Kalevala

by Unknown

Kullervo, Kalervon poika,
otti konttihin evästä,
ajoi lehmät suota myöten,
itse kangasta kapusi.
Sanan virkki vierressänsä,
kertoeli käyessänsä:
"Voi minä poloinen poika,
voi poika polon-alainen!
Jo minä johonki jou'uin,
jou'uin joutavan jälille,
härän hännän paimeneksi,
vasikkojen vaalijaksi,
joka suon on sotkijaksi,
maan pahan matelijaksi!"
Istui maahan mättähälle,
päätyi päivän rintehesen.
Siinä virkki virsissänsä,
lauluissansa noin lateli:
"Paistapa, Jumalan päivä,
Herran kehrä, hellittele
sepon karjan kaitsijalle,
poloiselle paimenelle,
elä Ilmarin tuville,
emännällen ensinkänä!
Emäntä hyvin elävi,
vehnäsiä viiltelevi,
piirosia pistelevi,
voita päälle vuolaisevi.
Paimen parka kuivan leivän,
kuivan kuoren kurskuttavi,
kauraisen kavertelevi,
lemettisen leikkoavi,
olkisen ojentelevi,
petäjäisen peiputtavi,
veen lipillä luikkoavi
märän mättähän nenästä.
"Mene, päivä, viere, vehnä,
alene, Jumalan aika!
Kule, päivä, kuusikolle,
viere, vehnä, vitsikölle,
karkoa katajikolle,
lennä leppien tasalle!
Päästä paimenta kotihin
voivatia vuolemahan,
rieskoa repäisemähän,
kakkaroita kaivamahan!"
Silloin Ilmarin emäntä,
paimenen pajattaessa,
Kullervoisen kukkuessa,
jo oli vuollut voivatinsa,
itse rieskansa reväisnyt,
kakkaransa kaivaellut;
keittänyt vetisen vellin,
kylmän kaalin Kullervolle,
jos' oli rakki rasvan syönyt,
Musti murkinan pitänyt,
Merkki syönyt mielin määrin,
Halli haukannut halunsa.
Lintunen lehosta lauloi,
pieni lintu pensahasta:
"Jos oisi aika orjan syöä,
isottoman illastella."
Kullervo, Kalervon poika,
katsoi pitkän päivän päälle.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt on aika atrioia,
aika ruoalle ruveta,
evähiä etsiskellä."
Ajoi lehmänsä levolle,
karjan maata kankahalle;
itse istui mättähälle,
vihannalle turpehelle.
Laski laukkunsa selästä,
otti leivän laukustansa,
katselevi, kääntelevi.
Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Moni on kakku päältä kaunis,
kuorelta kovin sileä,
vaan on silkkoa sisässä,
akanoita alla kuoren."
Veti veitsensä tupesta
leivän leikkaellaksensa:
veitsi vierähti kivehen,
kasahutti kalliohon;
terä vieri veitsosesta,
katkesi kurauksuesta.
Kullervo, Kalervon poika,
katselevi veitsyttänsä,
itse päätyi itkemähän.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Yks' oli veitsi veikkoutta,
yksi rauta rakkautta,
isän saamoa eloa,
vanhemman varustamata;
senki katkaisin kivehen,
karahutin kalliohon,
leipähän pahan emännän,
pahan vaimon paistamahan!
"Millä nyt maksan naisen naurun,
naisen naurun, piian pilkan,
akan ilkeän evähät,
pahan porton paistannaiset?"
Varis vaakkui varvikosta,
varis vaakkui, korppi koikkui:
"Oi on kurja kullansolki,
ainoa Kalervon poika!
Mit' olet mielellä pahalla,
syämellä synkeällä?
Ota vitsa viiakosta,
koivu korven notkelmosta,
aja suolle sontareiet,
lehmät liejuhun levitä
puolen suurille susille,
toisen korven kontioille!
"Kaikoa suet kokohon,
karhut kaikki katrahasen!
Suet pistä Pienikiksi,
karhut Kyytäksi kyhäise,
aja karjana kotihin,
kirjavana kartanolle!
Sillä maksat naisen naurun,
pahan vaimon parjaukset."
Kullervo, Kalervon poika,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, hiien huora!
Jos itken isoni veistä,
vielä itkenet itseki,
itket lypsylehmiäsi."
Otti vitsan viiakosta,
katajaisen karjanruoskan;
sorti suohon lehmäkarjan,
härät murtohon murenti
puoliksi susien syöä,
puolen korven kontioille.
Suet lausui lehmäsiksi,
karhut karjaksi rakenti,
minkä pisti Pienikiksi,
kunka Kyytäksi kyhäisi.
Lonkui päivä lounahasen,
kiertyi keski-illoillensa,
kulki kuusikon tasalle,
lenti lehmäslypsykselle.
Tuo pahainen paimen raiska,
Kullervo, Kalervon poika,
ajoi kontiot kotihin,
susikarjan kartanolle.
Vielä neuvoi karhujansa,
susillensa suin puheli:
"Repäise emännän reisi,
pure puoli pohkeata,
kun tulevi katsomahan,
lyykistäikse lypsämähän!"
Teki luikun lehmän luista,
härän sarvesta helinän,
torven Tuomikin jalasta,
pillin Kirjon kinterestä.
Lujahutti luikullansa,
toitahutti torvellansa
kolmasti kotimäellä,
kuuesti kujosten suussa.
Tuop' on Ilmarin emäntä,
sepon akka, selvä nainen,
viikon maiotta viruvi,
kesävoitta kellettävi.
Kuuli suolta soittamisen,
kajahuksen kankahalta.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala!
Torvi soipi, karja saapi!
Mist' on orja sarven saanut,
torven raataja tavannut,
kun tuo soitelleen tulevi,
toitatellen torvettavi,
puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi?"
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Suolt' on orja sarven saanut,
tuonut torven liettehestä.
Jo nyt on karjasi kujalla,
lehmät lääväpellon päässä;
saaospa savun panohon,
käyös lehmät lypsämähän!"
Sepä Ilmarin emäntä
käski muorin lypsämähän:
"Käypä, muori, lypsämähän,
raavahat rakentamahan!
Enpä itse ennättäisi
taikinan alustehelta."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ainapa hyvät emännät,
taitavat taloiset vaimot
itse ennen lehmät lypsi,
itse raavahat rakenti."
Siitä Ilmarin emäntä
sai itse savupanolle,
tuosta lypsylle tulevi.
Katsoi kerran karjoansa,
silmäeli siivatoita;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Karja on kaunihin näköinen,
siivatat sileäkarvat,
kaikki ilveksen iholla,
metsän uuhen untuvalla,
tuntuvilla tummelilla,
nännillä näpähyvillä."
Lyhmistihe lypsämähän,
heittihe heruttamahan.
Veti kerran, tuosta toisen,
kohta kolmatta yritti:
susi päälle suimastaikse,
karhu päälle kuopaiseikse.
Susi suun revittelevi,
karhu kiskoi kinttusuonet,
puri puolen pohkeata,
katkoi kannan sääriluusta.
Kullervo, Kalervon poika,
sillä kosti piian pilkan,
piian pilkan, naisen naurun,
pahan vaimon palkan maksoi.
Ilmarin iso emäntä
itse loihe itkemähän,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Pahoin teit sä, paimo parka!
Ajoit kontiot kotihin,
suet suurille pihoille!"
Kullervo, Kalervon poika,
tuopa tuohon vastaeli:
"Pahoin tein mä, paimen parka,
et hyvin, emäntä parka!
Leivoit sie kivisen leivän,
kakun paistoit kallioisen:
ve'in veitseni kivehen,
karahutin kalliohon
- ainoan isoni veitsen,
sukukuntani kuraksen!"
Sanoi Ilmarin emäntä:
"Oi sie paimo, armas paimo!
Myöstytäpä miettehesi,
perin lausu lausehesi,
päästä suen suutehista,
karhun kynnestä kavista!
Mie sun paioilla parannan,
kaatioilla kaunistelen,
syötän voilla, vehnäsillä,
juotan rieskamaitosilla;
vuoen syötän raatamatta,
toisen työlle työntämättä.
"Kun et jou'u päästämähän,
käy pian kerittämähän,
kohta kaaun kuolijaksi,
muutun mullan muotoiseksi."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun on kuollet, kuolkosipa,
kaotkosi, kun kaonnet!
Sija on maassa mennehillä,
kalmassa kaonnehilla,
maata mahtavaisimmanki,
leve'immänki levätä."
Sanoi Ilmarin emäntä:
"Oi Ukko, ylijumala!
Jou'uttele jousi suuri,
katso kaaresi parahin,
pane vaskinen vasama
tuon tulisen jousen päälle!
Työnnytä tulinen nuoli,
ammu vaskinen vasama,
ammu kautta kainaloien,
halki hartiolihojen:
kaa'a tuo Kalervon poika,
ammu kurja kuolijaksi
nuolella teräsnenällä,
vasamalla vaskisella!"
Kullervo, Kalervon poika,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi Ukko, ylijumala!
Elä sie minua ammu!
Ammu Ilmarin emäntä,
kaota katala nainen
siirtymättänsä sijalta,
kulkematta kunnekana!"
Siitä Ilmarin emäntä,
tuo tarkan takojan nainen,
vieri kohta kuolijaksi,
kaatui kattilanoeksi
oman pirttinsä pihalle,
kape'ille kartanoille.
Se oli meno nuoren naisen,
kanssa kaunihin emännän,
jot' oli viikon valvateltu,
vuosin kuusin kuulusteltu
Ilmarin iki-iloksi,
sepon kuulun kunniaksi.

Neljäsneljättä runo

Kullero, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
hivus keltainen, korea,
kengän kauto kaunokainen,
itse läksi astumahan
luota seppo Ilmarisen,
ennenkuin isäntä saisi
naisen kuolon korvihinsa,
painuisi pahoille mielin,
tapahtuisi tappelohon.
Läksi soitellen seposta,
ilon lyöen Ilman mailta,
kullervoiten kankahalla,
patakoitellen palolla:
suo sorahti, maa järähti,
kangas vastahan kajahti
Kullervoisen soitantoa,
ilkeän ilonpitoa.
Kuului se sepon pajahan.
Seppo seisottui pajassa,
sai kujalle kuulemahan,
kartanolle katsomahan,
mikä soitanta salolla,
kullervointa kankahalla.
Jo näki toet totiset,
valehettomat, vakaiset:
näki naisen nukkunehen,
kaunoisensa kaatunehen,
kaatunehen kartanolle,
kellistynehen keolle.
Siihen seppo seisottihe
syämellä synkeällä.
Puuttui yöksi itkemähän,
viikoksi vetistämähän.
Mieli ei tervoa parempi,
syän ei syttä valkeampi.
Itse Kullervo käveli,
astui eelle jonnekunne,
päivän korpia kovia,
hiien hirsikankahia.
Illan tullen, yön pimeten
päätyi maahan mättähälle.
Siinä istuvi isotoin,
armotoin ajattelevi:
"Mikä lie minunki luonut,
kuka kurjaisen kuvannut
kuuksi päiväksi kululle,
iäkseni ilman alle?
"Kotihinsa muut menevät,
majoillensa matkoavat:
mull' on korvessa kotini,
kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani,
satehessa saunan löyly.
"Ellöspä, hyvä Jumala,
elkösi sinä ikänä
luoko lasta luonnotointa
eikä aivan armotointa,
isotointa alle ilman,
emotointa ensinkänä,
niinkuin loit minun, Jumala,
minun kurjaisen kuvasit,
loit kuin lokkien sekahan,
karille meren kajavan!
Päivä pääskyille tulevi,
varpusille valkenevi,
ilo ilman lintusille;
ei minulle milloinkana,
tule ei päivä polvenensa,
ei ilo sinä ikänä!
"En tieä tekijätäni
enkä tunne tuojoani.
Liekö telkkä tielle tehnyt,
sorsa suolle suorittanut,
tavi rannalle takonut,
koskelo kiven kolohon?
"Piennä jäin minä isosta,
matalana maammostani.
Iso kuoli, äiti kuoli,
kuoli muu sukuni suuri;
jätti mulle jäiset kengät,
sukat uhkuiset unohti;
jätti jäisille jälille,
pyöriville portahille,
joka suohon sortumahan,
likahan litistymähän...
Vaan en nyt iällä tällä,
en mä vielä jouakana
soille sotkuportahiksi,
silloiksi likasijoille.
Enkä sinnes suohon sorru,
kunnes kannan kahta kättä,
viittä sormea viritän,
kynttä kymmentä ylennän."
Jopa juohtui mielehensä,
puuttui aivohon ajatus
käyä Untamon kylähän,
kostoa isonsa kohlut,
ison kohlut, maammon mahlat,
itsensä pahoin-piännät.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vuota, vuota, Untamoinen,
maltapa, sukuni surma!
Kun tulen minä sotahan,
tokko saan tuvat tuhaksi,
kartanot kekälehiksi?"
Tuli akka vastahansa,
siniviitta viian eukko.
Hänpä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kunne läksit, Kullervoinen,
kaaloat, Kalervon poika?"
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juohtui mielehen minulle,
puuttui aivohon ajatus
mennä tuonne toisialle,
käyä Untamon kylähän,
kostoa sukuni surma,
ison kohlut, maammon mahlat,
polttoa tuvat tuhaksi,
kypeniksi kyyetellä."
Akka tuo sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole surmattu sukusi,
viel' ei kaatunut Kalervo.
On sulla iso elossa,
maammo maille tervehenä."
"Oi on armas akkaseni!
Sano, armas akkaseni:
missäpä minun isoni,
kussa kaunis kantajani?"
"Tuollapa sinun isosi,
tuolla kaunis kantajasi
Lapin laajalla rajalla,
kalalammin laitehella."
"Oi on armas akkaseni!
Sano, armas akkaseni:
mitenkä mä sinne pääsnen,
kuten kulkea osannen?"
"Hyvä on sinne päästäksesi,
ouonkin osataksesi,
korven kolkka käyäksesi,
joen ranta juostaksesi.
Astut päivän, tuosta toisen,
astut kohta kolmannenki,
kulet kohti luotehesen.
Vaara vastahan tulevi:
sie astu alatse vaaran,
käy vaaran vasenta puolta!
Tuostapa joki tulevi
oikealle puolellesi:
käy sitä joen sivua
kolmen kosken kuohumitse!
Tulet niemen tutkaimehen,
pääyt päähän pitkän kaiskun;
tupa on niemen tutkaimessa,
kalasauna kaiskun päässä:
siinäpä iso elävi,
siinä kaunis kantajasi,
siinäpä sisaresiki,
kaksi kaunista tytärtä."
Kullervo, Kalervon poika,
läksi tuosta astumahan.
Astui päivän, tuosta toisen,
astui kohta kolmannenki,
kulki kohti luotehesen.
Tuli vaara vastahansa:
hän astui alaisin puolin,
vaaran lievettä vasenta.
Joutuvi joelle tuosta:
astuvi joen sivua,
jokivarrutta vasenta.
Kulki kolmen kosken kautta,
tuli niemen tutkaimehen,
päätyi päähän pitkän niemen:
tupa oli niemen tutkaimessa,
kalasauna kaiskun päässä.
Meni hän tupahan tuosta
- eipä tunneta tuvassa:
"Mistä vieras veen takoa,
kusta kulkijain kotoisin?"
"Etkö tunne poikoasi,
tunne et lastasi omoa,
jonka Untamon urohot
veivät kanssansa kotihin
ison vaaksan varrellisna,
emon värttinän pituisna?"
Emo ennätti sanoa,
vaimo vanha lausuella:
"Ohoh poikani poloinen,
ohoh kurja kullansolki!
Ettäpäs elävin silmin
näitä maita matkaelet,
kun jo itkin kuolleheksi,
jo kauan kaonneheksi!
"Kaks' oli poikoa minulla,
kaksi kaunista tytärtä.
Niist' oli osattomalta
kaksi vanhinta kaonnut:
poika suurehen sotahan,
tyttö tietämättömihin.
Poikani tuli takaisin,
eipä tyttö tullekana."
Kullervo, Kalervon poika,
itse ennätti kysyä:
"Kunne tyttösi katosi,
minne sai sisarueni?"
Emo tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne tyttöni katosi,
tuonne sai sisaruesi:
läksi marjahan metsälle,
alle vaaran vaapukkahan;
sinnepä kana katosi,
lintu kuoli liian surman,
surmahan sanattomahan,
nimen tietämättömähän.
"Kenen tyttöä ikävä?
Kenen muun, kun ei emonsa!
Emon etso eellimäisnä,
emon etso, emon kaiho.
Läksinpä, emo poloinen,
etsimähän tyttöäni;
juoksin korvet kontiona,
salot saukkona samosin.
Etsin päivän, tuosta toisen,
etsin kohta kolmannenki.
Päivän kolmannen perästä,
viikon päästä viimeistäki
nousin suurelle mäelle,
korkealle kukkulalle.
Huusin tuosta tyttöäni,
kaonnutta kaihoelin:
'Missä olet, tyttöseni?
Tule jo, tyttöni, kotihin!'
"Noinpa huusin tyttöäni,
kaonnutta kaipaelin.
Vaarat vastahan saneli,
kankahat kajahtelivat:
'Elä huua tyttöäsi,
elä huua, hoilaele!
Ei se saa sinä ikänä,
ei paloa polvenansa
emon entisen tiloille,
taaton vanhan valkamoille.'"

Viidesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
sai tuosta elelemähän
alla varjon vanhempien;
ei saanut älyämähän,
miehen mieltä ottamahan,
kun oli kaltoin kasvateltu,
tuhmin lasna tuuiteltu
luona kalton kasvattajan,
tuon on tuhman tuuittajan.
Poika työlle työnteleikse,
raaolle rakenteleikse.
Kaalasi kalastamahan,
nuotan suuren souantahan.
Itse tuossa noin sanovi,
airo käessä arvelevi:
"Veänkö väen mukahan,
souan tarmoni takoa
vai veän asun mukahan,
souan tarpehen takoa?"
Perimies perältä lausui,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos veät väen mukahan,
souat tarmosi takoa,
et vetäne purtta poikki
etkä hankoja hajalle."
Kullervo, Kalervon poika,
veälti väen mukahan,
souti tarmonsa takoa:
souti poikki puiset hangat,
katajaiset kaaret katkoi,
venon haapaisen hajotti.
Sai Kalervo katsomahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei sinusta soutajaksi!
Souit poikki puiset hangat,
katajaiset kaaret katkoit,
koko haapion hajotit!
Mene nuotan tarvontahan!
Lienet tarpoja parempi."
Kullervo, Kalervon poika,
meni nuotan tarvontahan.
Itse tuossa tarpoimelta
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tarvonko olan takoa,
panen miehuuen nojassa
vai panen asun mukahan,
tarvon tarpehen takoa?"
Vetäjä sanansa virkki:
"Mi on siitä tarpojasta,
ku ei tarvo olan takoa,
pane miehuuen nojassa!"
Kullervo, Kalervon poika,
tarpaisi olan takoa,
pani miehuuen nojassa:
ve'en velliksi seotti,
tarpoi nuotan tappuroiksi,
kalat liivaksi litsotti.
Sai Kalervo katsomahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei sinusta tarpojaksi!
Tarvoit nuotan tappuroiksi,
ruumeniksi pullot rouhit,
selykset paloin paloitit!
Lähe viemähän vetoja,
maarahoja maksamahan!
Lienet matkassa parempi,
taipalella taitavampi."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
hivus keltainen, korea,
kengän kauto kaunokainen,
läksi viemähän vetoja,
maajyviä maksamahan.
Vietyä vetoperänsä,
maajyväset maksettua
rekehensä reutoaikse,
kohennaikse korjahansa.
Alkoi kulkea kotihin,
matkata omille maille.
Ajoa järyttelevi,
matkoansa mittelevi
noilla Väinön kankahilla,
ammoin raatuilla ahoilla.
Neiti vastahan tulevi,
hivus kulta hiihtelevi
noilla Väinön kankahilla,
ammoin raatuilla ahoilla.
Kullervo, Kalervon poika,
jo tuossa piättelevi;
alkoi neittä haastatella,
haastatella, houkutella:
"Nouse, neito, korjahani,
taaksi maata taljoilleni!"
Neiti suksilta sanovi,
hiihtimiltä hiioavi:
"Surma sulle korjahasi,
tauti taaksi taljoillesi!"
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
iski virkkua vitsalla,
helähytti helmivyöllä.
Virkku juoksi, matka joutui,
tie vieri, reki rasasi.
Ajoa järyttelevi,
matkoansa mittelevi
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Neiti vastahan tulevi,
kautokenkä kaaloavi
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Kullervo, Kalervon poika,
hevoista piättelevi,
suutansa sovittelevi,
sanojansa säätelevi:
"Tule korjahan, korea,
maan valio, matkoihini!"
Neiti vastahan sanovi,
kautokenkä kalkuttavi:
"Tuoni sulle korjahasi,
Manalainen matkoihisi!"
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
iski virkkua vitsalla,
helähytti helmivyöllä.
Virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni.
Ajavi karettelevi,
matkoansa mittelevi
noilla Pohjan kankahilla,
Lapin laajoilla rajoilla.
Neiti vastahan tulevi,
tinarinta riioavi
noilla Pohjan kankahilla,
Lapin laajoilla rajoilla.
Kullervo, Kalervon poika,
hevoistansa hillitsevi,
suutansa sovittelevi,
sanojansa säätelevi:
"Käy, neito, rekoseheni,
armas, alle vilttieni,
syömähän omeniani,
puremahan päähkeniä!"
Neiti vastahan sanovi,
tinarinta riuskuttavi:
"Sylen, kehno, kelkkahasi,
retkale, rekosehesi!
Vilu on olla viltin alla,
kolkko korjassa eleä."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
koppoi neion korjahansa,
reualti rekosehensa,
asetteli taljoillensa,
alle viltin vieretteli.
Neiti tuossa noin sanovi,
tinarinta riitelevi:
"Päästä pois minua tästä,
laske lasta vallallensa
kunnotointa kuulemasta,
pahalaista palvomasta,
tahi potkin pohjan puhki,
levittelen liistehesi,
korjasi pilastehiksi,
rämäksi re'en retukan!"
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
aukaisi rahaisen arkun,
kimahutti kirjakannen;
näytteli hope'itansa,
verkaliuskoja levitti,
kultasuita sukkasia,
vöitänsä hopeapäitä.
Verat veivät neien mielen,
raha muutti morsiamen,
hopea hukuttelevi,
kulta kuihauttelevi.
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
tuossa neittä mairotteli,
kuihutteli, kutkutteli,
käsi orosen ohjaksissa,
toinen neitosen nisoissa.
Siinä neitosen kisasi,
tinarinnan riu'utteli
alla vaipan vaskikirjan,
päällä taljan taplikkaisen.
Jo antoi Jumala aamun,
toi Jumala toisen päivän.
Niin neiti sanoiksi virkki,
kysytteli, lausutteli:
"Mist' olet sinä sukuisin,
kusta, rohkea, rotuisin?
Lienet suurtaki sukua,
isoa isän aloa."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En ole sukua suurta,
enkä suurta enkä pientä,
olen kerran keskimäistä:
Kalervon katala poika,
tuhma poika tuiretuinen,
lapsi kehjo keiretyinen.
Vaan sano oma sukusi,
oma rohkea rotusi,
jos olet sukua suurta,
isoa isän aloa!"
Neiti varsin vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En ole sukua suurta,
enkä suurta enkä pientä,
olen kerran keskimäistä:
Kalervon katala tyttö,
tyhjä tyttö tuiretuinen,
lapsi kehjo keiretyinen.
"Ennen lasna ollessani
emon ehtoisen eloilla
läksin marjahan metsälle,
alle vaaran vaapukkahan.
Poimin maalta mansikoita,
alta vaaran vaapukoita;
poimin päivän, yön lepäsin.
Poimin päivän, poimin toisen;
päivälläpä kolmannella
en tiennyt kotihin tietä:
tiehyt metsähän veteli,
ura saatteli salolle.
"Siinä istuin jotta itkin.
Itkin päivän jotta toisen;
päivänäpä kolmantena
nousin suurelle mäelle,
korkealle kukkulalle.
Tuossa huusin, hoilaelin.
Salot vastahan saneli,
kankahat kajahtelivat:
'Elä huua, hullu tyttö,
elä, mieletöin, melua!
Ei se kuulu kumminkana,
ei kuulu kotihin huuto.'
"Päivän päästä kolmen, neljän,
viien, kuuen viimeistäki
kohennihin kuolemahan,
heitihin katoamahan.
Enkä kuollut kuitenkana,
en mä kalkinen kaonnut!
"Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut, katala,
äsken tuosta toisna vuonna,
kohta kolmanna kesänä
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä,
maassa marjana hyvänä,
punaisena puolukkana,
nämät kummat kuulematta,
haikeat havaitsematta."
Sai toki sanoneheksi,
kerran kertoelleheksi:
heti repsahti re'estä,
siitä juoksihe jokehen,
kosken kuohu'un kovahan,
palavahan pyörtehesen.
Siihen surmansa sukesi,
kuolemansa kohtaeli;
löyti turvan Tuonelassa,
armon aaltojen seassa.
Kullervo, Kalervon poika,
pyyhältihe korjastansa,
alkoi itkeä isosti,
valitella vaikeasti:
"Voi poloinen, päiviäni,
voipa, kurja, kummiani,
kun pi'in sisarueni,
turmelin emoni tuoman!
Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt,
tauti oike'in osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä."
Veitsin länkensä levitti,
rauoin rahnoi rahkehensa,
hyppäsi hyvän selälle,
hyvän laukin lautasille.
Ajavi palasen maata,
pikkaraisen piirrältävi,
päätyvi ison pihoille,
oman taaton tanterelle.
Emo päätyvi pihalle:
"Oi emoni, kantajani!
Kun oisit, emo kuluni,
synnyteltäissä minua
pannut saunahan savua,
lyönyt saunan salpa päälle,
tukahuttanut savuhun,
kaottanut kaksiöisnä,
vienyt hurstilla vetehen,
upotellut uutimella,
luonut tuutusen tulehen,
liekun lietehen sysännyt!
"Oisiko kylä kysynyt:
'Missä tuutunen tuvasta,
mitä sauna salpa päällä?'
Sinä oisit vastannunna:
'Tuutusen tulessa poltin,
liekun liesivalkeassa.
Saunassa te'in ituja,
ma'ustelin maltahia.'"
Emo ennätti kysyä,
vanhempansa tutkaella:
"Mi sinulla, poikaseni,
mikä kumma kuulumassa?
On kuin Tuonelta tulisit,
Manalalta matkoaisit!"
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on kummat kuulununna,
turmiot tapahtununna,
kun pi'in oman sisaren,
turmelin emoni tuoman!
"Tulin viennästä vetojen,
maarahojen maksannasta.
Päätyi neito vastahani;
mie tuota kisauttelin:
se oli sisarueni,
se oman emoni lapsi!
"Se jo surmansa sukesi,
kuolemansa kohtaeli
kosken kuohu'un kovahan,
palavahan pyörtehesen.
Itse en nyt tieäkänä,
arvoa, älyäkänä,
kunne surmani sukean,
kunne, kurja, kuoletaime:
suuhun ulvovan sutosen,
karhun kiljuvan kitahan
vainko vatsahan valahan,
meren hauin hampahisin?"
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Ellös menkö, poikaseni,
suuhun ulvovan sutosen,
karhun kiljuvan kitahan
eläkä vatsahan valahan,
hauin hirmun hampahisin!
Onpa suurta Suomen nientä,
sankoa Savon rajoa
piillä miehen pillojansa,
hävetä pahoja töitä,
piillä vuotta viisi, kuusi,
ynnähän yheksän vuotta,
kunnes aika armon tuopi,
vuoet huolen huojentavi."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä lähe piilemähän,
en, paha, pakenemahan!
Lähen surman suun esille,
Kalman kartanon oville,
suurille sotasijoille,
miesten tappotanterille:
viel' on Unto oikeana,
mies katala kaatamatta,
kostamatta taaton kohlut,
maammon mahlat maksamatta,
muistamatta muutki vaivat,
itseni hyvin-piännät."

Kuudesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
siitä suorikse sotahan,
vainotielle valmistaikse.
Hioi hetken miekkoansa,
toisen keihoa teroitti.
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Ellös, poikani poloinen,
saako suurehen sotahan,
menkö miekan melskehesen!
Ken suotta sotahan saapi,
tahallansa tappelohon,
se soassa surmatahan,
tapetahan tappelossa,
miekkoihin menetetähän,
kalpoihinsa kaaetahan.
"Lähet vuohella sotahan,
kaurihilla tappelohon.
Pian vuohi voitetahan,
kauris kaatahan likahan:
tulet koiralla kotihin,
sammakolla saat piha'an."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En mä silloin suohon sorru
enkä kaau kankahalle,
korppien kotisijoille,
variksien vainioille,
kun sorrun sotatiloille,
vaivun vainotanterille.
Somap' on sotahan kuolla,
kaunis miekan kalskehesen!
Sorea sotainen tauti:
äkin poika pois tulevi,
potematta pois menevi,
laihtumatta lankeavi."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Kun sinä sotahan kuolet,
mitä jääpi taatollesi
vanhan päivänsä varaksi?"
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuolkohon kujarikoille,
kaatukohon kartanolle!"
"Mitä jääpi maammollesi
vanhan päivänsä varaksi?"
"Kuolkohon kupo sylihin,
läävähän läkähtyköhön!"
"Mitä jääpi veikollesi
päivän vastaisen varaksi?"
"Metsähän menettyköhön,
vainiolle vaipukohon!"
"Mitä jääpi siskollesi
päivän vastaisen varaksi?"
"Kaivotielle kaatukohon,
sotkutielle sortukohon!"
Kullervo, Kalervon poika,
kohta lähtevi ko'ista.
Sanovi sanan isolle:
"Hyvästi, hyvä isoni!
Itketkö sinä minua,
koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi,
sortuneheksi su'usta?"
Tuon isä sanoiksi virkki:
"En minä sinua itke,
jospa kuulen kuolleheksi:
poika toinen tehtänehe,
poika paljoa parempi,
äijeä älykkähämpi."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua,
kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman taaton:
suun savesta, pään kivestä,
silmät suolta karpaloista,
parran kuivista kuloista,
jalat raian haarukasta,
muun lihan lahosta puusta."
Virkkoi siitä veikollensa:
"Jää hyvästi, veikkoseni!
Itketkö sinä minua,
koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi,
sortuneheksi su'usta?"
Veikko tuon sanoiksi virkki:
"En itke minä sinua,
josko kuulen kuolleheksi:
veli toinen saatanehe,
veli paljoa parempi,
kahta mointa kaunihimpi."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua,
kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman veljen:
pään kivestä, suun savesta,
silmät suolta karpaloista,
hiukset kuivista kuloista,
jalat raian haarukasta,
muun lihan lahosta puusta."
Sanoi siitä siskollensa:
"Hyvästi, sisarueni!
Itketkö sinä minua,
koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi,
sortuneheksi su'usta?"
Noin sisar sanoiksi virkki:
"En itke minä sinua,
josko kuulen kuolleheksi:
veli toinen saatanehe,
veli paljoa parempi,
äijeä älykkähämpi."
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä itke mie sinua,
kuulisinko kuolleheksi.
Saan minä mokoman siskon:
pään kivestä, suun savesta,
silmät suolta karpaloista,
hiukset kuivista kuloista,
korvat lammin lumpehista,
varren vaahteren vesasta."
Sanoi siitä äitillensä:
"Äitiseni, armaiseni,
minun kaunis kantajani,
kultainen kulettajani!
Itketkö sinä minua,
koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi,
sortuneheksi su'usta?"
Tuon emo sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Et älyä äitin mieltä,
arvoa emon syäntä.
Itkenpä minä sinua,
kun sun kuulen kuolleheksi,
väestä vähenneheksi,
sortuneheksi su'usta:
itken tulville tupamme,
siltalauat lainehille,
kujat kaikki kuurullani,
läävät länkämöisilläni;
lumet itken iljeniksi,
iljenet suliksi maiksi,
sulat maat vihottaviksi,
vihottavat viereviksi.
"Mit' en itkeä ilenne,
kut' en voine voivotella,
itkeä inehmisissä,
itken saunassa saloa,
yliset kulasvesille,
saunan lauat lainehille."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
läksi soitellen sotahan,
iloitellen tappelohon.
Soitti suolla, soitti maalla,
kajahutti kankahalla,
rojahutti ruohokossa,
kulahutteli kulossa.
Vieri viestinen jälestä,
sai sanoma korvihinsa:
"Jo iso kotona kuoli,
vaipui valtavanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan,
kuten kuollut hauatahan!"

Kullervo, Kalervon poika,
hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona ruuna,
millä maahan vietäkähän,
kalmahan katettakahan!"
Soitti suolla mennessänsä,
patakoitteli palolla.
Vieri viestinen jälestä,
sai sanoma korvihinsa:
"Jo veli kotona kuoli,
vaipui lapsi vanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan,
kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo, Kalervon poika,
hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa!
On siellä ori kotona,
millä maahan vietäkähän,
kalmahan katettakahan!"
Soitti suolla käyessänsä,
kullervoitsi kuusikossa.
Vieri viestinen jälestä,
sai sanoma korvihinsa:
"Jo sisar kotona kuoli,
vaipui lapsi vanhempasi.
Käypäs tuota katsomahan,
kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo, Kalervon poika,
hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona tamma,
millä maahan vietäkähän,
kalmahan katettakahan!"
Kulaten kulossa astui,
heläellen heinikossa.
Vieri viestinen jälestä,
sai sanoma korvihinsa:
"Kuoli ehtoinen emosi,
kaatui maire maammuesi.
Käypäs tuota katsomahan,
miten miero hautoavi!"
Kullervo, Kalervon poika,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minä poloinen poika,
kun kuoli emo minulta,
uupui uutimen tekijä,
vaipui vaipan kirjoittaja,
pitkän piustan kehreäjä,
väkivärttinän vetäjä;
enk' ollut luona luopuessa,
läsnä hengen lähtiessä!
Lie kuollut kovin viluhun
vainko leivän puuttehesen?
"Kuollut koissa pestäköhön
Saksan saippuavesillä,
silkkihin si'eltäköhön,
palttinoihin pantakohon!
Siitä maahan vietäköhön,
kalmahan katettakohon,
itkuvirsin vietäköhön,
laulaen lasettakohon!
En vielä kotihin joua:
viel' on Unto kostamatta,
mies katala kaatamatta,
ilkeä hävittämättä."
Meni soitellen sotahan,
ilon lyöen Untolahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi Ukko, ylijumala!
Jos nyt mulle miekan saisit
sekä kalvan kaunihimman,
joka joukolle pitäisi,
saattaisi satalu'ulle!"
Saip' on miekan mielehisen,
kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan,
joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi,
kypeniksi kyyetteli:
kivet jätti kiukahista,
pitkän pihlajan pihoista.
Kullervo, Kalervon poika,
jo tuosta kotihin kääntyi
ison entisen tuville,
vanhempansa vainioille:
tupa on tyhjä tultuansa,
autio avattuansa;
ei tulla likistämähän,
käyä kättä antamahan.
Antoi kättä hiilokselle:
hiilet kylmät hiiloksessa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole emo elossa.
Pisti kättä kiukahalle:
kivet kylmät kiukahassa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole iso elossa.
Loi on silmät sillan päälle:
silta kaikki siivomatta.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole sisar elossa.
Vieri valkamavesille:
ei venettä valkamassa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole veli elossa.
Loihe siitä itkemähän;
itki päivän, itki toisen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi on ehtoinen emoni!
Mitäs mulle tänne heitit
eläessä tällä maalla?
"Et kuule, emo, minua,
jos ma silmillä siherrän
eli kulmilla kujerran,
päälaella lausuelen!"
Emo hauasta havasi,
alta mullan muistuttavi:
"Jäihän multa Musti koira
käyäksesi metsämaille.
Ota koirasi keralle,
mene tuonne metsämaille,
ylös korpehen kohoa
metsän tyttöjen tyköhön,
sinipiikojen pihalle,
havulinnan liepehille,
evähiä etsimähän,
antia anelemahan!"
Kullervo, Kalervon poika,
otti koiransa keralle,
läksi tietä telkkimähän,
korpehen kohoamahan.
Kävi matkoa vähäisen,
astui tietä pikkaraisen;
tuli tuolle saarekselle,
tuolle paikalle tapahtui,
kuss' oli piian pillannunna,
turmellut emonsa tuoman.
Siin' itki ihana nurmi,
aho armahin valitti,
nuoret heinät hellitteli,
kuikutti kukat kanervan
tuota piian pillamusta,
emon tuoman turmelusta:
eikä nousnut nuori heinä,
kasvanut kanervan kukka,
ylennyt sijalla sillä,
tuolla paikalla pahalla,
kuss' oli piian pillannunna,
emon tuoman turmellunna.
Kullervo, Kalervon poika,
tempasi terävän miekan;
katselevi, kääntelevi,
kyselevi, tietelevi.
Kysyi mieltä miekaltansa,
tokko tuon tekisi mieli
syöä syyllistä lihoa,
viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen,
arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla:
"Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon verta viattomanki."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi,
perän painoi kankahasen,
kären käänti rintahansa,
itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukesi,
kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen,
kuolo Kullervo urohon,
loppu ainakin urosta,
kuolema kovaosaista.
Silloin vanha Väinämöinen,
kunpa kuuli kuolleheksi,
Kullervon kaonneheksi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elkötte, etinen kansa,
lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan,
vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama,
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän,
miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi,
varreltansa vahvistuisi."

Seitsemäsneljättä runo

Se on seppo Ilmarinen
naista itki illat kaiket,
yöt itki unettomana,
päivät einehettömänä;
aamut aikaisin valitti,
huomeniset huokaeli,
kun oli kuollut nuori nainen,
kaunis kalmahan katettu.
Eipä kääntynyt käessä
vaskinen vasaran varsi,
kuulunut pajasta kalke
yhen kuuhuen kululla.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En tieä, poloinen poika,
miten olla, kuin eleä.
Istun yön eli makoan,
äijä on yötä, tunti tuhma,
vaivoja, matala mahti.
"Ikävät on iltaseni,
apeat on aamuseni,
äsken yöllä äitelämpi,
havatessa haikeampi.
Ei ole iltoja ikävä,
ei apea aamujani,
mure muita aikojani:
ihanaistani ikävä,
apeainen armastani,
mure mustakulmaistani.
"Jo vainen iällä tällä
use'in minun utuisen
keskiöisissä unissa
koura tyhjeä kokevi,
käsi vaalivi valetta
kupehelta kummaltaki."
Seppo naisetta elävi,
puolisotta vanhenevi.
Itki kuuta kaksi, kolme.
Niinpä kuulla neljännellä
poimi kultia mereltä,
hope'ita lainehilta;
keräsi kekosen puita,
kolmekymmentä rekoista;
puunsa poltti hiililöiksi,
hiilet ahjohon ajeli.
Otti noita kultiansa,
valitsi hope'itansa
sykysyisen uuhen verran,
verran talvisen jäniksen.
Työnti kullat kuumentohon,
ajoi ahjohon hopeat,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvaista,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse löihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
tungeikse tulisijasta.
Uuhi ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä,
karva kulta, toinen vaski,
kolmas on hopeakarva.
Muut tuota ihastelevi,
ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua,
hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen
uuhen työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi,
hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä.
Varsa ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä,
harja kulta, pää hopea,
kaikki vaskesta kaviot.
Muut tuota hyvin ihastui,
ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua,
hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen
varsan työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi,
hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä.
Neiti ahjosta ajaikse,
kultaletti lietsehestä,
pää hopea, kassa kulta,
varsi kaikki kaunokainen.
Muut tuota pahoin pelästyi,
ei pelästy Ilmarinen.
Siitä seppo Ilmarinen
takoi kullaista kuvoa,
takoi yön levähtämättä,
päivän pouahuttamatta.
Jalat laati neitoselle,
jalat laati, käet kuvasi:
eipä jalka nousekana,
käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa:
eipä korvat kuulekana.
Niin sovitti suun sorean,
suun sorean, sirkut silmät.
Saanut ei sanoa suuhun
eikä silmähän suloa.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oisi tuo sorea neito,
kun oisi sanallisena,
mielellisnä, kielellisnä."
Saattoi siitä neitosensa
utuisehen uutimehen,
pehme'ille pääaloille,
sulkkuisille vuotehille.
Siitä seppo Ilmarinen
lämmitti kylyn utuisen,
laati saunan saipuaisen;
vastat varpaiset varusti,
vettä kolme korvollista,
jolla peiponen peseikse,
pulmunen puhasteleikse
noista kullan kuonasista.
Kylpi seppo kyllitellen,
valelihe vallotellen.
Neien vierehen venähti
utuisehen uutimehen,
teltahan teräksisehen,
rankisehen rautaisehen.
Siinä seppo Ilmarinen
heti yönä ensimäisnä
kyllä peitettä kysyvi,
vaippoja varustelevi,
kahet, kolmet karhuntaljat,
viiet, kuuet villavaipat,
maata kera puolisonsa,
tuon on kultaisen kuvansa.
Se oli kylki kyllä lämmin,
ku oli vasten vaippojansa;
ku oli nuorta neittä vasten,
vasten kullaista kuvoa,
se oli kylki kylmimässä,
oli hyyksi hyytymässä,
meren jääksi jäätymässä,
kiveksi kovoamassa.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tämä hyvä minulle!
Vienen neien Väinölähän
Väinämöiselle varaksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Viepi neien Väinölähän.
Sitte sinne tultuansa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Tuossa on sinulle tyttö,
neiti kaunis katsannolta,
eik' ole suuri suun piolta,
kovin leuoilta leveä."
Vaka vanha Väinämöinen
katsahti kuvoa tuota,
luopi silmät kullan päälle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miksi toit minulle tuota,
tuota kullan kummitusta?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Miksi muuksi kuin hyväksi!
Polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi on seppo veikkoseni!
Tunge neitosi tulehen,
tao kaikiksi kaluiksi,
tahi vie Venäehelle,
saata Saksahan kuvasi
rikkahien riian naia,
suurien soan kosia!
Ei sovi minun su'ulle,
ei minullen itselleni
naista kullaista kosia,
hope'ista huolitella."
Siitä kielti Väinämöinen,
epäsi suvannon sulho,
kielti kansan kasvavaisen,
epäsi yleneväisen
kullalle kumartamasta,
hopealle horjumasta.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kullaista kosiko,
hope'ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea."