskui kaarnehena,
hangat hanhina havisi.
Itse vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
perässä punaisen purren,
melan vartevan varassa.
Niemi matkalla näkyvi,
kylä kurja kuumottavi.
Ahti niemellä asuvi,
Kauko niemen kainalossa.
Kalatuutta Kauko itki,
leivätyyttä Lemminkäinen,
Ahti aitan pieneyttä,
veitikkä osan vähyyttä.
Veisti laitoja venehen,
uuen purren pohjapuuta
päässä pitkän nälkäniemen,
paltalla kylän katalan.
Se oli korvalta korea,
silmältä sitäi parempi.
Loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle:
kaaren kaukoa näkevi,
pilven longan loitompata.
Eipä kaari ollutkana
eikä pieni pilven lonka:
oli pursi kulkemassa,
venonen vaeltamassa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla;
mies puhas perässä purren,
mies sorea soutimilla.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tunne tuota purtta,
keksi kelvoista venettä;
souten Suomesta tulevi,
airon iske'in iästä,
melan luoen luotehesen."
Jo huhuta huikahutti,
mäjellytti, mäikähytti,
huuti mies nenästä niemen,
verevä vesien poikki:
"Kenen on veno vesillä,
kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat
sekä vaimot vastoavat:
"Mi olet mies metsän asuja,
uros korven kolkuttaja,
kun et tunne tuota purtta,
keksi Väinölän venettä,
et tunne peräurosta
etkä miestä airollista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Jo tunnen peränpitäjän
ja älyän airollisen:
vaka vanha Väinämöinen
itse on perän piossa,
Ilmarinen airollisna.
Minnekkä menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kohti pohjaista kulemme,
kohti kuohuja kovia,
lakkipäitä lainehia:
sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Otapa minua, miestä,
urohoksi kolmanneksi,
kun saat sammon nostantahan,
kirjokannen kannantahan!
Vielä mieki miesnä maksan,
jos saisi tapella tarve:
annan käskyn kämmenille,
olkapäilleni opaston."
Vaka vanha Väinämöinen
otti miehen matkoihinsa,
veitikän venosehensa.
Se on lieto Lemminkäinen
jo tulla tuhuttelevi,
käyä luikerrehtelevi.
Tuopi laian tullessansa
venehesen Väinämöisen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oisi puuta purressani,
laitoa venehessäni,
parahiksi painoaki.
Miksi laitat laitoasi,
puuta purtehen liseät?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
tuki suovoa tuhoa.
Use'in merellä Pohjan
tuuli laitoa kysyvi,
vastatuuli varppehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sentähen sotavenosen
rinta rautahan rakettu
ja tehty teräsnenähän,
jottei tuulen tuiki vieä
eikä viskoa vihurin."
Neljäskymmenes runo
Vaka vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä,
kylän kurjan kuuluvilta.
Laski laulellen vesiä,
ilon lyöen lainehia.
Neiet niemien nenissä
katselevat, kuuntelevat:
"Mi lienee ilo merellä,
mikä laulu lainehilla,
ilo entistä parempi,
laulu muita laatuisampi?"
Laski vanha Väinämöinen,
laski päivän maavesiä,
päivän toisen suovesiä,
kolmannen kosen vesiä.
Siinä lieto Lemminkäinen
muisti muutaman sanansa
korvalla tulisen kosken,
pyhän virran pyörtehessä.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Heitä, koski, kuohuminen,
vesi vankka, vellominen!
Kosken tyttö, kuohuneiti!
Istuite kihokivelle,
kihopaaelle paneite!
Sylin aaltoja aseta,
käsin kääri käppyröitä,
kourin kuohuja kohenna,
jottei riusko rinnoillemme
eikä päällemme päräjä!
"Akka aaltojen-alainen,
vaimo kuohun-korvallinen!
Nouse kourin kuohun päälle,
yskin aallollen ylene
kuohuja kokoamahan,
vaahtipäitä vaalimahan,
jottei syytöintä syseä,
viatointa vierettele!
"Kivet keskellä jokea,
paaet kuohun kukkuralla
otsansa alentakohon,
päälakensa painakohon
matkalta punaisen purren,
tieltä tervaisen venehen!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivi-Kimmo, Kammon poika,
väännä reikä vääntimellä,
puhkaise purasimella
keskelle kosen kiveä,
pahan paaen palleahan,
juosta purren puuttumatta,
venehen vikaumatta!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
veen isäntä, vuon alio,
kivet saata sammaliksi,
hauin vuoluksi venonen
kuohuja kulettaessa,
mäkipäitä mentäessä!
"Neiti kosken-korvallinen,
impi virran-vierellinen!
Kehreäs utuinen lanka
utuisesta kuontalosta!
Veä lankasi ve'elle,
sinerväsi lainehelle,
jota pitkin purren juosta,
tervarinnan teuotella,
mennä miehen melkeänki,
äkkiouonkin osata!
"Melatar on, mielivaimo!
Ota mieluisa melasi,
jollapa piät pereä,
noitivirrat viilettelet
katehen koan e'etse,
noian ikkunan alatse!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Ukko, taivahan jumala,
piä miekalla pereä,
tuijota tupettomalla,
jotta juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen!"
Itse vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi.
Laski louhien lomitse
noita kuohuja kovia;
eikä puutu puinen pursi,
vene tietäjän takellu.
Äsken tuonne tultuansa
noille väljille vesille
puuttui pursi juoksemasta,
venonen pakenemasta.
Pursi puuttuvi lujahan,
vene vieremättömäksi.
Se on seppo Ilmarinen,
toinen lieto Lemminkäinen
pistivät melan merehen,
lastun kuusen lainehesen;
päästeä nytystelevät
tuota purtta puutoksesta:
ei ota venonen juosta
eikä pääse puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Kallistaite katsomahan,
miss' on pursi puuttumassa,
venonen takistumassa
näillä väljillä vesillä,
vienolla alantehella,
kivelläkö vai haolla
vaiko muulla vastuksella!"
Se on lieto Lemminkäinen
pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla!"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jotaki joessa onpi,
hakojaki, haukiaki.
Kun lie hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla,
veä miekalla vetehen,
katkaise kala kaheksi!"
Se on lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
miekan vyöltänsä vetävi,
luunpurijan puoleltansa.
Veti miekalla meryttä,
alta laian laskettavi:
itse vierähti vetehen,
kourin aaltohon kohahti.
Siitä seppo Ilmarinen
tarttui tukkahan urosta,
nostalti merestä miehen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kaikki on mieheksi kyhätty,
pantu parran kantajaksi,
lisäksi satalu'ulle,
tuhannelle täytteheksi!"
Miekan vyöltänsä vetävi,
tupestansa tuiman rauan,
jolla kalhaisi kaloa,
alta laian läimähytti:
miekka murskaksi mureni,
eipä hauki tiennytkänä.
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole teissä puolta miestä,
ei urosta kolmannesta!
Kun konsa tulevi tarve,
miehen mieltä vaaitahan,
silloin mieli melkeässä,
kaikki toimi toisialla."
Itse miekkansa veälti,
tempasi terävän rauan.
Työnti miekkansa merehen,
alle laian langetteli
kalahauin hartioihin,
ve'en koiran konkkaluihin.
Miekka luottihe lujahan,
kitasihin kiinnittihe.
Siitä vanha Väinämöinen
nostalti kaloa tuota,
veti haukia ve'estä:
hauki katkesi kaheksi;
pursto pohjahan putosi,
pää kavahti karpahasen.
Jo otti venonen juosta,
pääsi pursi puutoksesta.
Vaka vanha Väinämöinen
luotti purren luotoselle,
ravahutti rantasehen.
Katselevi, kääntelevi
tuota hauin pääpaloa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on vanhin sulholoista,
sepä hauki halkomahan,
kala viploin viiltämähän,
pää paloiksi pahkomahan!"
Miehet purresta puhuvat,
vaimot lausui laitasilta:
"Saajanpa käet sulimmat,
sormet pyytäjän pyhimmät."
Vaka vanha Väinämöinen
veti veitsen huotrastansa,
kyleltänsä kylmän rauan,
jolla hauin halkaisevi,
pahkovi kalan paloiksi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on nuorin neitosista,
sepä hauki keittämähän
murkinaisiksi muruiksi,
kalaisiksi lounahiksi!"
Kävi neiet keittämähän
- kävi kilvan kymmenenki.
Siitä hauki keitetähän,
murkinoiahan muruina.
Jäipä luita luotoselle,
kalanluita kalliolle.
Vaka vanha Väinämöinen
noita tuossa katselevi,
katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mikä tuostaki tulisi,
noista hauin hampahista,
leveästä leukaluusta,
jos oisi sepon pajassa,
luona taitavan takojan,
miehen mahtavan käsissä?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tule tyhjästä mitänä,
kalan ruotasta kalua,
ei seponkana pajassa,
luona taitavan takojan,
miehen mahtavan käsissä."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Näistäpä toki tulisi
kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata,
soiton luisen laatijata."
Kun ei toista tullutkana,
ei ollut osoajata,
soiton luisen laatijata,
vaka vanha Väinämöinen
itse loihe laatijaksi,
tekijäksi teentelihe.
Laati soiton hauinluisen,
suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta?
Hauin suuren leukaluusta.
Kust' on naulat kanteletta?
Ne on hauin hampahista.
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.
Jo oli soitto suorittuna,
valmihina kanteloinen,
soitto suuri hauinluinen,
kantelo kalaneväinen.
Tuli tuohon nuoret miehet,
tuli nainehet urohot,
tuli pojat puol'-ikäiset
sekä pienet piikalapset,
tytöt nuoret, vaimot vanhat,
naiset keskikertaisetki,
kanteletta katsomahan,
soittoa tähyämähän.
Vaka vanha Väinämöinen
käski nuoren, käski vanhan,
käski keskikertaisenki
soittamahan sormillansa
tuota ruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Soitti nuoret, soitti vanhat,
soitti keskikertaisetki.
Nuoret soitti, sormet notkui,
vanhat väänti, pää vapisi:
ei ilo ilolle nousnut,
soitto soitolle ylennyt.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi te pojat puol'älyiset,
teki tyttäret typerät
sekä muu katala kansa!
Ei ole teissä soittajata,
oike'in osoajata!
Tuokatte minulle soitto,
kantakatte kanteloinen
kahen polven pystyn päähän,
kynnen kymmenen nenähän!"
Siitä lieto Lemminkäinen
saip' on kantelon käsille,
ilon itsensä likemmä,
soiton alle sormiensa.
Soittoa sovittelevi,
kanteletta kääntelevi:
eipä soitto soitakana,
ei ilo iloakana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei ole tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
eikä vanhassa väessä
tuon on soiton soittajaista,
tuon ilon iloajaista.
Joko Pohjola paremmin
saisi soiton soittamahan,
tuon ilon iloamahan,
jospa laitan Pohjolahan?"
Laittoi soiton Pohjolahan,
saatatti Sariolahan.
Soitti pojat Pohjolassa,
soitti pojat jotta piiat,
soitti miehet naisekkahat
sekä naiset miehekkähät.
Itsekin emäntä soitti,
tuota käänti, tuota väänti,
tuota sormin suoritteli,
kynsin kymmenin piteli.
Soitti pojat Pohjolassa,
soitti kansa kaikenlainen.
Ei ilo ilolle tunnu
eikä soitto soitannalle:
kielet kierohon kävivät,
jouhet parkuivat pahasti,
ääni kaikkui karkeasti,
soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui,
ukko vanha uunin päällä.
Ukko uunilta havannut,
kiukahalta kirsahtanut
urahti unisijalta,
nurahutti nurkastansa:
"Heretkätte, heittäkätte,
luokatte, lopettakatte!
Puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi,
kaikki käypi karvoilleni,
viepi viikoksi uneni!
"Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta ilolle
eli uuvuta unehen,
maku'usen maanittele,
niin vetehen visko'otte,
aaltoihin upottaotte,
tahi viekötte takaisin,
soitto tuonne saattaotte
miehen tehnehen käsille,
sormille sovittelijan!"
Soitto kielin kerkiävi,
kantelo sanoin kajahui:
"En vielä vetehen joua,
alle aaltojen asetu!
Ennen soitan soittajalla,
vangun vaivan nähnehellä."
Jopa vietihin visusti,
kannettihin kaunihisti
miehen laatijan kätehen,
pyytänehen polvuksille.
Yhdesviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.
Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse
hope'iselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohonpa kuulemahan,
ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen,
kajahusta kanteloisen!"
Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti,
peukalo ylös keveni.
Jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle,
laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas,
kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet,
jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Väinämöinen.
Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe
lehväseltä lehväselle;
tuohon kärpät kääntelihe,
aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla,
ilvekset piti iloa.
Heräsi susiki suolta,
nousi karhu kankahalta
petäjäisestä pesästä,
kutiskosta kuusisesta.
Susi juoksi suuret matkat,
karhu kankahat samosi;
viimein aiallen asettui,
veräjälle vieretäikse:
aita kaatui kalliolle,
veräjä aholle vieri.
Siitä kuusehen kuvahti,
petäjähän pyörähytti
soitantoa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Tapiolan tarkka ukko,
itse Metsolan isäntä,
ja kaikki Tapion kansa,
sekä piiat jotta poiat,
kulki vuoren kukkulalle
soittoa tajuamahan.
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
sinisukkahan siroikse,
punapaulahan paneikse;
loihe koivun konkelolle,
lepän lengolle levahti
kanteloista kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki,
kahen siiven sirkovia,
ne tulivat tuiskutellen,
kiiätellen kiirehtivät
kunnioa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Kokko kun kotona kuuli
sen sorean Suomen soiton,
heitti pentunsa pesähän;
itse loihe lentämähän
soittohon sulan urohon,
Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,
halki pilvien havukka,
allit aalloilta syviltä,
joutsenet sulilta soilta.
Pieniäki peiposia,
lintuja livertäviä,
sirkkuja satalukuisin,
leivoja liki tuhatta
ilmassa ihastelivat,
hartioilla haastelivat,
tehessä isän iloa,
soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman luonnottaret,
ilman impyet ihanat,
iloa imehtelivät,
kanteloista kuuntelivat;
mikä ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti,
mikä pienen pilven päällä,
rusoreunalla rehotti.
Tuo Kuutar, korea impi,
neiti Päivätär pätevä
pitelivät pirtojansa,
niisiänsä nostelivat,
kultakangasta kutoivat,
hope'ista helskyttivät
äärellä punaisen pilven,
pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa
tuon sorean soiton äänen,
jo pääsi piosta pirta,
suistui sukkula käestä,
katkesihe kultarihmat,
helkähti hopeaniiet.
Ei sitä oloista ollut,
ei ollut ve'essäkänä
evän kuuen kulkevata,
kalaparvea parasta,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Uipi hauit hangotellen,
ve'en koirat vengotellen,
lohet luo'oilta samosi,
siikaset syväntehiltä.
Säret pienet, ahvenetki,
mujehetki, muut kalatki
rinnoin ruokohon ajaikse,
rantahan rakenteleikse
virttä Väinön kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Ahto, aaltojen kuningas,
ve'en ukko ruohoparta,
ve'en kalvolle veäikse,
luikahaikse lumpehelle;
siinä kuunteli iloa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole mointa ennen kuullut
sinä ilmoisna ikänä,
soitantoa Väinämöisen,
iloa ikirunojan!"
Sisarekset sotkottaret,
rannan ruokoiset kälykset,
hiipoivat hivuksiansa,
hapsiansa harjasivat
harjalla hopeapäällä,
sukimella kultaisella.
Saivat kuulla äänen ouon,
tuon on soitannan sorean:
sulkahti suka vetehen,
haihtui harja lainehesen.
Jäi hivukset hiipomatta,
tukat kesken suorimatta.
Itseki ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta,
jopa nousevi merestä
ja lapaikse lainehesta;
ruokorintahan rivahti,
väännäikse vesikarille
tuota ääntä kuulemahan,
soitantoa Väinämöisen,
kun oli ääni kummanlainen,
soitanto ylen sorea.
Se siihen sike'in nukkui,
vaipui maata vatsallehen
kirjavan kiven selälle,
paaen paksun pallealle.
Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.
Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat,
karkeammat karpaloita,
herkeämmät hernehiä,
pyöreämmät pyyn munia,
päreämmät päitä pääskyn.
Ve'et vieri silmästänsä,
toiset toisesta noruvi.
Putosivat poskipäille,
kaunihille kasvoillensa,
kaunihilta kasvoiltansa
leve'ille leuoillensa,
leve'iltä leuoiltansa
rehe'ille rinnoillensa,
rehe'iltä rinnoiltansa
päteville polvillensa,
päteviltä polviltansa
jalkapöyille jaloille,
jalkapöyiltä jaloilta
maahan alle jalkojensa
läpi viien villavaipan,
kautta kuuen kultavyönsä,
seitsemän sinihamosen,
sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
luota vanhan Väinämöisen
rannalle meren sinisen,
rannalta meren sinisen
alle selvien vesien,
päälle mustien murien.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa,
nuorisossa kaunoisessa,
tässä suuressa su'ussa,
isossa isän alassa
kyyneleni poimijata
alta selvien vesien?"
Nuoret tuossa noin sanovi
sekä vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa,
nuorisossa kaunoisessa,
tässä suuressa su'ussa,
isossa isän alassa
kyynelesi poimijata
alta selvien vesien."
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Kenpä toisi kyyneleni,
poimisi vesipisarat
alta selvien vesien,
saisi multa sulkaturkin."
Tuli korppi koikotellen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Käyös, korppi, kyyneleni
alta selvien vesien!
Annan sulle sulkaturkin."
Eipä korppi saanutkana.
Kuuli tuon sininen sotka,
niin tuli sininen sotka.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Use'in, sininen sotka,
suullasi sukelteleihet,
ve'essä vilotteleihet:
käypä, poimi kyyneleni
alta selvien vesien!
Saat sinä parahan palkan:
annan sulle sulkaturkin."
Kävi sotka poimimahan
Väinämöisen kyyneleitä
alta selvien vesien,
päältä mustien murien.
Poimi kyynelet merestä,
kantoi Väinölle kätehen:
jo oli muiksi muuttunehet,
kasvanehet kaunoisiksi,
helmiksi heristynehet,
simpsukoiksi siintynehet,
kuningasten kunnioiksi,
valtojen iki-iloiksi.
Kahdesviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan,
miehen syöjähän sijahan,
urohon upottajahan.
Kenpä tuossa soutajaksi?
Yks' on seppo Ilmarinen.
Sepä tuossa soutajaksi
airoillen ylimäisille;
toinen lieto Lemminkäinen
airoillen alimaisille.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän.
Laskea karehtelevi;
laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien,
lakkipäien lainehien
vasten Pohjan valkamoita,
ennen tiettyjä teloja.
Jopa tuonne tultuansa,
matkan päähän päästyänsä
vetivät venosen maalle,
tempasivat tervarinnan
teloille teräksisille,
valkamoille vaskisille.
Tulivat tuville tuosta,
pian pistihe sisälle.
Kysyi Pohjolan emäntä,
tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma,
urohilla uusi tieto?"
Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."
Itse Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä,
vaaran vaskisen sisässä.
Hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa,
tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme,
vienemme venehesemme."
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuo tuosta pahoin pahastui.
Kutsui Pohjolan kokohon,
nuoret miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa
pään varalle Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi kanteloisehensa,
itse istui soittamahan,
alkoi soittoa somasti.
Tuota kaikki kuulemahan,
iloa imehtimähän,
miehet mielellä hyvällä,
naiset suulla nauravalla,
urohot vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa.
Väkeä väsyttelevi,
rahvahaista raukaisevi:
kaikki nukkui kuuntelijat
sekä vaipui katselijat;
nukkui nuoret, nukkui vanhat
Väinämöisen soitantohon.
Siitä viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tapasi on taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa.
Ottavi uniset neulat,
voiteli unella silmät,
ripset ristihin panevi,
painoi luomet lukkosehen
väeltä väsyneheltä,
urohilta uinuvilta:
pani pitkähän unehen,
viikommaksi nukkumahan
koko Pohjolan perehen
ja kaiken kyläisen kansan.
Meni sammon saa'antahan,
kirjokannen katsontahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa,
takasalvan kymmenennen.
Tuossa vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi
vaaran vaskisen ovilla,
kivilinnan liepehillä:
jopa liikkui linnan portit,
järkkyi rautaiset saranat.
Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuossa toisna miesnä.
Voilla voiti lukkoloita,
saranoita rasvasilla,
jottei ukset ulvahuisi
eikä naukuisi saranat.
Lukot sormin luksutteli,
salvat kuokalla kohotti:
jo lukot lusuna vieri,
ovet vahvat aukieli.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
ylimäinen ystäväni!
Mene sampo ottamahan,
kirjokansi kiskomahan!"
Tuopa lieto Lemminkäinen
tahi kaunis Kaukomieli,
kyllä kärkäs käskemättä,
kehumattaki kepeä,
meni sammon saa'antahan,
kirjokannen kiskontahan.
Sanoi tuonne mennessänsä,
kerskaeli käyessänsä:
"Mi lienee minussa miestä,
urosta Ukon pojassa,
senpä sampo siirtyköhön,
kirjokansi kääntyköhön
jalan oikean avulla,
takakannan koskemalla!"
Siirrytteli Lemminkäinen,
siirrytteli, käännytteli,
sylin sampoa syleili,
polvin maassa puuhaeli:
eipä sampo liikukana,
kirjokansi kallukana;
sen oli juuret juurruteltu
yheksän sylen syvähän.
Hyvä on härkä Pohjolassa,
jok' on vahva vartalolta,
ylen sitkeä sivulta,
suonilta kovin sorea;
sen on syltä sarvet pitkät,
puolentoista turpa paksu.
Otti härän heinikosta,
auran pellon pientarelta;
sillä kynti sammon juuret,
kirjokannen kiinnittimet:
saipa sampo liikkumahan,
kirjokansi kallumahan.
Siitä vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemminkäinen
saattelivat sammon suuren
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä.
Veivät sen venosehensa,
latjasivat laivahansa.
Saivat sammon purtehensa,
kirjokannen kaarillensa;
työntivät venon vesille,
satalauan lainehille.
Tyrskähti veno vetehen,
läksi laioin lainehesen.
Kysyi seppo Ilmarinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minne sampo saatetahan,
kunnepa kuletetahan
näiltä paikoilta pahoilta,
poloisesta Pohjolasta?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse virkki, noin nimesi:
"Tuonne sampo saatetahan,
kirjokansi kaimatahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
siellä onnen ollaksensa,
ainian asuaksensa.
On siellä vähän sijoa,
toki paikkoa palanen,
syömätöintä, lyömätöintä,
miekan miehen käymätöintä."
Siitä vanha Väinämöinen
läksi poies Pohjolasta,
läksi mielellä hyvällä,
iloten omille maille.
Itse tuossa noin saneli:
"Käänny, pursi, Pohjolasta,
käännäite kohen kotia,
perin maille vierahille!
"Tuuittele, tuuli, purtta,
soutele, vesi, venettä,
anna airoillen apua,
huoparille huoitusta
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
"Oisiko airot pikkaraiset,
soutajat vähäväkiset,
pienoiset peränpitäjät,
lapset laivan hallitsijat,
anna, Ahto, airojasi,
venettäsi, veen isäntä,
airot uuet ja paremmat,
mela toinen ja lujempi,
itse airoillen asetu,
sovitaite soutamahan!
Anna juosta puisen purren,
rautahangan hakkaella
halki kuohujen kovien,
lakkipäien lainehien!"
Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi.
Itse seppo Ilmarinen,
toinen lieto Lemminkäinen,
nepä tuossa soutelevat,
soutelevat, joutelevat
selviä selän vesiä,
lake'ita lainehia.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Olipa ennen aikoinani,
oli vettä soutajalla
sekä virttä laulajalla.
Vaan ei nyt, nykyisin aioin
tuota kuulla kulloinkana
venehessä vierentätä,
lainehilla laulantata."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei vesillä vieremistä,
lainehilla laulamista!
Laulu laiskana pitävi,
virret sou'un viivyttävi.
Päivä kultainen kuluisi,
yöhyt kesken yllättäisi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla."
Se on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Aika kuitenki kuluvi,
päivä kaunis karkelevi,
yö tulla tuhuttelevi,
hämärä häkyttelevi,
jos et laula polvenasi,
hyrehi sinä ikänä."
Laski vanha Väinämöinen
selkeä meren sinisen,
laski päivän, laski toisen.
Päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen
kerran toisen kertaeli:
"Miks' et laula, Väinämöinen,
hyrehi, hyväntöläinen,
hyvän sammon saatuasi,
tien oikein osattuasi?"
Vaka vanha Väinämöinen,
hänpä varman vastoavi:
"Varahainen laulannaksi,
aikainen ilonpioksi.
Äsken laulanta sopisi,
ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi,
omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean."
Siinä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
suutansa sovittelevi,
säveltänsä säätelevi.
Sai itse hyräilemähän,
loihe, kurja, kukkumahan
äreällä äänellänsä,
käreällä kulkullansa.
Lauloi lieto Lemminkäinen,
karjahteli Kaukomieli;
suu liikkui, järisi parta,
leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului loitommalle,
vierähys vesien poikki,
kuului kuutehen kylähän,
seitsemän selän ylitse.
Kurki istui kannon päässä,
märän mättähän nenässä,
sormiluitansa lukevi,
jalkojansa nostelevi.
Sepä säikähti kovasti
Lemminkäisen laulantata.
Päästi kurki kumman kulkun,
säikähti pahan sävelen;
heti loihe lentämähän,
lenti poikki Pohjolahan.
Sitte tuonne tultuansa,
Pohjan suolle saatuansa
vielä parkaisi pahasti,
äkeästi ärjähteli:
sillä Pohjolan herätti,
pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä
unen pitkän maattuansa.
Kävi karjakartanohon,
juoksi riistariihen luoksi;
katselevi karjoansa,
elojansa arvelevi:
ei ollut karjoa kaonnut,
riistettynä riistojansa.
Jo kävi kivimäelle,
vaaran vaskisen ovelle.
Sanoi tuonne tultuansa:
"Voi, poloinen, päiviäni!
Jop' on täällä vieras käynyt,
kaikki lukot lonkaellut,
liikutellut linnan portit,
särkenyt saranarauat!
Oisko täältä sampo saatu,
otettu omin lupinsa?"
Jo oli sieltä sampo saatu,
anastettu kirjokansi
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa,
takasalvan kymmenennen.
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuo tuosta pahoin pahastui,
katsoi valtansa vajuvan,
alenevan arvionsa.
Uutarta rukoelevi:
"Ututyttö, terhenneiti!
Seulo seulalla utua,
terhenistä tepsuttele,
laske talma taivahalta,
auer ilmasta alenna
selvälle meren selälle,
ulapalle aukealle,
jottei päästä Väinämöisen,
osata uvantolaisen!
"Kun ei tuosta kyllin tulle,
Iku-Turso, Äijön poika,
nosta päätäsi merestä,
lakkoasi lainehesta!
Kaataos Kalevan miehet,
upota uvantolaiset,
hävitä häjyt urohot
alle aaltojen syvien!
Saata sampo Pohjolahan
venehestä vierimättä!
"Kun ei tuosta kyllin tulle,
oi Ukko, ylijumala,
ilman kultainen kuningas,
hope'inen hallitsija,
rakenna rajuinen ilma,
nosta suuri säien voima!
Luo tuuli, lähetä aalto
aivan vastahan venettä,
jottei päästä Väinämöisen,
kulkea uvantolaisen!"
Ututyttö, neiti terhen,
u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi;
piti vanhan Väinämöisen
kokonaista kolme yötä
sisässä meren sinisen
pääsemättänsä perille,
kulkematta kunnekana.
Yön kolmen levättyänsä
sisässä meren sinisen
virkki vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole mies pahempikana,
uros untelompikana
u'ulla upottaminen,
terhenellä voittaminen."
Veti vettä kalvallansa,
merta miekalla sivalti.
Sima siukui kalvan tiestä,
mesi miekan roiskehesta:
nousi talma taivahalle,
utu ilmoillen yleni.
Selvisi meri sumusta,
meren aalto auteresta;
meri suureksi sukeutui,
maailma isoksi täytyi.
Oli aikoa vähäinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo kuului kova kohina
viereltä veno punaisen;
nousi kuohu korkeaksi
vasten purtta Väinämöisen.
Siinä seppo Ilmarinen
toki säikähti kovasti:
veret vieri kasvoiltansa,
puna poskilta putosi.
Veti viltin päänsä päälle,
yli korvien kohenti,
peitti kasvot kaunihisti,
silmänsä sitäi paremmin.
Itse vanha Väinämöinen
katsoi vierellä vesiä,
loi silmät sivulle purren.
Näki kummoa vähäisen:
Iku-Turso, Äijön poika,
vieressä veno punaisen
nosti päätänsä merestä,
lakkoansa lainehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
saipa korvat kourihinsa.
Korvista kohottelevi,
kysytteli, lausutteli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
kuksi aallosta ylenit
etehen imehnisille,
saanikka Kalevan poian?"
Iku-Turso, Äijön poika,
eikä tuo ihastu tuosta
eikä tuo kovin pelästy
eikä varsin vastaele.
Vaka vanha Väinämöinen
tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
kuksi aallosta ylenit?"
Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin:
oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.
Kun nyt lasket lainehisin,
heität vielä herjan hengen,
enpä toiste tullekana
etehen imehnisille."
Silloin vanha Väinämöinen
heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestä nousko,
ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille
tämän päivyen perästä!"
Senpä päivyen perästä
ei Turso merestä nouse
etehen imehnisille,
kuni kuuta, aurinkoa,
kuni päiveä hyveä,
ilmoa ihailtavata.
Siitä vanha Väinämöinen
laski eelle laivoansa.
Oli aikoa vähäinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo Ukko, ylijumala,
itse ilmojen isäntä,
virkki tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan.
Kovin läikkyi länsituuli,
luoetuuli tuikutteli;
enemmän etelä tuuli,
itä inkui ilkeästi;
kauheasti kaakko karjui,
pohjonen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi,
heinät helpehettömäksi.
Nosti mustia muria
päälle selvien vesien.
Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen,
kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat.
Siinä vanhan Väinämöisen
ve'et silmihin vetihe.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Sinne sattui saalahani,
meni mielisoittimeni,
katosi iki-iloni!
En tuota enämpi saane
sinä ilmoisna ikänä
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta."
Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuiki tuskautui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, poloinen, päiviäni,
kun läksin selille näille,
ulapoille auke'ille,
polin puulle pyörivälle,
varvalle vapisevalle!
Jo on tukka tuulta nähnyt,
hivus säätä hirveätä,
parta päiviä pahoja,
nähnyt näilläki vesillä;
harvoin on havaita tainnut
tuulta ennen tuon näöistä,
noita kuohuja kovia,
lakkipäitä lainehia.
Jo nyt on tuuli turvanani,
meren aalto armonani!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistä,
purressa parahtamista!
Itku ei hä'ästä päästä,
parku päivistä pahoista."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Vesi, kiellä poikoasi,
laine, lastasi epeä,
Ahto, aaltoja aseta,
Vellamo, ve'en väkeä,
ettei parsku parraspuille,
pääse päälle kaarieni!
"Nouse, tuuli, taivahalle,
ylös pilvihin ajaite,
sukuhusi, syntyhysi,
heimohon, perehesesi!
Elä kaa'a puista purtta,
vierrä hongaista venettä!
Ennen kaa'a puut palolla,
kuuset kummuilla kumoa!"
Se on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, kokko turjalainen!
Tuopa kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen,
pahan purren parraspuuksi!"
Itse laitoa lisäsi,
varppehia valmisteli;
liitti tuohon liikalaiat,
koko sylen korkeuiset,
aallon käymättä ylitse,
partahille parskumatta.
Jo oli kyllin laitoaki,
venehessä varppehia
tuulen tuiman tuikutella,
aallon ankaran lykätä,
kuohuja kulettaessa,
mäkipäitä mentäessä.