Jo nyt Ahti Saarelainen,
itse lieto Lemminkäinen,
pistäiksen on piilemähän,
painaikse pakenemahan
pimeästä Pohjolasta,
sangasta Saran talosta.
Läksi tuiskuna tuvasta,
savuna pihalle saapi
pakohon pahoja töitä,
pillojansa piilemähän.
Niin pihalle tultuansa
katseleikse, käänteleikse,
etsi entistä oritta.
Näe ei entistä oroa:
näki paaen pellon päässä,
pajupehkon pientarella.
Mikäs neuvoksi tulevi,
mikä neuvon antajaksi,
ettei pää pahoin menisi,
tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi
näillä Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylästä kuului,
tomu toisista taloista,
välkytys kylän väliltä,
silmän isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkäisen,
tuon on Ahti Saarelaisen,
täytyi toisiksi ruveta,
piti muiksi muutellaita.
Kokkona ylös kohosi,
tahtoi nousta taivahalle:
päivä poltti poskipäitä,
kuuhut kulmia valaisi.
Siinä lieto Lemminkäinen
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyvä Jumala,
mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma,
luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin,
kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni,
tykö valtavanhempani!"
Lenteä lekuttelevi,
katsoi kerran jälkehensä:
keksi harmoan havukan
- sen silmät paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen,
Pohjan entisen isännän.
Sanoi harmoa havukka:
"Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa,
tasapäätä tappeloa?"
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni!
Käännäite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi
pimeähän Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a,
kynälintu kynsin syöä.'"
Jo kohta kotihin joutui
luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannäöllä,
syämellä synkeällä.
Emo vastahan tulevi
kulkiessansa kujoa,
aitoviertä astuessa.
Ennätti emo kysyä:
"Poikueni, nuorempani,
lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin
Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna
noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna,
saat sinä paremman sarkan,
taattosi soasta saaman,
tavoittaman tappelosta."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi!
Itse vaartaisin isännät,
vaartaisin sata urosta,
tuhat miestä tunnustaisin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin,
herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin,
ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla,
vanhemman varustamilla!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin
eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isännät,
voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa,
urohot orihinensa."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in syämin
Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna
eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna
eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan,
naiset vasta nauretahan."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi
eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isännät,
kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista,
tuhat muuta morsianta."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut
Pohjolassa käyessäsi,
vainko liioin syötyäsi,
syötyäsi, juotuasi
olet öisillä sijoilla
nähnyt outoja unia?"
Silloin lieto Lemminkäinen
sai tuossa sanoneheksi:
"Akat noita arvelkohot
öisiä unennäköjä!
Muistan yölliset uneni,
sen paremmin päivälliset.
Oi emoni, vanha vaimo!
Sääli säkkihin evästä,
pane jauhot palttinahan,
suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lähtö,
matka maasta ottaminen,
tästä kullasta ko'ista,
kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä."
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä:
mun poloisen pään varalle,
vasten kauloa katalan.
Tuli työ, tapahtui seikka
noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen,
itsen Pohjolan isännän.
Nousi Pohjola sotahan,
takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua,
yksinäisen ympärille."
Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin minä sinulle,
jo vainen varoittelinki,
yhä kielteä käkesin
lähtemästä Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa,
eleä emon tuvilla,
oman vanhemman varassa,
kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut,
tapahtunut tappeloa.
"Kunne nyt, poikani poloinen,
kunne, kannettu katala,
lähet pillan piilentähän,
työn pahan pakenentahan,
ettei pää pahoin menisi,
kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En tieä sitä sijoa,
kunne painuisin pakohon
pillojani piilemähän.
Oi emoni, kantajani!
Kunne käsket piilemähän?"
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui, noin nimesi:
"En mä tieä, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan.
Menet männyksi mäelle,
katajaksi kankahalle,
tuho sielläki tulevi,
kova onni kohtoavi:
use'in mäkinen mänty
pärepuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas
seipähiksi karsitahan.
"Nouset koivuksi norolle
tahikka lehtohon lepäksi,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu
pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikkölehto
hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi mäelle,
puolukaksi kankahalle,
näille maille mansikoiksi,
mustikoiksi muille maille,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet,
tinarinnat riipisivät.
"Mene hauiksi merehen,
siiaksi silajokehen,
tuho sielläki tulisi,
kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen,
veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetäisi,
vanhat saisi verkollansa.
"Menet metsähän sueksi,
korpimaille kontioksi,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen näköinen,
kärestäisi keihä'änsä
surmataksensa sutoset,
metsän karhut kaataksensa."
Silloin lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän ilke'immät,
paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitäisi,
kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elättäjäni,
maammo, maion-antajani!
Kunne käsket piilemähän,
kunne käsket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'essä,
paha päivä parran päällä,
yksi päivä miehen päätä,
tuskin täytehen sitänä."
Silloin äiti Lemminkäisen
itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvänki paikan,
ani armahan nimitän,
missä piillä pillomuksen,
paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen,
tieän paikkoa palasen,
syömätöintä, lyömätöintä,
miekan miehen käymätöintä.
Sie vanno valat ikuiset,
valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmennä kesänä
et sotia käyäksesi
hopeankana halulla
tahi kullan tarpehella!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Vannon mie valat vakaiset,
en kesänä ensimäisnä,
tok' en vielä toisnakana
saa'a suurihin sotihin,
noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa,
syvät reiät ryntähissä
entisistäkin iloista,
mennehistä melskehistä
suurilla sotamä'illä,
miesten tappotanterilla."
Silloin äiti Lemminkäisen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi,
lähe tuonne piilemähän
ylitse meren yheksän,
meri-puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili,
sekä piili jotta säilyi
suurina sotakesinä,
vainovuosina kovina;
hyvä oli siellä ollaksensa,
armas aikaellaksensa.
Siellä piile vuosi, toinen,
käy kotihin kolmannella
tutuille ison tuville,
vanhempasi valkamoille!"
Yhdeksäskolmatta runo
Lemminkäinen, lieto poika,
itse kaunis Kaukomieli,
saapi säkkihin evästä,
kesävoita vakkahansa,
vuoeksensa voita syöä,
toiseksi sianlihoa.
Siitä läksi piilemähän,
sekä läksi jotta joutui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo lähenki, jo pakenen
koko kolmeksi kesäksi,
viitiseksi vuotoseksi.
Heitän maat matojen syöä,
lehot ilvesten levätä,
pellot peuran piehtaroia,
ahot hanhien asua.
"Hyvästi, hyvä emoni!
Kun tulevi Pohjan kansa,
Pimentolan pitkä joukko
päätäni kyselemähän,
sanopa samonneheksi,
minun täältä menneheksi
saman kasken kaattuani,
joka jo on leikattuna!"
Vetäisi venon vesille,
laski laivan lainehille
teräksisiltä teloilta,
vaskisilta valkamoilta.
Veti puuhun purjehia,
vaattehia varpapuuhun;
itse istuvi perähän,
laaittihe laskemahan
kokan koivuisen nojahan,
melan vartevan varahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Puhu, tuuli, purjehesen,
ahava, aja alusta!
Anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!"
Tuuli tuuitti venoista,
meren tyrsky työnnytteli
selviä selän vesiä,
ulapoita auke'ita;
tuuitteli kuuta kaksi,
kuun on kohta kolmannenki.
Tuossa istui niemen neiet
rannalla meren sinisen;
katselevat, käänteleivät,
silmät päin sinistä merta.
Kenpä vuotti veljeänsä,
toivoi taattonsa tulevan;
sepä vasta varsin vuotti,
joka vuotti sulhoansa.
Kaukoa näkyvi Kauko,
Kaukon laiva loitompata:
on kuin pieni pilven lonka
veen ja taivahan välillä.
Niemen neiet arvelevat,
saaren impyet sanovat:
"Mipä tuo merellä outo,
kupa kumma lainehilla?
Kun ollet omainen laiva,
saaren pursi purjeniekka,
niin kohin kotia käänny,
vasten saaren valkamoita:
saisimme sanomat kuulla,
viestit mailta vierahilta,
rauhassako rantakansat
vainko vainossa elävät."
Tuuli purjetta punovi,
aalto laivoa ajeli.
Pian lieto Lemminkäinen
luotti purren luotoselle,
laski laivan saaren päähän,
saaren niemyen nenähän.
Sanoi tuonne saatuansa,
tutkaeli tultuansa:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
purtta kuivalle kumota?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
purtta kuivalle kumota:
tääll' on valkamat varavat,
rannat täynnänsä teloja,
jos saisit saoin venehin,
tulisit tuhansin pursin."
Siitä lieto Lemminkäinen
veälti venehen maalle,
purren puisille teloille.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko saarella tiloa,
maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
paeta vähäväkisen
suurista sotajymyistä,
terän miekan melskehistä?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella tiloa,
maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
paeta vähäväkisen:
liiat meill' on linnat täällä,
kalhot kartanot asua,
jos saisi sa'an urosta,
tulisi tuhannen miestä."
Siitä lieto Lemminkäinen
sanan virkki, noin nimesi:
"Onko saarella tiloa,
maata saaren manterella,
pieni kolkka koivikkoa
ja murunen muuta maata
minun kaski kaatakseni,
hyvä huuhta raatakseni?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Ei ole saarella tiloa,
maata saaren manterella
yhtä selkäsi sijoa,
maata karpion aloa
sinun kaski kaataksesi,
hyvä huuhta raataksesi:
saaren maat saroin jaettu,
pellot pirstoin mittaeltu,
aholoista arpa lyöty,
nurmista keräjät käyty."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
kysyi kaunis Kaukomieli:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
minun laulut laulellani,
pitkät virret vieretellä?
Sanat suussani sulavat,
ikenilläni itävät."
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
sinun laulut laulellasi,
hyvät virret vieretellä,
lehot leikki lyöäksesi,
tanner tanhuellaksesi."
Siitä lieto Lemminkäinen
jopa loihe laulamahan.
Lauloi pihlajat pihoille,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksallen omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen:
kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
hopea hohahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle.
Vielä lauloi Lemminkäinen,
vielä lauloi ja saneli,
lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
kukat kullankarvaisiksi.
Siitä lauloi Lemminkäinen,
lauloi kaivon kartanolle,
kultakannen kaivon päälle,
kultakapan kannen päälle,
josta veikot vettä juovat,
siskot silmiä pesevät.
Lauloi lammin tanterelle,
lampihin siniset sorsat,
kulmat kulta, pää hopea,
kaikki varpahat vasesta.
Imehtivät immet saaren,
niemen neiet kummeksivat
Lemminkäisen laulantoa,
urohon osoantoa.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Laulaisin hyvänki virren,
kaunihinki kaikuttaisin,
kun oisin katoksen alla,
päässä pitkän pintapöyän.
Kun ei täytyne tupoa,
lainattane lattiata,
jo puran sanat salolle,
kaa'an virret viiakkohon."
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet arvelevat:
"On meillä tupia tulla,
kalhot kartanot asua,
vieä virtesi vilusta,
sanat saa'a ulkoisesta."
Siitä lieto Lemminkäinen
heti tultua tupahan
lauloi tuopit tuonnempata
päähän pitkän pintapöyän,
tuopit täytehen olutta,
kannut kaunihit simoa,
va'it varpelaitehille,
kupit kukkurakuvulle:
olipa olutta tuopit,
mettä kannut kannettuna,
voita pantuna varalle
ja siihen sianlihoa
syöä lieto Lemminkäisen,
Kaukomielen mielitellä.
Kovin on korea Kauko:
eipä syömähän rupea
veitsettä hopeapäättä,
kuraksetta kultaisetta.
Sai veitsen hopeapäisen,
lauloi kultaisen kuraksen;
siitä syöpi kylliksensä,
joi olutta onneksensa.
Siitä lieto Lemminkäinen
käveli kyliä myöten
saaren impien ilossa,
kassapäien kauneussa.
Kunnepäin on päätä käänti,
siinä suuta suihkatahan,
kunne kättänsä ojenti,
siinä kättä käpsätähän.
Kävi öillä öitsimässä,
pime'illä pilkkoisilla.
Ei ollut sitä kyleä,
kuss' ei kymmenen taloa,
eik' ollut sitä taloa,
kuss' ei kymmenen tytärtä,
eikäpä sitä tytärtä,
ei sitä emosen lasta,
kunk' ei vierehen venynyt,
käsivartta vaivutellut.
Tuhat tunsi morsianta,
sa'an leskiä lepäsi.
Kaht' ei ollut kymmenessä,
kolmea koko sa'assa
piikoa pitämätöintä,
leskeä lepäämätöintä.
Niinpä lieto Lemminkäinen
eleä nutustelevi
koko kolmisen keseä
saaren suurissa kylissä;
ihastutti saaren immet,
kaikki lesketki lepytti.
Jäi yksi lepyttämättä,
yksi vanha impi rukka.
Se on päässä pitkän niemen,
kymmenennessä kylässä.
Jo oli matka mielessänsä
lähteä omille maille.
Tuli vanha impi rukka,
itse noin sanoiksi virkki:
"Kauko rukka, miesi kaunis!
Kun et muistane minua,
annan täältä mennessäsi
juosta purtesi kivehen."
Ei kuullut kukotta nousta,
kanan lapsetta karata
senki impyen ilohon,
naisen raukan naurantahan.
Niin päivänä muutamana,
iltana moniahana
laati liiton noustaksensa
ennen kuuta, kukkoaki.
Nousi ennen liittoansa,
ennen ehtoaikoansa.
Läksi kohta kulkemahan,
kylitse vaeltamahan
senki impyen ilohon,
naisen raukan naurantahan.
Yöllä yksin käyessänsä,
kulkiessansa kylitse
tuonne niemen pitkän päähän,
kymmenentehen kylähän,
ei nähnyt sitä taloa,
kuss' ei kolmea kotoa,
ei nähnyt sitä kotoa,
kuss' ei kolmea urosta,
ei nähnyt sitä urosta,
ku ei miekkoa hionut,
tapparata tahkaellut
pään varalle Lemminkäisen.
Silloin lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, päivyinen päivä nousi,
armas aurinko kohosi
mun, pojan poloisen, päälle,
päälle kaulani katalan!
Lempoko yhen urohon
sovissansa suojelevi,
vaipoissansa varjelevi,
kaavuissansa kaitselevi
päälle saaessa satojen,
tuhansien tunkiessa!"
Jäi neiet syliämättä,
sylityt haloamatta.
Jo vieri veneteloille
luoksi purtensa poloinen:
purs' on poltettu poroksi,
kypeniksi kyyetelty!
Jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Alkoi veisteä venettä,
uutta purtta puuhaella.
Puita puuttui purren seppä,
lautoja venon tekijä.
Saapi puuta pikkuruisen,
lautoa ani vähäisen:
viisi värttinän murua,
kuusi tainnan taittumoa.
Siitä veistävi venosen,
uuen purren puuhoavi.
Teki tieolla venettä,
tietoisilla tehtahilla;
iski kerran: läksi laita,
iski toisen: syntyi toinen,
iski kerran kolmannenki:
siitä sai koko venonen.
Jo työnti venon vesille,
laski laivan lainehille.
Sanan virkki, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Kupliksi, veno, vesille,
lumpehiksi lainehille!
Kokko, kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen,
pahan purren parraspuuksi!"
Astaiksen aluksehensa,
vierähti venon perähän,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun ei saanut öitä olla
eikä päiviä elellä
saaren impien iloissa,
kassapäien karkeloissa.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Pois tuli pojalle lähtö,
matkansa majoilta näiltä,
näistä impien iloista,
kaunokaisten karkeloista.
Vaan toki lähettyäni,
minun täältä mentyäni
eipä impyet iloinne,
kassapäät ei kalketelle
näillä tuhmilla tuvilla,
kataloilla kartanoilla."
Jopa itki saaren immet,
niemen neiet vaikeroitsi:
"Mitä läksit, Lemminkäinen,
urkenit, urosten sulho?
Läksitkö piikojen pyhyyttä
vainko vaimojen vähyyttä?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Lähe en piikojen pyhyyttä
enkä vaimojen vähyyttä:
saisin jos sataki naista,
tuhat piikoa pi'ellä.
Sitä läksin, Lemminkäinen,
urkenin, urosten sulho,
kun tuli kova ikävä,
ikävä omia maita,
oman maani mansikoita,
oman vaaran vaapukoita,
oman niemen neitosia,
oman kartanon kanoja."
Siitä lieto Lemminkäinen
laski laivansa ulomma.
Tuli tuuli, tuon puhalti,
tuli aalto, tuon ajeli
selälle meren sinisen,
ulapalle aukealle.
Jäivät raukat rannikolle,
vienoiset vesikivelle,
saaren immet itkemähän,
kultaiset kujertamahan.
Sini itki saaren immet,
niemen neiet voikerrehti,
kuni purjepuu näkyvi,
rautahankki haimentavi.
Ei he itke purjepuuta,
rautahankkia haloa:
itki purjepuun alaista,
hankkinuoran haltijata.
Itse itki Lemminkäinen,
sini itki ja sureksi,
kuni saaren maat näkyvi,
saaren harjut haimentavi.
Ei hän itke saaren maita,
saaren harjuja haloa:
itki saaren impy'itä,
noita harjun hanhosia.
Siitä lieto Lemminkäinen
laskevi sinistä merta.
Laski päivän, laski toisen.
Päivälläpä kolmannella
nousi tuuli tuulemahan,
ilman ranta riehkumahan,
suuri tuuli luotehinen,
kova tuuli koillistuuli:
otti laian, otti toisen,
vikelti koko venehen.
Siitä lieto Lemminkäinen
kääntihe käsin vetehen,
läksi sormin soutamahan,
jaloilla meloamahan.
Uituansa yön ja päivän,
melke'in melattuansa
näki pilven pikkuruisen,
pilven longan luotehessa.
Sepä maaksi muuttelihe,
niemeksi panettelihe.
Nousi niemelle talohon.
Löyti emännän leipomassa,
tyttäret taputtamassa:
"Oi on ehtoinen emäntä!
Kunpa nälkäni näkisit,
asiani arvoaisit,
juosten aittahan menisit,
tuiskuna oluttupahan;
toisit tuoppisen olutta,
sirusen sianlihoa,
sen panisit paistumahan,
vuolaisisit voita päälle
syöä miehen uupunehen,
juoa uinehen urohon.
Jo olen uinut yöt ja päivät
meren aavan aaltoloita,
joka tuuli turvanani,
meren aallot armonani."
Tuopa ehtoinen emäntä
meni aittahan mäelle,
vuoli voita aittasesta,
sirusen sianlihoa;
sen panevi paistumahan
syöä miehen nälkähisen,
tuopi tuopilla olutta
juoa uinehen urohon.
Antoi siitä uuen purren,
varsin valmihin venehen,
mennä miehen muille maille,
kulkea kotiperille.
Siitä lieto Lemminkäinen,
päästyä kotiperille,
tunsi maat on, tunsi rannat,
sekä saaret jotta salmet,
tunsi vanhat valkamansa,
entiset elosijansa;
mäet tunsi mäntyinensä,
kummut kaikki kuusinensa
- ei tunne tuvan aloa,
seinän seisontasijoa:
jo tuossa tuvan sijalla
nuori tuomikko tohisi,
männikkö tupamäellä,
katajikko kaivotiellä!
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuoss' on lehto, jossa liikuin,
kivet tuossa, joilla kiikuin,
tuossa nurmet nukkeroimat,
pientarehet piehtaroimat.
Mikä vei tutut tupani,
kuka kaunihit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
tuuli tuhkat korjannunna!"
Loihe siitä itkemähän;
itki päivän, itki toisen.
Ei hän itkenyt tupoa
eikä aittoa halannut:
itki tuttua tuvassa,
aitallista armastansa.
Linnun lentävän näkevi,
kokkolinnun liitelevän.
Sai tuolta kyselemähän:
"Oi sie kokko, lintuseni!
Etkö saattaisi sanoa,
miss' on entinen emoni,
missä kaunis kantajani,
ihana imettäjäni?"
Ei kokko mitänä muista
eikä tunne tuhma lintu:
kokko tiesi kuolleheksi
ja kaarne kaonneheksi,
miekalla menetetyksi,
tapetuksi tapparalla.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh kaunis kantajani,
ihana imettäjäni!
Jo olet kuollut, kantajani,
mennyt, ehtoinen emoni,
liha mullaksi lahonnut,
kuuset päälle kasvanehet,
katajaiset kantapäihin,
pajut sormien nenähän!
"Kostohon minäki koito,
kostoksi, kovaosainen,
mittaelin miekkoani,
kannoin kaunista asetta
noilla Pohjolan pihoilla,
Pimentolan pientarilla
- surmaksi oman sukuni,
kateheksi kantajani!"
Katseleikse, käänteleikse:
näki jälkeä hitusen,
ruohossa rutistunutta,
kanervassa katkennutta.
Läksi tietä tietämähän,
ojelvoista oppimahan.
Tiehyt metsähän vetävi,
ojelvoinen ottelevi.
Vieri siitä virstan, toisen,
pakeni palasen maata
salon synkimmän sisähän,
korven kolkan kainalohon.
Näkevi salaisen saunan,
piilopirtin pikkaraisen
kahen kallion lomassa,
kolmen kuusen kulman alla
- siellä ehtoisen emonsa,
tuon on valtavanhempansa.
Siinä lieto Lemminkäinen
ihastui ikihyväksi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ohoh äiti armahani,
oi emo, elättäjäni!
Viel' olet, emo, elossa,
vanhempani, valvehella,
kun jo luulin kuolleheksi,
kaiketi kaonneheksi,
miekalla menetetyksi,
keihä'ällä keksityksi!
Itkin pois ihanat silmät,
kasvon kaunihin kaotin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Viel' olen toki elossa,
vaikkapa piti paeta,
pistäitäni piilosalle
tänne synkkähän salohon,
korven kolkan kainalohon.
Suori Pohjola sotoa,
takajoukko tappeloa
vasten vaivaista sinua
ja kohti kovaosaista:
poltti huonehet poroksi,
kaikki kaatoi kartanomme."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ellös olko milläkänä,
milläkänä, tuollakana!
Tuvat uuet tehtänehe,
paremmat osattanehe,
Pohjola so'ittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe."
Siitä äiti Lemminkäisen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Viikon viivyit, poikueni,
kauan, Kaukoni, elelit
noilla mailla vierahilla,
aina ouoilla ovilla,
niemellä nimettömällä,
saarella sanattomalla."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hyvä oli siellä ollakseni,
lempi liehaellakseni.
Puut siellä punalle paistoi,
puut punalle, maat sinelle,
hopealle hongan oksat,
kullalle kukat kanervan.
Siell' oli mäet simaiset,
kalliot kananmunaiset;
mettä vuoti kuivat kuuset,
maitoa mahot petäjät,
aian nurkat voita lypsi,
seipähät valoi olutta.
"Hyvä oli siellä ollakseni,
armas aikaellakseni.
Siitä oli paha elämä,
siitä outo ollakseni:
pelkäsivät piikojansa,
luulivat lutuksiansa,
noita kehnon kellukoita,
paholaisen pallukoita
pahasti piteleväni,
ylimäärin öitsiväni.
Minä piilin piikasia,
varoin vaimon tyttäriä,
kuin susi sikoja piili,
havukat kylän kanoja."
Kolmaskymmenes runo
Ahti poika, aino poika,
lieto poika Lemminkäinen
aamulla ani varahin,
aivan aika-huomenessa
astuihen alusmajoille,
läksi laivavalkamoille.
Siinä itki puinen pursi,
hanka rauta haikeroitsi:
"Mi minusta laatimasta,
kurjasta kuvoamasta!
Ei Ahti sotia soua
kuunna, kymmennä kesänä
hopeankana halulla,
kullankana tarpehella."
Se on lieto Lemminkäinen
iski purtta vanttuhulla,
kirjasuulla kintahalla.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Elä huoli, hongan pinta,
varpelaitainen, valita!
Vielä saat sotia käyä,
tappeloita tallustella:
lienet täynnä soutajia
päivän huomenen perästä."
Astuvi emonsa luoksi,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Et nyt itkene, emoni,
valittane, vanhempani,
jos menen johonkuhunki,
suorime sotatiloille.
Juohtui juoni mieleheni,
tuuma aivohon osasi
kaatakseni Pohjan kansa,
kostoakseni katalat."
Emo estellä käkesi,
varoitteli vaimo vanha:
"Ellös menkö, poikaseni,
noihin Pohjolan sotihin!
Siellä surmasi tulevi,
kuolemasi kohtoavi."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Toki mietti mennäksensä,
lähteäksensä lupasi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä saisin miehen toisen,
sekä miehen jotta miekan
Ahille soan avuksi,
liioin voivalle lisäksi?
"Onpa Tiera tieossani,
Kuura kuulemaisissani!
Siitä saanen miehen toisen,
sekä miehen jotta miekan
Ahille soan avuksi,
liioin voivalle lisäksi."
Kulkevi kylitse tuonne,
teitse Tieran kartanohon.
Sanoi sinne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Tieraseni, tiettyiseni,
armaiseni, ainoiseni!
Tokko muistat muinaistamme,
entistä elämätämme,
kun ennen kahen kävimme
suurilla sotatiloilla?
Ei ollut sitä kyleä,
kuss' ei kymmenen taloa;
ei ollut sitä taloa,
kuss' ei kymmenen urosta;
ei ollut sitä urosta
eikä miestä melkeätä,
kuta emme kaatanehet
ja kahen kapistanehet."
Iso päätyi ikkunassa
keihäsvartta vuolemassa,
emo aitan kynnyksellä
kirnua kolistamassa,
veljekset veräjän suussa
laitioita laatimassa,
sisarekset sillan päässä
vaippoja vanuttamassa.
Virkkoi iso ikkunasta,
emo aitan kynnykseltä,
veljekset veräjän suusta,
sisarekset sillan päästä:
"Ei Tiera sotahan joua,
Tieran tuura tappelohon!
Tiera on tehnyt kuulun kaupan,
ikikaupan iskenynnä:
vast' on nainut naisen nuoren,
ottanut oman emännän;
viel' on nännit näppimättä,
rinnat riuahuttamatta."
Tiera päätyi kiukahalla,
Kuura uunin korvasella:
jalan kenki kiukahalla,
toisen pankon partahalla,
veräjällä vyöteleikse,
ulkona kävysteleikse.
Tempoi Tiera keihä'änsä;
ei ole keiho suuren suuri
eikä keiho pienen pieni,
keiho keskikertahinen:
heponen sulalla seisoi,
varsa vaapui lappealla,
susi ulvoi suoverolla,
karhu karjui naulan tiessä.
Sylkytteli keihoansa,
sylkytteli, nyrskytteli:
sylen syöksi keihäsvartta
peltohon saviperähän,
nurmehen nukattomahan,
maahan mättähättömähän.
Työnti Tiera keihä'änsä
Ahin keihojen keselle,
sekä läksi jotta joutui
Ahille soan avuksi.
Siitä Ahti Saarelainen
lykkäsi venon vesille
kuni kyyn kulon-alaisen
eli käärmehen elävän.
Läksi luoen luotehesen
tuolle Pohjolan merelle.
Silloin Pohjolan emäntä
Pakkasen pahan lähetti
tuolle Pohjolan merelle,
ulapalle aukealle.
Itse tuon sanoiksi virkki,
sekä käski jotta lausui:
"Pakko poika pienokainen,
oma kaunis kasvattini!
Lähe tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan!
Kylmä veitikän venonen,
pursi lieto Lemminkäisen
selvälle meren selälle,
ulapalle aukealle!
Kylmä itseki isäntä,
jää'ä veitikkä vesille,
jottei pääse päivinänsä,
selviä sinä ikänä,
kun en pääsne päästämähän,
kerinne kehittämähän!"
Pakkanen pahansukuinen
ja poika pahantapainen
läksi merta kylmämähän,
aaltoja asettamahan.
Jopa tuonne mennessänsä,
maata matkaellessansa
puut puri lehettömäksi,
heinät helpehettömäksi.
Sitte sinne saatuansa
meren Pohjan partahalle,
äärettömän äyrähälle,
heti yönä ensimäisnä
lahet kylmi, lammet kylmi,
meren rannat rapsutteli;
viel' ei merta kylmänynnä,
aaltoja asettanunna.
Pieni on peiponen selällä,
västäräkki lainehilla:
senki on kynnet kylmämättä,
pää pieni palelematta.
Äsken tuosta toisna yönä
jopa suureksi sukeutui,
heittihe hävyttömäksi,
kovin kasvoi kauheaksi.
Kylmi silloin täyen kylmän,
väki pakkasen paleli:
kylmi jäätä kyynäsvarren,
satoi lunta sauvan varren,
kylmi veitikän venehen,
Ahin laivan lainehille.
Aikoi kylmeä Ahinki,
jääteä jalon urohon;
jopa kynsiä kyseli,
anoi alta varpahia.
Siitä suuttui Lemminkäinen,
siitä suuttui ja pahastui;
tunki Pakkasen tulehen,
työnti rautarauniohon.
Käsin Pakkasen piteli,
kovan ilman kouristeli.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Pakkanen, Puhurin poika,
talven poika hyyelmöinen!
Elä kylmä kynsiäni,
vaai varpahuisiani
eläkä koske korviani,
elä päätäni palele!
"Kyll' on sulla kylmämistä,
paljoki palelemista
ilman ihmisen ihotta,
emon tuoman ruumihitta:
kylmä soita, kylmä maita,
kylmä kylmiä kiviä,
palele vesipajuja,
pane haavan pahkuroita,
koivun kuoria kolota,
närehiä näykkäele,
elä ihmisen ihoa,
karvoja kavon tekemän!
"Kun et tuosta kyllin saane,
kylmä muita kummempia!
Kylmä kuumia kiviä,
palavoita paateroita,
rautaisia kallioita,
vuoria teräksisiä,
Vuoksen koskea kovoa,
Imatrata ilkeätä,
kurimuksen kulkun suuta,
kinahmia kauheata!
"Joko nyt sanon sukusi,
kuuluttelen kunniasi?
Tieänpä sinun sukusi,
tieän kaiken kasvantasi:
Pakkanen pajuilla syntyi,
kova ilma koivikolla
Pohjolan koan perässä,
Pimentolan pirtin päässä
ikiturmasta isosta,
emosta epattomasta.
"Kukas Pakkasen imetti,
kovan ilman kostutteli,
kun oli maammo maiotoinna,
emonen utaretoinna?
"Kyyhyt Pakkasen imetti,
kyy imetti, käärme syötti
nännillä nenättömillä,
utarella uuttomalla;
pohjaistuuli tuuitteli,
vilu ilma viihytteli
pahoilla pajupuroilla,
here'illä hettehillä.
"Sai poika pahantapainen,
tuli turmion-alainen.
Ei ollut nimeä vielä
pojalla epäpäöllä.
Pantihin nimi pahalle:
pantihinpa Pakkaseksi.
"Siitä aioilla ajeli,
risukoissa ripsutteli;
kesät heilui hettehissä,
suurimmilla suon selillä;
talvet mäiski männiköissä,
pelmusi petäjiköissä,
kolkkaeli koivikoissa,
lepiköissä leyhkäeli.
Kylmi puita ja pehuja,
tasoitteli tanteria,
puri puut lehettömäksi,
kanervat kukittomaksi,
pilvat hongista piristi,
laski lastut mäntylöistä.
"Joko nyt suureksi sukesit,
ylenit ylen ehoksi,
aioit kylmeä minua,
kohotella korviani,
alta jalkoja anella,
päältä kynsiä kysellä?
"Etp' on kylmäne minua,
et pahoin palellekana!
Tulen tungen sukkahani,
kekälehet kenkähäni,
hienot hiilet helmoihini,
panun alle paulojeni,
Pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta.
"Tuonne ma sinun manoan
Pohjan pitkähän perähän.
Sitte sinne tultuasi,
kotihisi käytyäsi
kylmä kattilat tulelle,
hiilet uunin lietoselle,
käet naisen taikinahan,
poika neitosen povehen,
utarihin uuhen maito,
vatsahan hevosen varsa!
"Et sinä sitä totelle,
niin tuonne sinun manoan
Hiien hiilien sekahan,
Lemmon liesikiukahille.
Siellä tungeite tulehen,
asetu alasimelle
sepän panna paljallansa,
vasaralla valkkaella,
panna paljalla lujasti,
vasaralla vaikeasti!
"Et totelle tuotakana,
vääjänne väheäkänä,
vielä muistan muunkin paikan,
arvoan yhen aluen:
vien suusi suven sijahan,
kielesi kesän kotihin,
jost' et pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en tulle päästämähän
ja käyne kerittämähän."
Pakkanen, Puhurin poika,
jo tunsi tuhon tulevan;
alkoi armoa anella.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tehkämme sula sovinto
toinen ei toistansa viata
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!
"Jos mun kuulet kylmäväksi,
toiste tuhmin liikkuvaksi,
niin tunge tulisijahan,
vaivuttele valkeahan,
sepän hiilien sekahan,
alle ahjon Ilmarisen!
Tahi vie suvehen suuni,
kieleni kesän kotihin,
etten pääse päivinäni,
selviä sinä ikänä!"
Siitä lieto Lemminkäinen
jätti laivan jäätehesen,
sotapurren puutoksehen,
itse eellehen menevi.
Tiera tuossa toisna miesnä
väänti veitikän jälessä.
Tallasi tasaista jäätä,
sileätä siuotteli.
Astui päivän, tuosta toisen;
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Nälkäniemi,
kylä kurja kuumottavi.
Astui alle niemen linnan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko linnassa lihoa
ja kalaista kartanossa
urohille uupuneille,
miehille väsynehille?"
Ollut ei linnassa lihoa,
ei kalaista kartanossa.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuli, polta tuhma linna,
vesi vieköhön mokoman!"
Itse eistyvi etemmä,
ylös korpehen kohosi,
matkoille majattomille,
teille tietämättömille.
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
keritsi kiveltä villat,
katkoi karvat kalliolta,
suoritteli sukkasiksi,
kiirehteli kintahiksi
vilun suurihin sijoihin,
Pakkasen palelemihin.
Läksi tietä tietämähän,
ojelvoista oppimahan:
tiehyt metsähän vetävi,
ojelvoinen ottelevi.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh Tiera veikkoseni!
Jo nyt jou'uimme johonki,
kuuksi päiväksi kululle,
ilman rannallen iäksi!"
Tiera tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kostohonpa, koito raukat,
kostohon, kovaosaiset,
saimme suurehen sotahan
pimeähän Pohjolahan
- oman hengen heitteheksi,
itsemme ikimenoksi
näillä paikoilla pahoilla,
teillä tietämättömillä.
"Emme tuota tunnekana,
emme tunne, emme tieä,
mikä tie vetävi meiät,
kuka juoni juohattavi
kuolemahan korven päähän,
kaatumahan kankahalle,
korppien kotisijoille,
variksien vainioille.
"Siinä korpit siirtelevät,
linnut liiat kantelevat:
saavat lintuset lihoa,
varikset varia verta,
korpit noukan kostuketta
meiän, raukan, raaoistamme;
luumme luovat rauniolle,
kantavat kivikarille.
"Ei tieä emo poloinen
eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa,
vierevi oma verensä,
onko suuressa soassa,
tasapäässä tappelossa,
vaiko suurella selällä,
lakehilla lainehilla,
vai käypi käpymäkeä,
vaelsi varvikkosaloa.
"Ei emo mitänä tieä
poloisesta poiastansa:
emo tiesi kuolleheksi,
kantaja kaonneheksi.
Noinpa itkevi emoni,
valittavi vanhempani:
'Tuoll' on poikani, poloisen,
tuolla, vaivaisen, varani
Tuonen toukojen panossa,
Kalman maien karhinnassa.
Saapi nyt minun pojalta,
minun, laiton, lapseltani,
saapi jouset jouten olla,
jalot kaaret kuivaella,
lintuset hyvin lihota,
pyyt lehossa pyrhistellä;
kontiot kovin elellä,
peurat pellon piehtaroia.'"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Niin on, niin, emo poloinen,
niinpä, kantaja katala!
Kasvatit kanoja parven,
koko joukon joutsenia:
tuli tuuli, niin hajotti,
tuli lempo, niin levitti,
yhet sinne, toiset tänne,
jonnekunne kolmannetki.
"Kyllä muistan muinaisenki,
arvoan ajan paremman,
kun kulimme kukkasina,
marjoina omilla mailla:
moni katsoi muotohomme,
vartehemme valkotteli.
Ei kuin nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä:
yks' on tuuli tuttujamme,
päivä ennen nähtyjämme;
senki pilvet peittelevät,
satehet salaelevat.
"Vaan en huoli huolimahan,
suuresti sureksimahan,
jos immet hyvin eläisi,
kassapäiset kalkettaisi,
naiset kaikki naurusuulla,
mesimielin morsiamet,
ikävissä itkemättä,
huolihin häviämättä.
"Viel' ei meitä noiat noiu,
noiat noiu, näe näkijät
näille teille kuolevaksi,
matkoille masenevaksi,
nuorena nukahtavaksi,
verevänä viereväksi.
"Minkä noiat noitunevat,
kunka nähnevät näkijät,
kotihinsa koitukohon,
majahansa maatukohon!
Noitukohot itsiänsä,
laulakohot lapsiansa,
sukuansa surmatkohot,
heimoansa herjatkohot!
"Ei ennen minun isoni
eikä valtavanhempani
nouatellut noian mieltä,
lahjoitellut lappalaista.
Noin sanoi minun isoni,
noin sanon minä itseki:
varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
auta armokourallasi,
väkevällä vallallasi
miesten mielijuohtehista,
akkojen ajatuksista,
pakinoista partasuien,
pakinoist' on parratointen!
Ole ainaisna apuna,
vakaisena vartijana,
ettei poika pois tulisi,
emon tuoma erkaneisi
Luojan luomalta la'ulta,
Jumalan sukeamalta!"
Siitä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
laati huolista hevoset,
murehista mustat ruunat,
päitset päivistä pahoista,
satulat salavihoista.
Hyppäsi hyvän selälle,
hyvän laukin lautasille;
ajoa ramuttelevi
Tieran tuttavan keralla.
Ajoi rannat raskutellen,
hiekkarannat herskytellen
luoksi ehtoisen emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Siihen Kaukoni kaotan
virrestäni viikommaksi,
Tieran tielle toimittelen
kotihinsa kulkemahan.
Itse virren vierähytän,
panen toiselle tolalle.
Yhdesneljättä runo
Kasvatti emo kanoja,
suuren joukon joutsenia.
Kanat aialle asetti,
joutsenet joelle saattoi.
Tuli kokko, niin kohotti,
tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu, niin sirotti:
yhen kantoi Karjalahan,
toisen vei Venäjän maalle,
kolmannen kotihin heitti.
Minkä vei Venäehelle,
siitä kasvoi kaupanmiesi;
minkä kantoi Karjalahan,
siitä se Kalervo kasvoi;
kunkapa kotihin heitti,
se sikesi Untamoinen
ison päiviksi pahoiksi,
emon mielimurtehiksi.
Untamoinen verkot laski
Kalervon kalavetehen;
Kalervoinen verkot katsoi,
kalat konttihin kokosi.
Untamo, utala miesi,
sepä suuttui ja vihastui.
Teki soan sormistansa,
kämmenpäistänsä keräjät,
toran nosti totkusilta,
artin ahvenmaimasilta.
Torelivat, tappelivat,
eikä voita toinen toista:
minkä toistansa tokaisi,
sen sai itse vastahansa.
Jopa tuosta toisen kerran,
kahen, kolmen päivän päästä
Kalervoinen kauran kylvi
Untamon tuvan ta'aksi.
Untamolan uljas uuhi
söi Kalervon kaurakylvön.
Kalervoisen kärtsä koira
repi uuhen Untamolta.
Untamo uhittelevi
Kalervolle veljellensä,
surmata su'un Kalervon,
lyöä suuret, lyöä pienet,
koko kansan kolhaella,
tuvat polttoa poroksi.
Laittoi miehet miekka vyölle,
urohot ase kätehen,
pojat pienet piikki vyölle,
kaunot kassara olalle;
läksi suurehen sotahan
vasten veljeä omoa.
Kalervoisen kaunis minjä
istui ikkunan lähellä.
Katsoi ulos ikkunasta,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko tuo savu sakea
vai onpi pimeä pilvi
noien peltojen perillä,
kujan uuen ulkopäässä?"
Ei ollut ume umakka
eikäpä savu sakea:
ne oli Untamon urohot,
tulla suorivat sotahan.
Tuli Untamon urohot,
saivat miehet miekka vyöllä.
Kaatoivat Kalervon joukon,
su'un suuren surmasivat,
talon polttivat poroksi,
tasoittivat tantereksi.
Jäi yksi Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen.
Senpä Untamon urohot
veivät kanssansa kotihin
pirtin pienen pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi.
Oli aikoa vähäisen;
syntyi pieni poikalapsi
emollen osattomalle.
Miksi tuo nimitetähän?
Emo kutsui Kullervoksi,
Untamo sotijaloksi.
Pantihinpa poika pieni,
orpolapsi laitettihin
tuutuhun tutajamahan,
kätkyehen liekkumahan.
Liekkui lapsi kätkyessä,
lapsi liekkui, tukka löyhki.
Liekkui päivän, liekkui toisen;
jopa kohta kolmantena,
kun tuo poika potkaisihe,
potkaisihe, ponnistihe,
katkaisi kapalovyönsä,
pääsi päälle peittehensä,
särki liekun lehmuksisen,
kaikki riepunsa revitti.
Nähtihin hyvä tulevan,
keksittihin kelpoavan.
Untamola vuottelevi
tätä tästä kasvavaksi,
mieltyväksi, miestyväksi,
oike'in urostuvaksi,
saavaksi sataisen orjan,
tuhantisen turpuvaksi.
Kasvoi kuuta kaksi, kolme.
Jopa kuuna kolmantena
poika polven korkeuisna
alkoi itse arvaella:
"Kunpa saisin suuremmaksi,
vahvistuisin varreltani,
kostaisin isoni kohlut,
maksaisin emoni mahlat!"
Saipa kuulla Untamoinen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tästä saa sukuni surma,
tästä kasvavi Kalervo!"
Urohot ajattelevat,
akat kaikki arvelevat,
minne poika pantanehe,
kunne surma saatanehe.
Pannahanpa puolikkohon,
työnnetähän tynnyrihin;
siitä vieähän vetehen,
lasketahan lainehesen.
Käyähänpä katsomahan
kahen, kolmen yön perästä,
joko on hukkunut vetehen,
kuollut poika puolikkohon!
Ei ole hukkunut vetehen,
kuollut poika puolikkohon!
Poika oli pääsnyt puolikosta
- istui aaltojen selässä
vapa vaskinen käessä,
siima silkkinen perässä;
onkivi meren kaloja,
merivettä mittoavi:
melke'in meressä vettä,
kun on kaksi kauhallista;
oisko oike'in mitata,
osa kolmatta tulisi.
Untamo ajattelevi:
"Mihin poika pantanehe,
kunne tuo tuhottanehe,
kusta surma saatanehe?"
Käski orjansa kerätä
koivuja, kovia puita,
honkia satahavuja,
tiettäviä tervaksia
yhen poian polttimeksi,
Kullervon kaottimeksi.
Koottihin, keräeltihin
koivuja, kovia puita,
honkia satahavuja,
tiettäviä tervaksia,
tuohia tuhat rekeä,
sata syltä saarnipuita.
Tuli puihin tuiskattihin,
roviohon roiskattihin,
siihen poika paiskattihin
keskelle tulen palavan.
Paloi päivän, tuosta toisen,
paloi päivän kolmannenki.
Käytihin katsastamahan:
poik' oli porossa polvin,
kypenissä kyynäsvarsin,
hiilikoukkunen käessä,
millä tulta kiihottavi,
hiiliä kokoelevi,
katomatta karvankana,
kutrisen kähertymättä!
Untamo ä'itteleikse:
"Mihin poika pantanehe,
kunne tuo tuhottanehe,
surma tuolle saatanehe?"
Poika puuhun hirtetähän,
tammehen ripustetahan.
Kului yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki.
Untamo ajattelevi:
"Aik' on käyä katsomahan,
joko Kullervo katosi,
kuoli poika hirsipuuhun."
Laittoi orjan katsomahan.
Orja toi sanan takaisin:
"Ei ole Kullervo kaonnut,
kuollut poika hirsipuuhun!
Poika puuta kirjoittavi
pieni piikkonen käessä.
Koko puu kuvia täynnä,
täynnä tammi kirjoitusta:
siinä miehet, siinä miekat,
siinä keihä'ät sivulla."
Mitäs autti Untamoisen
tuon pojan katalan kanssa!
Kuinka surmat suoritteli,
kuinka kuolemat sukesi,
poika ei puutu surman suuhun
eikä kuole kuitenkana.
Piti viimeinki väsyä
suorimasta surmiansa,
kasvatella Kullervoinen,
orja poikana omana.
Sanoi Untamo sanansa,
itse virkki, noin nimesi:
"Kun elänet kaunihisti,
aina siivolla asunet,
saat olla talossa tässä,
orjan töitä toimitella.
Palkka pannahan jälestä,
ansiosta arvatahan:
vyöhyt vyöllesi korea
tahi korvalle kolahus."
Kun oli Kullervo kohonnut,
saanut vartta vaaksan verran,
tuopa työlle työnnetähän,
raaolle rakennetahan,
lapsen pienen katsontahan,
sormi pienen souantahan:
"Katso lasta kaunihisti,
syötä lasta, syö itseki!
Rievut virrassa viruta,
pese pienet vaattehuiset!"
Katsoi lasta päivän, kaksi:
käen katkoi, silmän kaivoi.
Siitä kohta kolmannella
lapsen tauilla tapatti,
rievut viskoi virran vieä,
kätkyen tulella poltti.
Untamo ajattelevi:
"Ei tämä tähän sopiva
lapsen pienen katsontahan,
sormi pienen souantahan!
En tieä, kuhun panisin,
kulle työlle työnteleisin.
Panenko kasken kaa'antahan?"
Pani kasken kaa'antahan.
Kullervo, Kalervon poika,
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Äsken lienen mies minäki,
kun saan kirvehen kätehen,
paljo katsoa parempi,
entistäni armahampi:
lienen mies viien veroinen,
uros kuuen-kummallinen."
Meni seppolan pajahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on seppo veikkoseni!
Taos mulle tapparainen!
Tao kirves miestä myöten;
rauta raatajan mukahan!
Lähen kasken kaa'antahan,
solkikoivun sorrantahan."
Seppä tarpehen takovi,
kirvehen kerittelevi.
Saip' on kirves miestä myöten,
rauta raatajan mukahan.
Kullervo, Kalervon poika,
hioi siitä kirvehensä;
päivän kirvestä hiovi,
illan vartta valmistavi.
Suorihe kasken ajohon
korkealle korpimaalle,
parahasen parsikkohon,
hirveähän hirsikköhön.
Iski puuta kirvehellä,
tempasi tasaterällä:
kerralla hyvätki hirret,
pahat puolella menevi.
Vihoin kaatoi viisi puuta,
kaiketi kaheksan puuta.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Lempo tuota raatakohon!
Hiisi hirret kaatakohon!"
Kavahutti kannon päähän,
niin huhuta heiahutti,
vihellytti, viuahutti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sini kaski kaatukahan,
koivu solki sortukahan,
kuni ääni kuulunevi,
kuni vierrevi vihellys!
"Elköhön vesa venykö,
elköhön koretko korsi
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
kaskessa Kalervon poian,
otoksessa oivan miehen!
"Ottaisiko maa orahan,
nousisiko nuori laiho,
sekä korsi korteuisi,
jotta varsi varteuisi,
elköhön tereä tehkö,
varsi päätä valmistako!"
Untamoinen, mies utala,
kävi tuota katsomahan
kaskea Kalervon poian,
ajamoa uuen orjan:
ei kaski kaselle tunnu,
ajamaksi nuoren miehen.
Untamo ajattelevi:
"Ei tämä tähän sopiva!
Hyvän hirsikön pilasi,
kaatoi parsikon parahan!
En tieä, kuhun panisin,
kulle työlle työnteleisin.
Panenko aitojen panohon?"
Pani aitojen panohon.
Kullervo, Kalervon poika,
jopa aitoa panevi.
Kohastansa kokkahongat
aiaksiksi asettelevi,
kokonansa korpikuuset
seipähiksi pistelevi;
veti vitsakset lujahan
pisimmistä pihlajista;
pani aian umpinaisen,
veräjättömän kyhäsi.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Ku ei lintuna kohonne,
kahen siiven siuotelle,
elköhön ylitse pääskö
aiasta Kalervon poian!"
Untamo osaelevi
tulla tuota katsomahan
aitoa Kalervon poian,
sotaorjan sortamoa.
Näki aian aukottoman,
raottoman, reiättömän,
jok' oli pantu maaemästä,
ylös pilvihin osattu.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei tämä tähän sopiva!
Pani aian aukottoman,
veräjättömän kyhäsi,
tuon on nosti taivosehen,
ylös pilvihin kohotti:
en tuosta ylitse pääse
enkä reiästä sisälle!
En tieä, mihin panisin,
kulle työlle työnteleisin.
Panenko puimahan rukihit?"
Pani puimahan rukihit.
Kullervo, Kalervon poika,
jo oli puimassa rukihit:
pui rukihit ruumeniksi,
olet kaunaksi kaotti.
Tulipa isäntä tuohon,
kävi itse katsomahan
puintoa Kalervon poian,
Kullervoisen kolkintoa:
rukihit on ruumenina,
olet kaunoina kahisi!
Untamo ä'itteleikse:
"Ei ole tästä raatajasta!
Kulle työlle työntänenki,
työnsä tuhmin turmelevi.
Joko vien Venäehelle
tahi kaupin Karjalahan
Ilmariselle sepolle,
sepon paljan painajaksi?"
Möi siitä Kalervon poian,
pani kaupan Karjalahan
Ilmariselle sepolle,
takojalle taitavalle.
Minpä seppo tuosta antoi?
Äijän seppo tuosta antoi:
kaksi kattilarania,
kolme koukun puoliskoa,
viisi viikatekulua,
kuusi kuokan kuolioa
miehestä mitättömästä,
orjasta epäpäöstä.
Kahdesneljättä runo
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön poika,
hivus keltainen, korea,
kengän kauto kaunokainen,
jo kohta sepon ko'issa
kysyi työtä iltasella
isännältä iltaseksi,
emännältä aamuseksi:
"Työt tässä nimettäköhön,
nimi työlle pantakohon,
kulle työlle työntyminen,
raaolle rakentuminen!"
Seppo Ilmarin emäntä,
tuopa tuossa arvelevi,
kulle työlle uusi orja,
raaolle rahan-alainen.
Pani orjan paimeneksi,
karjan suuren kaitsijaksi.
Tuopa ilkoinen emäntä,
sepän akka irvihammas,
leipoi leivän paimenelle,
kakun paksun paistelevi:
kauran alle, vehnän päälle,
keskelle kiven kutovi.
Kakun voiti voiheralla,
kuoren rasvalla rakenti,
pani orjalle osaksi,
palaseksi paimenelle.
Itse orjoa opasti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ellös tätä ennen syökö
karjan mentyä metsälle!"
Siitä Ilmarin emäntä
laittoi karjan laitumelle.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Lasken lehmäni leholle,
maion antajat aholle,
hatasarvet haavikolle,
kourusarvet koivikolle;
työnnän kuuta ottamahan,
talia tavottamahan
ahomailta auke'ilta,
leve'iltä lehtomailta,
korke'ilta koivikoilta,
mataloilta haavikoilta,
kultaisilta kuusikoilta,
hope'isilta saloilta.
"Katso, kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
varjele vahingon tieltä,
kaitse kaikista pahoista,
ettei tuskihin tulisi,
häpe'ihin hämmentyisi!
"Kuin katsoit katollisessa,
alla varjon vartioitsit,
niin katso katottomassa,
vaali vartijattomassa,
jotta karja kaunistuisi,
eistyisi emännän vilja
hyvänsuovan mieltä myöten,
pahansuovan paitsi mieltä!
"Kun lie kurjat paimeneni,
ylen kainut karjapiiat,
paju pannos paimeneksi,
leppä lehmän katsojaksi,
pihlaja pitelijäksi,
tuomi tuojaksi kotihin
emännäisen etsimättä,
muun väen murehtimatta!
"Kun ei paju paimentane,
pihlaja hyvin pi'elle,
leppä ei lehmiä ajane,
tuomi ei kotihin tuone,
niin pane parempiasi,
työnnä luonnon tyttäriä
minun viljan viitsijäksi,
katsojaksi karjan kaiken!
Paljo on piikoja sinulla,
saoin käskyn kuulijoita,
eläjiä ilman alla,
luonnottaria hyviä.
"Suvetar, valio vaimo,
Etelätär, luonnon eukko,
Hongatar, hyvä emäntä,
Katajatar, kaunis neiti,
Pihlajatar, piika pieni,
Tuometar, tytär Tapion,
Mielikki, metsän miniä,
Tellervo, Tapion neiti!
Katso'ote karjoani,
viitsiöte viljoani
kesä kaikki kaunihisti,
lehen aika leppeästi,
lehen puussa liehuessa,
ruohon maassa roikatessa!
"Suvetar, valio vaimo,
Etelätär, luonnon eukko!
Heitä hienot helmuksesi,
esiliinasi levitä
karjalleni katteheksi,
pienilleni peitteheksi,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen!
"Kaitse karjani pahoista,
varjele vahingon teiltä,
noista soista soiluvista,
lähtehistä läilyvistä,
heiluvista hettehistä,
pyöre'istä pyötiköistä,
ettei tuskihin tulisi,
häpe'ihin hämmentyisi,
sorkka suohon sorkahtaisi,
hettehesen herkähtäisi
ylitse Jumalan tunnin,
päitse aivon autuahan!
"Tuo'os torvi tuonnempata,
tuolta taivahan navalta,
mesitorvi taivosesta,
simatorvi maaemästä!
Puhu tuohon torvehesi,
kumahuta kuuluhusi:
puhu kummut kukkahaksi,
kangasvieret kaunihiksi,
ahovieret armahaksi,
lehtovieret leppeäksi,
suovieret sulaksi meeksi,
hetevieret vierteheksi!
"Siitä syötä karjoani,
raavahiani ravitse,
syöttele metisin syömin,
juottele metisin juomin!
Syötä kullaista kuloa,
hope'ista heinän päätä
heraisista hettehistä,
läikkyvistä lähtehistä,
koskilta kohisevilta,
jokiloilta juoksevilta,
kultaisilta kunnahilta,
hope'isilta ahoilta!
"Kaivo kultainen kuvoa
kahen puolen karjan maata,
josta karja vettä joisi,
simoa siretteleisi
utarihin uhkuvihin,
nisihin pakottavihin:
saisi suonet soutamahan,
maitojoet juoksemahan,
maitopurot purkemahan,
maitokosket kuohumahan,
puhumahan maitoputket,
maitohormit huokumahan,
joka aika antamahan,
joka vuoro vuotamahan
ylitse vihanki suovan,
pahansuovan sormiloitse,
maion saamatta manalle,
katehesen karjanannin!
"Paljo on niitä ja pahoja,
kut maion manalle vievät,
katehesen karjanannin,
lehmän tuoman toisialle;
vähä on niitä ja hyviä,
kut maion manalta saavat,
piimänsä kylän piolta,
tuorehensa toisialta.
"Ei ennen minun emoni
kysynyt kylästä mieltä,
tointa toisesta talosta;
sai se maitonsa manalta,
piimänsä pitelijältä,
tuorehensa toisialta.
Antoi tulla tuonnempata,
ehtiä etempätäki:
tulla maion Tuonelasta,
Manalasta, maankin alta,
tulla yöllä yksinänsä,
pimeällä piilokkali,
kuulematta kunnottoman,
kelvottoman keksimättä,
vihansuovan sortamatta,
katehen kaehtimatta.
"Noin sanoi minun emoni,
noin sanon minä itseki:
minne viipyi lehmän vilja,
kunne maitoni katosi?
Onko viety vierahalle,
kytketty kylän pihoille,
mieron porttojen povehen,
katehien kainalohon,
vai on puihin puuttununna,
metsihin menehtynynnä,
levennynnä lehtomaille,
kaonnunna kankahille?
"Ei maito manalle joua,
lehmän vilja vierahalle,
mieron porttojen povehen,
katehien kainalohon
eikä puihin puuttumahan,
metsihin menehtymähän,
lehtoihin levenemähän,
kaatumahan kankahalle.
Maito koissa tarvitahan,
ajan kaiken kaivatahan:
koissa vuottavi emäntä
katajainen rainta käessä.
"Suvetar, valio vaimo,
Etelätär, luonnon eukko!
Käy nyt, syötä Syötikkini
sekä juota Juotikkini,
herustele Hermikkiä,
tuorustele Tuorikkia,
anna maito Mairikille,
Omenalle uuet piimät
hele'istä heinänpäistä,
kaunihista kastikoista,
mairehista maaemistä,
metisistä mättähistä,
nurmelta mesinukalta,
maalta marjanvartiselta,
kanervan-kukattarilta,
heinän-helpehettäriltä,
pilven piimätyttäriltä,
taivahan-navattarilta,
tuoa maitoiset maruet,
aina uhkuvat utaret
lypseä lyhyen vaimon,
pienen piian piukutella!
"Nouse, neitonen, norosta,
hienohelma, hettehestä,
neiti lämmin, lähtehestä,
puhasmuotoinen, muasta!
Ota vettä lähtehestä,
jolla kastat karjoani,
jotta karja kaunistuisi,
eistyisi emännän vilja
ennen käymistä emännän,
katsomista karjapiian,
emännän epäpätöisen,
ylen kainun karjapiian.
"Mielikki, metsän emäntä,
lavekämmen karjan eukko!
Työnnä pisin piikojasi,
paras palkkalaisiasi,
viitsimähän viljoani,
katsomahan karjoani
tänä suurena suvena,
Luojan lämminnä kesänä,
Jumalan suaitsemana,
antamana armollisen!
"Tellervo, Tapion neiti,
metsän tyttö tylleröinen,
utupaita, hienohelma,
hivus keltainen, korea,
jok' olet karjan kaitselija,
viitsijä emännän viljan
mieluisassa Metsolassa,
tarkassa Tapiolassa!
Kaitse karja kaunihisti,
viitsi vilja virkeästi!
"Kaitse kaunoisin kätösin,
somin sormin suorittele,
su'i ilveksen iholle,
kampua kalan evälle,
karvalle meren kapehen,
metsän uuhen untuvalle!
Illan tullen, yön pimeten,
hämärien hämmetessä
saata karjani kotihin,
etehen hyvän emännän,
hete heiluva selällä,
maitolampi lautasilla!
"Päivän mennessä majoille,
iltalinnun laulellessa
itse virki viljalleni,
sano sarvijuonelleni:
'Kotihinne, kourusarvet,
maion antajat, majalle!
Koissa on hyvä ollaksenne,
maa imara maataksenne;
korpi on kolkko käyäksenne,
ranta raikutellaksenne.
Kotihinne tullaksenne
vaimot valkean tekevät
nurmelle mesinukalle,
maalle marjanvartiselle.'
"Nyyrikki, Tapion poika,
siniviitta viian poika!
Tyvin pistä pitkät kuuset,
latvoin lakkapäät petäjät
sillaksi likasijoille,
paikaksi pahoille maille,
suosulihin, maasulihin,
lätäkköihin läilyvihin!
Anna käyä käyräsarven,
haarasorkan sorkutella,
joutua joka savulle
viatoinna, vilpitöinnä,
ilman suohon sortumatta,
likahan litistymättä!
"Kun ei karja tuosta huoli,
yöksi ei kulkene kotihin,
Pihlajatar, piika pieni,
Katajatar, kaunis neiti,
leikkoa lehosta koivu,
ota vitsa viiakosta,
käyös piiska pihlajainen,
katajainen karjanruoska
takoa Tapion linnan,
tuolta puolen Tuomivaaran!
Aja karja kartanolle,
saunan lämmitä-panolle,
kotihin kotoinen karja,
metsän karja Metsolahan!
"Otsonen, metsän omena,
mesikämmen käyretyinen!
Tehkämme sulat sovinnot,
rajarauhat rapsakamme
iäksemme, ilmaksemme,
polveksemme, päiviksemme,
ettet sorra sorkkasäärtä,
kaa'a maion kantajata
tänä suurena suvena,
Luojan lämminnä kesänä!
"Kun sa kuulet kellon äänen
tahi torven toitotuksen,
lyöte maata mättähälle,
nurmelle nukahtamahan,
tunge korvasi kulohon,
paina pääsi mättähäsen!
Tahi korpehen kokeos,
saaos sammalhuonehesen,
mene toisille mä'ille,
muille kummuille kuvahu,
jottei kuulu karjan kello
eikä paimenen pakina!
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
En sua kiellä kiertämästä
enkä käymästä epeä;
kiellän kielen koskemasta,
suun ruman rupeamasta,
hampahin hajottamasta,
kämmenin käpyämästä.
"Käyös kaarten karjamaita,
piilten piimäkankahia,
kierten kellojen remua,
ääntä paimenen paeten!
Konsa on karja kankahalla,
sinä suolle soiverraite;
kun karja solahti suolle,
silloin korpehen kokeos!
Karjan käyessä mäkeä
astu sie mäen alatse;
karjan käyessä alatse
mene sie mäkeä myöten!
Astuessansa aholla
sinä viere viiakkoa;
viiakkoa vierressänsä
sinä astuos ahoa!
Kule kullaisna käkenä,
hope'isna kyyhkyläisnä,
siirry siikana sivutse,
veteleite veen kalana,
viere villakuontalona,
kule pellavaskupona,
kätke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
jottei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi!
"Anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto,
käyä karjan kaunihisti,
soreasti sorkutella
poikki soista, poikki maista,
halki korven kankahista,
ettet koske konsakana,
rupea rumanakana!
"Muista muinainen valasi
tuolla Tuonelan joella,
kynsikoskella kovalla,
Luojan polvien e'essä!
Lupa sulle annettihin
kolme kertoa kesässä
käyä kellon kuuluvilla,
tiukujen tirinämailla,
vaan eipä sitä suattu
eikä annettu lupoa
ruveta rumille töille,
häpeähän hämmentyä.
"Jos sulle viha tulisi,
hampahat halutteleisi,
visko viitahan vihasi,
honkihin pahat halusi!
Hakkoa lahoa puuta,
kaa'a koivunpökkelöitä,
vääntele vesihakoja,
määhki marjamättähiä!
"Kun tulevi ruoan tarvis,
syöä mielesi tekevi,
syö'ös sieniä metsästä,
murra muurahaiskekoja,
juuria punaisen putken,
Metsolan mesipaloja
ilman ruokaruohoittani,
minun henkiheinittäni!
"Metsolan metinen amme
hapata hihittelevi
kultaisella kunnahalla,
hope'isella mäellä:
siin' on syöä syölähänki,
juoa miehen juolahanki,
eikä syöen syömät puutu,
juoen juomiset vähene.
"Niin teemme ikisovinnot,
ikirauhat ratkoamme
eleäksemme ehosti,
kesän kaiken kaunihisti:
maat on meillä yhtehiset,
evähät erinomaiset.
"Vaan jos tahtonet tapella,
eleä soan tavalla,
tapelkamme talvikauet,
lumiajat luskailkamme!
Suven tullen, suon sulaen,
lätäkköjen lämmitessä
ellös tänne tulkokana
karjan kullan kuuluville!
"Josp' on tullet näille maille,
sattunet saloille näille,
täällä aina ammutahan.
Kun ei ampujat kotona,
on meillä osaavat vaimot,
emännät alinomaiset,
jotka tiesi turmelevi,
matkasi pahoin panevi,
ettet koske konsakana,
rupea rumanakana
ylitse tahon Jumalan,
päitse auvon autuahan.
"Oi Ukko, ylijumala!
Kun kuulet toen tulevan,
muuta muiksi lehmäseni,
kamahuta karjaseni,
kiviksi minun omani,
kantoloiksi kaunoiseni,
kumman maata kulkiessa,
vantturan vaeltaessa!
"Kun ma otsona olisin,
mesikämmennä kävisin,
en mä noissa noin asuisi
aina akkojen jaloissa.
Onpa maata muuallaki,
tarhoa taempanaki
juosta miehen joutilahan,
virattoman viiletellä,
käyä halki kämmenpääsi,
poikki pohkealihasi,
sinisen salon sisässä,
korven kuulun kainalossa.
"Käpy- on kangas käyäksesi,
hiekka helkytelläksesi,
tie on tehty mennäksesi,
meren ranta juostaksesi
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laakeahan.
Siell' on onni ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
käyä kengättä kesällä,
sykysyllä syylingittä
suurimmilla suon selillä,
leve'illä liettehillä.
"Kun et tuonne mennekänä
etkä oike'in osanne,
ota juoni juostaksesi,
polku poimetellaksesi
tuonne Tuonelan salolle
tahi Kalman kankahalle!
Siell' on suohut sorkutella,
kanervikko kaalaella,
siellä Kirjos, siellä Karjos,
siellä muita mullukoita
rautaisissa rahkehissa,
kymmenissä kytky'issä.
Siellä laihatki lihovat,
lihaviksi luutki saavat.
"Lepy, lehto, kostu, korpi,
lempeä, salo sininen!
Anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto
tänä suurena suvena,
Herran hellennä kesänä!
"Kuippana, metsän kuningas,
metsän hippa halliparta!
Korjaele koiriasi,
raivaele rakkiasi!
Pistä sieni sieramehen,
toisehen omenamarja,
jottei henki haisahtele,
tuuhahtele karjan tuuhku!
Silmät silkillä sitele,
korvat kääri käärehellä,
jottei kuule kulkevia,
ei näe käveleviä!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
ei vielä kovin varone,
kiellä poies poikoasi,
epeä äpärettäsi!
Saattele saloilta näiltä,
näiltä rannoilta rapoa,
kape'ilta karjan mailta,
leve'iltä liepehiltä!
Kätke koirasi kolohon,
rakkisi rapoa kiinni
kultaisihin kytky'ihin,
hihnoihin hope'isihin,
jottei pilloa pitäisi,
häpehiä hämmentäisi!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
ei vielä sitä varone,
Ukko, kultainen kuningas,
hope'inen hallitsija,
kuule kultaiset sanani,
armahaiset lauseheni!
Paina panta pihlajainen
ympäri nenän nykerän!
Kun ei pihlaja pitäne,
niin sä vaskesta valata;
jos ei vaski vahva liene,
panta rautainen rakenna!
Vaan jos rauan ratkaisnehe,
vielä mennehe vioille,
syökse kultainen korento
leukaluusta leukaluuhun,
päät on päättele lujasti,
kotkoa kovasti kiinni,
ettei liiku liiat leuat,
harvat hampahat hajoa,
kun ei rauoin ratkottane,
teräksillä temmottane,
veitsillä veristettäne,
kirvehellä kiskottane!"
Siitä Ilmarin emäntä,
tuo takojan tarkka vaimo,
lehmät läävästä lähetti,
laski karjan laitumelle,
pani paimenen perähän,
orjan lehmien ajohon.
Kolmasneljättä runo