Nyt on neiti neuvominen,
morsian opastaminen.
Kenpä neien neuvojaksi,
impyen opastajaksi?
Osmotar, oleva vaimo,
Kalevatar, kaunis impi,
hänpä neittä neuvomahan,
orpoa opastamahan,
miten olla mielevänä,
kuten kuuluna asua,
mielevänä miehelässä,
kuuluna anoppelassa.
Saneli sanoilla noilla,
lausui noilla lausehilla:
"Morsian, sisarueni,
kapulehti, lempyeni!
Kuules, kuin minä sanelen,
kielin toisin kertoelen!
"Lähet jo, kukka, kulkemahan,
mansikka, matelemahan,
verannukka, vieremähän,
sametti, samoamahan
tästä kuulusta ko'ista,
kaunihista kartanosta;
tulet toisehen talohon,
perehesen vierahasen.
Toisin toisessa talossa,
muiten muissa vierahissa:
ajatellen astuminen,
tuumitellen toimiminen;
ei kuin taaton tanterella,
oman maammon manterella,
laksoloissa laulaminen,
kujilla kukahtaminen.
"Kun lähet talosta tästä,
muista kaikki muut kalusi,
ne kolme kotihin heitä:
päivän-päälliset unoset,
emon armahan sanaset,
joka kirnun pettäjäiset!
"Kaikki muista muuttelosi
- unikonttisi unoha
kotoisille tyttärille,
kotiuunin korvaselle!
Laulut heitä lautsan päähän,
ilovirret ikkunoille,
tyttöys tyvelle vastan,
huimuus hurstin hulpiloille,
pankolle pahat tapasi,
laiskuutesi lattialle!
Tahikka kaasolle taritse,
työnnä kaason kainalohon,
kaason vieä vitsikkohon,
kantoa kanervikkohon!
"Tapa on uusi ottaminen,
entinen unohtaminen:
taattoarmo heittäminen,
appiarmo ottaminen,
alemma kumartaminen,
hyvä lause lahjominen.
"Tapa on uusi ottaminen,
entinen unohtaminen:
maammoarmo heittäminen,
anopp'armo ottaminen,
alemma kumartaminen,
hyvä lause lahjominen.
"Tapa on uusi ottaminen,
entinen unohtaminen:
veliarmo heittäminen,
kytyarmo ottaminen,
alemma kumartaminen,
hyvä lause lahjominen.
"Tapa on uusi ottaminen,
entinen unohtaminen:
sisararmo heittäminen,
natoarmo ottaminen,
alemma kumartaminen,
hyvä lause lahjominen.
"Ellöspä sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
tavatoin talohon menkö,
miehuetoin miehelähän!
Tapoja talo kysyvi,
tapoja talo hyväki,
mies on mieltä koittelevi,
mies mieltä ani paraski;
äsken tarkka tarvitahan,
jos talo epätapainen,
ja vakainen vaaitahan,
jos on mies epäpätöinen.
"Jos ukko susi supussa,
akka karhu karsinassa,
kyty kyinä kynnyksellä,
nato nauloina pihalla,
sama on arvo antaminen:
alemma kumartaminen,
kuin ennen emosi luona,
oman taattosi tuvilla
taattoa kumartaminen,
maammoasi arvominen.
"Piteä sinun pitävi
pää tarkka, tanea mieli,
aina ankara ajatus,
ymmärrys yhentasainen,
iltasella silmät virkut
valkeata vaalimahan,
aamusella korvat tarkat
kukon ääntä kuulemahan.
Konsa kukko kerran lauloi,
viel' ei toista virkkanunna,
silloin nuorten nousuaika,
vanhojen lepu'uaika.
"Kun ei kukko laulakana,
ei äännä isännän lintu,
piä kuuta kukkonasi,
otavaista oppinasi!
Käyös ulkona use'in,
käyös kuuta katsomassa,
otavaista oppimassa,
tähtiä tähyämässä!
"Konsa oike'in otava,
sarvet suorahan suvehen,
pursto perin pohjasehen,
silloin aikasi sinulla
nousta luota nuoren sulhon,
saa'a viereltä verevän,
saa'a tulta tuhkasista,
valkeata vakkasesta,
tuli puikkohon puhua
lienosti levittämättä.
"Kun ei tulta tuhkasissa,
valkeata vakkasessa,
kutkuttele kullaltasi,
katkuttele kaunoltasi:
'Anna tulta, armaiseni,
valkeata, marjaseni!'
"Saat sa piitä pikkaraisen,
tauloa taki vähäisen:
iske tuli tuikahuta,
päre pihtihin viritä,
lähe läävä läänimähän,
raavahat ravitsemahan!
Ammovi anopin lehmä,
hirnuvi apen hevonen,
ky'yn lehmä kytkäisevi,
naukuvi naon vasikka
heinän hienon heittäjäistä,
apilan ojentajaista.
"Käy kujaset kuurullasi,
läävät länkämöisilläsi,
syötä lehmät leyhkeästi,
lammaskarja lauhkeasti!
Olet lehmille ojenna,
juomat vaivaisten vasoille,
varsoille valitut korret,
karitsoille hienot heinät!
Eläkä sioille singu,
elä potki porsahia:
kanna kaukalo sioille,
purtilonsa porsahille!
"Elä läävässä lepeä,
lamo lammaskarsinassa!
Kun olet läävän lääninynnä,
katsonunna karjan kaiken,
jo jou'u takaisin tuolta,
tule tuiskuna tupahan!
Siell' on lapsi itkemässä,
pieni peitetten sisässä,
eikä lausu lapsi rukka,
saata kieletöin sanoa,
onko vilu taikka nälkä
tahi muu tapahtumainen,
ennenkuin tulevi tuttu,
kuulevi emonsa äänen.
"Vaan tupahan tullessasi
tule neljänä tupahan:
vesikappanen käessä,
lehtiluuta kainalossa,
tulitikku hampahiss
- itse ollet neljäntenä.
"Ala sillat siivoella,
lautalattiat la'aista:
visko vettä lattialle,
elä visko lapsen päälle!
Nähnet lapsen lattialla,
jos kohta kälynki lapsi:
nosta lapsi lautsaselle,
pese silmät, pää silitä,
anna leipeä kätehen,
vuole voita leivän päälle!
Kun ei leipeä talossa,
anna lastunen kätehen!
"Kun saat pöytien pesohon
viikon päästä viimeistäki,
pese pöyät, laiat muista,
jalkoja elä unoha!
Lautsaset vesin valele,
seinät siivin siivoele,
lautsat kaikki laitoinensa,
seinät pitkin juomuinensa!
"Mi on pöyällä pölyä,
mi tomua ikkunoilla,
nepä siivellä sipaise,
vetäise vesitukolla,
etteipä tomu tomaha,
pöly kattohon pölähä!
"Karista katosta karstat,
noet nuoho kiukahasta,
piä patsas muistossasi
eläkä orsia unoha,
että tuntuisi tuvaksi,
asunnoksi arvattaisi!
"Kuules, neiti, kuin sanelen,
kuin sanelen, kuin puhelen!
Elä suihki sutsunatta
eläkä räämi rätsinättä,
elä liiku liinasetta,
elä kengättä kehaja!
Tuosta sulho suuttuneisi,
mies nuori nuristuneisi.
"Noita sie kovin varaja
pihlajaisia pihalla!
Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajissa,
pyhät lehvät oksasilla,
marjaset sitäi pyhemmät,
joilla neittä neuvotahan,
orpoa opetetahan
nuoren miehen mieltä myöten,
sulhosen syäntä myöten.
"Piä herkät hiiren korvat,
terävät jalat jäniksen!
Niska nuori notkuttele,
kaula kaunis kaarruttele
kuni kasvava kataja
tahi tuore tuomen latva!
"Valvoa sinun pitävi,
aina valvoa, varoa,
ettet pyri pyllyllesi,
pankon päähän pitkällesi
etkä vaivu vaattehille,
veteleite vuotehelle!
"Kyty kynnöltä tulevi,
appi aitojen panolta,
urohosi ulkotöiltä,
kaunosi kasen ajolta:
vieminen vesiropehut,
käsipyyhe kantaminen,
alaha kumartaminen,
mielilause lausuminen.
"Anopp' aitasta tulevi
jauhovakka kainalossa:
juokse vastahan pihalle,
alaha kumarteleite,
pyyä vakka kainalosta
tuo tupahan vieäksesi!
"Kun et arvata osanne,
itsestäsi ymmärrellä,
kulle työlle työntyminen,
toimelle rupeaminen,
niin taho akalta tietä:
'Oi armas anoppiseni!
Kuinka tässä työt tehä'än,
askarehet arvatahan?'
"Akka varsin vastoavi,
anoppi sanan sanovi:
'Noinpa tässä työt tehä'än,
askarehet arvatahan:
survotahan, jauhetahan,
kivenpuussa kiikutahan,
vielä vettä kannetahan,
taikinat alustetahan,
halot tuoahan tupahan
pätsin lämmitä-panoksi;
siitä leivät leivotahan,
kakut paksut paistetahan,
astiat virutetahan,
hulikkaiset huuhotahan.'
"Kun kuulit akalta työsi,
anopilta askarehet,
ota kuivehet kiveltä,
kiirehi kivitupahan!
Sitte sinne saatuasi,
tultua kivitupahan
elä kuku kulkullasi,
kalju kaulavarrellasi:
kukkuos kiven kamulla,
lapattaisen laulamalla!
Eläkä ähkeä isosti,
kivenpuussa puhkaele,
ettei appi arveleisi,
anoppi ajatteleisi
ä'issäsi ähkeävän,
syämissäsi sysivän!
"Seulo jauhot siepottele,
kanna kannella tupahan!
Leivo leivät leppeästi,
vastoa ani visusti,
jottei paikoin jauhot jäisi,
toisin selkeät seokset!
"Näet korvon kallellansa:
ota korvonen olalle,
vesikappa kainalohon,
ala astua ve'elle;
kanna korvo kaunihisti,
kuleta korennon päässä!
Tule tuulena takaisin,
astuos ahavan lailla,
viikon veellä viipymättä,
kaivolle katoamatta,
ettei appi arveleisi,
anoppi ajatteleisi
kuvoasi katselevan,
itseäs' ihastelevan,
verevyyttäsi vetehen,
kauneutta kaivosehen!
"Menet pitkälle pinolle,
halkosien suollantahan:
elä halkoa hyleksi,
ota halko haapainenki!
Heitä halko hiljallensa,
kovasti kolajamatta,
taikka appi arveleisi,
anoppi ajatteleisi
vihoissasi viskelevän,
kiukuissa kolistelevan.
"Kun sa astut aittasehen,
lähet jauhon nouantahan,
elä aittahan asetu,
viivy viikon aittatiellä,
taikka appi arvelevi,
anoppi ajattelevi
jauhoja jakelevasi,
antavan kylän akoille.
"Lähet astian pesohon,
hulikkojen huuhtelohon:
pese kannut korvinensa,
tuopit uurtehuisinensa!
Maljat huuho - muista laiat,
lusikkaiset - muista varret!
"Lusikat piä lu'ussa,
astiasi arvelussa,
ettei koirat kollottele,
kasit noita kannattele,
linnut liioin liikuttele,
lapset laittele levälle!
Kyll' on lapsia kylässä,
paljo päitä pienoisia,
jotka kannut kanteleisi,
lusikat levitteleisi.
"Iltasaunan saapuessa
veet vetele, vastat kanna,
hauo vastat valmihiksi
saunahan savuttomahan
ilman viikon viipymättä,
saunahan katoamatta,
taikka appi arveleisi,
anoppi ajatteleisi
saunan lauoilla lamovan,
penkin päässä piehtaroivan.
"Kun tulet tupahan tuolta,
käske appi kylpemähän:
'Oi on armas appiseni!
Jo on sauna joutununna,
veet ve'etty, vastat saatu,
kaikki lautaset la'aistu;
mene, kylve kyllältäsi,
valeleite vallaltasi!
Itse lienen löylyn lyöjä,
alla lautojen asunen.'
"Kun tulevi kehruuaika,
kankahan ku'onta-aika,
käy elä kynsiä kylästä,
oppia ojan takoa,
tointa toisesta talosta,
pirran piitä vierahalta!
"Itse langat kehräele,
omin hyppysin kutehet,
langat laita lievempäiset,
rihmat aina kierempäiset!
Keri kiinteä keränen,
viipsinpuulle viskaele,
suvakolle suorittele,
kani siitä kangaspuille!
Iske pirta piukkeasti,
nosta niiet notkeasti,
ku'o sarkakauhtanaiset,
hanki villaiset hamoset
yhen villan kylkyestä,
talvilampahan takuista,
karvoista kevätkaritsan,
kesäuuhen untuvista!
"Kuules siitä, kuin sanelen,
vielä kerran kertoelen!
Keitä ohraiset oluet,
makujuomat maltahiset
yhen ohrasen jyvästä,
puolen puun on poltakselta!
"Kun sa ohria imellät,
ma'ustelet maltahia,
elä koukulla kohenna,
kärryksellä käännyttele:
aina kourilla kohenna,
kämmenillä käännyttele!
Käypä saunassa use'in,
elä anna iun paheta,
kissan istua ituja,
kasin maata maltahia!
Eläkä sure susia,
pelkeä metsän petoja
saunahan samotessasi,
kesken yötä käyessäsi!
"Kun konsa tulevi vieras,
ellös vierasta vihatko!
Ainapa hyvä talonen
piti vierahan varoja,
liikoja lihamuruja,
kaunihia kakkaroita.
"Käske vieras istumahan,
lausuttele laaskavasti:
syötä vierasta sanoilla,
kunnes keitto kerkeävi!
"Taas kun lähtevi talosta,
jäähyväiset jättelevi,
ellös viekö vierastasi
ulkopuolelle ovea:
tuosta sulho suuttuneisi,
kaunosi kamaltuneisi.
"Kun kerran halu tulevi
käyä itsesi kylässä,
kysytellen käy kylässä,
lausutellen vierahissa!
Sitte siellä ollessasi
piä taitavat tarinat;
elä sie kotia moiti,
alenna anoppiasi!
"Kysyvät kylän miniät
tahi muut kyläiset naiset:
'Antoiko anoppi voita
kuin ennen emo kotona?'
Ellös konsana sanoko:
'Ei anna anoppi voita.'
Sano aina annettavan,
kapustalla kannettavan,
jos kerran kesässä saanet,
senki toisentalvellista!
"Kuules vielä, kuin sanelen,
kerran toisen kertoelen!
Kun menet talosta tästä,
tulet toisehen talohon,
emoa elä unoha,
masentele maammoasi!
Emopa sinun elätti,
imetti ihanat rinnat
ihanasta itsestänsä,
valkeasta varrestansa;
monet yöt unetta vietti,
monet atriat unohti
tuuitellessa sinua,
vaaliessa pienoistansa.
"Ken emon unohtanevi,
maammonsa masentanevi,
elköhön Manalle menkö,
hyvän tunnon Tuonelahan!
Manalassa on makso tuhma,
kova kosto Tuonelassa
emonsa unohtajalle,
maammonsa masentajalle.
Tuonen tyttäret toruvat,
Manan neiet riitelevät:
'Kuinka sie emon unohit,
oman maammosi masensit?
Emo on nähnyt suuren vaivan,
kantaja kovan kokenut
saunamaassa maatessansa,
olkiloilla ollessansa,
synnytellessä sinua,
katalaista kantaessa.'"
Olipa akka lattialla,
akka vanha, vaippa päällä,
kylän kynnysten kävijä,
mieron teien tietelijä.
Hänpä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja lateli:
"Kukko lauloi kullallensa,
kanan lapsi kaunollensa,
varis lauloi vaahtokuulla,
kevätkuulla keikutteli.
Minun lauloa pitäisi,
heiän olla laulamatta:
heill' on kultansa kotona,
aina luona armahansa;
minä kullatoin, ko'itoin,
ajan kaiken armahatoin.
"Kuules, sisko, kuin sanelen!
Kun menetki miehelähän,
elä noua miehen mieltä,
kuin minä poloinen nouin
miehen mieltä, kiurun kieltä,
suuren sulhoni syäntä!
"Olin kukka ollessani,
kasvaessani kanerva,
vesa nuori noustessani,
ympynen yletessäni,
mesimarja mainittaissa,
kulta kuiskuteltaessa,
tavi taattoni pihoilla,
lakla maammon lattioilla,
vesilintu veikon luona,
sirkkunen sisaren luona.
Kävin kukkana kujilla,
vaapukkana vainiolla,
hersuin hiekkarantasilla,
keikuin kukkakunnahilla;
laulelin jokaisen lakson,
joka kummun kukkuelin,
lehot leikkiä pitelin,
ahot ainoista iloa.
"Suu veti revon ritahan,
kieli kärpän lautasehen,
mieli neien miehelähän,
tapa toisehen talohon.
Niinpä neiti luotunaki,
tytär tuuiteltunaki
- miniäksi miehelähän,
orjaksi anoppelahan.
"Jou'uin, marja, muille maille,
tuomi, toisille vesille,
jou'uin, puola, purtavaksi,
mansikka, manattavaksi.
Joka puu puri minua,
joka leppä leikkaeli,
joka koivu koiskaeli,
joka haapa haukkaeli.
"Naitihin ma miehelähän,
vietihin anoppelahan.
Sanottihin siell' olevan,
neittä sinne naitaessa,
kuusi kuusista tupoa,
kaksin kerroin kammaria,
ahovieret aittamaina,
kujavieret kukkamaina,
ojavieret ohramaina,
kangasvieret kauramaina,
purnut puitua eloa,
toiset purnut puitavia,
sata saatuja rahoja,
sata toinen saatavia.
"Sainpa, tuhma, tulleheksi,
kälkö, kättä lyöneheksi:
tupa oli kuuella tuella,
seitsemällä seipähällä,
ahot täynnä armotuutta,
lehot täynnä lemmetyyttä,
kujat, kurjan, huoliani,
metsät mieliä pahoja,
purnut puitua vihoa,
toiset purnut puimatointa,
sata saatuja sanoja,
sata toinen saatavia.
"En mä tuostana totellut,
ko'in kuuluna asua.
Tuolla toivoin kunniata,
tuolla lempeä tavoitin,
tulen tuomalla tupahan,
pään päretten poimennalla
- pieksin otsani ovehen,
pääni pihtipuolisehen:
oven suuss' on ouot silmät,
kaihat silmät karsinassa,
kierot keskilattialla,
perässä perivihaiset;
tuli suusta tuikahuvi,
kekälehet kielen alta,
ilkeän isännän suusta,
alta kielen armottoman.
"En mä tuostana totellut,
ko'in kuitenkin eleä,
olla aina alla armon
sekä nöyrä neuvottava;
hyppäsin jänön jaloilla,
kävin kärpän kämmenillä,
panin turkan myöhän maata,
nousin vaivaisen varahin.
Saanut en, kurja, kunniata,
leino, lempeä tavannut,
vaikka vuoret vierettäisin,
kalliot kaha panisin.
"Suotta survoin suuret jauhot,
kiusan karkeat karistin
syöä ankaran anopin,
tulikulkun kuiskaella
päässä pitkän pintapöyän
kultalaiasta kupista.
Itse söin, miniä raukka,
apoin jauhoja kiveltä,
liesipankko pöytänäni,
kapusta lusikkanani.
"Use'in minä utuinen
miniänä miehelässä
kannoin suolta sammalia,
noita leivoin leiväkseni,
vettä kaivosta kapalla,
tuota ryypin ryypykseni.
Sini söin kaloja, kalki,
sini, koito, kuorehia,
kuni notkuin nuottapuilla,
keikuin keskellä venettä;
en saanut sitä kaloa
anoppini antamasta,
joka päiväksi päteisi,
kerraksensa kelpoaisi.
"Kesät kontuja keräsin,
talvet väännin taikon vartta,
niinkuin muinenki kasakka
eli orja, palkkalainen.
Ainapa anoppelassa
tuo minulle työnnettihin
riihestä rive'in riusa,
saunasta jyke'in loukku,
rannalta rave'in karttu,
suurin taikko tanhuasta.
Ei uskottu uupuvani,
ei varattu vaipuvani,
vaikka uupuivat urohot,
vaipuivat hevosen varsat.
"Niin minä, piloinen piika,
te'in työtä työn ajalla,
väännin hartion väellä.
Annas tulla toisen aian:
jo tulehen tuomittihin,
sen kätehen käskettihin.
"Suotta soimat nostettihin,
kiusan kielet kannettihin
päälle mun hyvän tapani,
päälle kuulun kunniani;
sanat päälleni satoivat,
puhe'et putoelivat
kuin tuimat tulikipunat
tahi rautaiset rakehet.
"En mä tuostana epäillyt,
oisin eeskipäin elellyt
akan ankaran apuna,
tulikulkun kumppalina;
vaan sepä paha panihe,
sepä suurenti suruni,
kun sulho sueksi muuttui,
kauno karhuksi rupesi,
kylin söi, selin makasi,
selin työnsä toimitteli.
"Tuota itkin itsekseni,
ajattelin aitassani.
Muistin muita päiviäni,
entistä elantoani
ison pitkillä pihoilla,
emon kaunon kartanolla.
"Sain tuosta sanelemahan,
itse virkin, vierettelin:
'Osasi minun emoni,
osasi omenan saa'a,
taisi taimen kasvatella,
ei osannut istutella:
istutti ihanan taimen
ilke'ille istumille,
pani paikoille pahoille,
koivun juurille koville,
iäksensä itkemähän,
kuuksensa kujertamahan.
'Oisipa minussa ollut
paikoille paremmillenki,
pitemmillenki pihoille,
laajemmille lattioille,
paremmanki varren vasta,
verevämmän miehen verta.
Puutuin tuohon pulluksehen,
tartuin tuohon talluksehen:
varikselt' on varren saanut,
korpilta nenän kopannut,
suunsa syövältä suelta,
koko muo'on kontiolta.
'Oisinpa mokoman saanut
mäellenki mentyäni:
saanut tieltä tervaskannon,
leppäpökkelön lehosta,
pannut turvan turpehesta,
parran naavoista pahoista,
suun kivestä, pään savesta,
silmät kuumista sysistä,
koivun pahkat korviksensa,
raian haarukan jaloiksi.'
"Senpä lauloin laitoissani,
huokaelin huolissani.
Sattui kauno kuulemahan,
seinuksella seisomahan!
Niin kun tuo tulevi tuolta,
astui aitan portahalle,
jo ma tuon tulosta tunsin,
astunnasta arvaelin:
tukka tuiski tuulettaki,
hivus viskoi viimattaki;
ikenet oli irvellänsä,
silmät kiljan kaljallansa,
väätty pihlaja piossa,
käätty karttu kainalossa,
jolla lyöä lykkeävi,
kohti päätä kolkkoavi.
"Annas siitä illan tulla!
Kun meni makoamahan,
otti vitsan vierehensä,
nahkaruoskan naulaltansa,
ei ketänä muuta vasten,
vasten vaivaista minua.
"Meninpä minäki itse
illalla makoamahan,
sulhon vierehen venähyin;
laski sulho vierehensä
- antoi kyllin kyynäspäätä,
viljalta vihaista kättä,
paljo paksuja pajuja,
mursunluista ruoskan vartta.
"Nousin kylmältä kyleltä,
viluiselta vuotehelta.
Sulho suorihe jälestä,
ulos uksesta uhitti!
Käsi käypi tukkahani,
haparoivi hapsihini,
tukat tuulelle jakeli,
ahavalle anneksivi...
"Mikäs neuvoksi minulle,
mikä neuvon antajaksi?
Teräksestä kengät teetin,
paulat vaskesta panetin,
joilla seisoin seinävieret,
kuuntelin kujan perukset,
kunnes viihtyisi vihainen,
asettuisi ankarainen.
Eikä viihy viimeinkänä,
ei asetu aioinkana!
"Vilu viimeinki tulevi
vihattuna vierressäni,
seinävieret seistessäni,
ollessa oven takana.
Arvelin, ajattelime:
ei minusta lienekänä
viikoista vihanpitoa,
kaukaista ylenkatsetta
tässä lemmon leisiossa,
pirujen pesäsijassa.
"Heitin hempeät tupaset,
armahat asuinmajani,
läksin, vieno, vieremähän.
Vierin soita, vierin maita,
vierin ventoja vesiä;
vierin veikon pellon päähän
siinä kukkui kuivat kuuset,
lauloi lakkapäät petäjät,
kaikki vaakkuivat varikset,
harakat hakahtelivat:
'Ei täällä sinun kotisi
eikä synnyntäsijasi!'
"En mä tuotana totellut,
vierin veikkoni piha'an.
Jo mulle veräjät virkki,
kaikki vainiot valitti:
'Mitäpä tulet kotihin,
kuta, kurja, kuulemahan?
Jo ammoin isosi kuoli,
kaatui kaunis kantajasi;
veikko sull' on ventovieras,
veikon nainen kuin venakko.'
"En mä tuotana totellut,
menin mie toki tupahan.
Annoin kättä kääkäselle:
kylmä kääkä kättä vasten.
"Tultua tupahan tuosta
oven suuhun seisotaime.
Korea kotoinen nainen:
ei tule likistämähän,
käy ei kättä antamahan;
korea minä itseki:
en mene likistämähän,
käy en kättä antamahan.
Pistän kättä kiukahalle:
kivet kylmät kiukahassa;
käännän kättä hiilokselle:
hiilet kylmät hiiloksessa.
"Veikko lautsalla lamovi,
päässä pankon pöllöttävi,
syli syttä hartioilla,
vaaksa muulla vartalolla,
kyynärä kyventä päässä,
kortteli kovaa nokea.
"Kysyi veikko vierahalta,
tutkaeli tullehelta:
'Mistä vieras veen takoa?'
Minä vainen vastaelin:
'Etkö tunne siskoasi,
entistä emosi lasta?
Me yhen emosen lapset,
yhen linnun liekuttamat,
yhen hanhen hautelemat,
yhen pyyn pesästä saamat!'
Tuosta veikko itkemähän,
silmät vettä vieremähän...
"Virkkoi veikko naisellensa,
kuiskaeli kullallensa:
'Hanki syöä siskolleni!'
Veikon nainen naljasilmä
kantoi kaalia koasta,
jost' oli rakki rasvan syönyt,
koira suolan koitellunna,
Musti murkinan pitännä.
"Virkkoi veikko naisellensa,
kuiskaeli kullallensa:
'Tuo olutta vierahalle!'
Veikon nainen naljasilmä
toip' on vettä vierahalle,
ei sitänä siivon vettä:
sisaresten silmivettä,
kälysten käenpesintä.
"Vierin jälle veikon luota,
siirryin synnyntäsijalta.
Jou'uin, kurja, kulkemahan,
sain, kurja, samoamahan,
raukka, rannat kiertämähän,
vaivainen, vaeltamahan
aina ouoillen oville,
veräjille vierahille,
lapset raukan rannikolle,
vaivaiset kylän varahan...
"Moni nyt minulla onpi,
usea olettelevi
virkkaja vihaisen äänen,
äänen tuiman tuikuttaja;
ei ole minulla monta
sanan armon antajata,
suin sulin puhelijata,
kiukahalle käskijätä
satehesta saatuani,
kylmästä kyhättyäni
hallassa hamehen helmat,
turkin helmat tuppurissa.
"Enpä ennen nuorempana,
en mä uskonut olisi,
jos oisi sata sanonut,
tuhat kieltä kertaellut
näille juonin joutuvani,
näille päivin pääseväni,
jotk' on päivät päälle pääsnyt,
juonet joutunna kätehen."
Neljäskolmatta runo
Jo nyt on neiti neuvottuna,
morsian opastettuna.
Vielä virkin veijolleni,
sulholleni suin puhelen:
"Sulho, viljon veikkoseni,
vielä veikkoa parempi,
emon lasta armahampi,
ison lasta lauhkeampi!
Kuulesta, ma kuin sanelen,
kuin sanelen, kuin puhelen
tästä liinalinnustasi,
saamaisestasi kanasta!
"Kiitä, sulho, onneasi
hyvän saaman saamastasi!
Kun kiität, hyvinki kiitä!
Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi,
hyvän antoi armollinen.
Lue kiitokset isolle,
emoselle viel' enemmin,
ku tuuti tytön mokoman,
niin mokoman morsiamen!
"Puhas on neiti puolellasi,
neiti kirkas kihloissasi,
valkeainen vallassasi,
soreainen suojassasi,
tytär riski rinnallasi,
vereväinen vieressäsi,
tytär riski, riihenpuija,
hempulainen heinänlyöjä,
pulski poukkujen pesijä,
varski vaatevalkaisija,
kensti rihman kehreäjä,
karski kankahan kutoja.
"Niin sen piukki pirran ääni,
kuin käki mäellä kukkui;
niin sen suihki sukkulainen,
kuin on portimo pinossa;
niin sen käämi käännähteli,
kuin käpy oravan suussa.
Ei kylä sike'in maannut,
linnakunta uinaellut
neien pirran pirkeheltä,
sukkulan surinehelta.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Tao viikate terävä,
vaali vartehen hyvähän,
veistele veräjän suussa,
kannon päässä kalkuttele!
Kun tulevi päiväpaiste,
viepä neiti nurmen päälle:
näet, kuin heinä herskähtävi,
kova heinä korskahtavi,
vihviläinen viuskahtavi,
suolaheinä suiskahtavi,
mätäs myötähän menevi,
vesan kanta katkeavi.
"Kun tulevi toinen päivä,
hanki suora sukkulainen,
pirran-päällinen pätevä,
käärinlauta laaullinen,
vuoli suksekset soreat,
hanki kaikki kangasneuvot!
Laita neiti kangaspuille,
pirran-päällinen piohon:
äsken pirta piukkoavi,
kangaspuut kamahtelevi,
kuuluvi kylähän kalske,
pirran pirske loitommalle.
Akat tuosta arvelevat,
kysyvät kyläiset naiset:
'Kuka kangasta kutovi?'
Sinun vastata sopivi:
'Oma kultani kutovi,
herttaiseni helskyttävi.
Laskiko lapoja kangas,
päästi pirta piitämiä?'
'Ei laske lapoja kangas,
päästä ei pirta piitämiä:
on kuin Kuuttaren kutoma,
Päivättären kehreämä,
Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä.'
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Kun nyt lähet kulkemahan,
saat tästä ajelemahan
kera nuoren neitosesi,
kanssa kaunihin kanasi,
ellös vainen varpuistasi,
tätä liinalinnuistasi,
ellös vieruhun ve'elkö,
aian kolkkihin ajelko,
kaa'atelko kannon päähän,
kivilöihin kiskotelko!
Ei ennen ison ko'issa,
emon kaunon kartanoilla
neittä vieruihin ve'elty,
aian kolkkihin ajeltu,
kaa'ateltu kannon päähän,
kivilöihin kiskoteltu.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Ellös viekö neioistasi,
kuletelko kullaistasi
nurkkihin nuhajamahan,
soppihin sohajamahan!
Ei neiti ison kotona,
emon entisen tuvilla
eip' on nurkissa nuhannut,
ei sohannut soppiloissa:
aina istui ikkunoissa,
keikkui keskilattioilla,
illat taattonsa ilona,
aamut äitin armahana.
"Ellös vainen, sulho rukka,
ellös sie tätä kanaista
viekö vehkahuhmarelle,
panko parkin survontahan,
olkileivän leivontahan,
petäjäisen pieksäntähän!
Ei neittä ison kotona,
emon kaunon kartanossa
viety vehkahuhmarelle,
pantu parkin survontahan,
olkileivän leivontahan,
petäjäisen pieksäntähän.
"Vieös sä tätä kanoa,
vieös viljamättähälle,
ru'ispurnun purkajaksi,
ohrapurnun ottajaksi,
leivän paksun paistajaksi,
oluen osoajaksi,
vehnäleivän leipojaksi,
taikinan taputtajaksi!
"Sulho, viljon veljyeni!
Ellös sie tätä kanoa,
ellös meiän hanhoistamme
ikävillä itketelkö!
Tulisiko tuhma tunti,
saisi neiollen ikävä,
pistä puuru puikkoloihin
tahi valkko valjahisin,
tuo neittä ison kotihin,
emon tuttavan tuville!
"Ellös sie tätä kanaista,
ellös liinalinnuistamme
oletelko orjanasi,
palkanpiikana pi'elkö,
elä kiellä kellarista
eläkä aitasta epeä!
Ei neittä ison kotona,
emon kaunon kartanossa
oleteltu orjan arvon,
palkanpiikana pi'elty,
ei kielletty kellarista
eikä aitasta evätty:
aina viilti vehnäsiä,
katseli kananmunia
maitotiinun tienohilla,
olutpuolikon povella,
aamut aittoja avellen,
illat luhtia lukiten.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Kun neittä hyvin pitelet,
niin hyväksi tunnetahan:
kun tulet apen kotihin,
luoksi ainoan anopin,
itseäsi syötetähän,
syötetähän, juotetahan,
hevosesi riisutahan,
tallihin talutetahan,
syötetähän, juotetahan,
kauravakka kannetahan.
"Ellös vainen neioistamme,
tätä liinalinnuistamme
sanoko su'uttomaksi,
laatiko lajittomaksi!
Onpa tällä neiollamme
suku suuri, laji laaja:
kappa ois kylveä papuja,
jyvä kullenki tulisi,
kappa panna pellavaista,
kuitu kullenki tulisi.
"Ellös vainen, sulho rukka,
neioista pahoin pi'elkö,
opastelko orjan ruoskin,
nahkaruoskin nau'utelko,
vitsoin viisin vingutelko,
vajan päässä vangutelko!
Eipä neittä ennenkänä,
ei ennen ison kotona
opasteltu orjan ruoskin,
nahkaruoskin nau'uteltu,
vitsoin viisin vinguteltu,
vajan päässä vanguteltu.
"Seiso seinänä e'essä,
pysy pihtipuolisena:
elä anna anopin lyöä
eläkä apen torua,
elä vierahan vihata,
talon toisen soimaella!
Pere käski pieksämähän,
muu väki mukittamahan:
ethän raahi raukaistasi
etkä henno hertaistasi,
vuosin kolmin kuultuasi,
ainoisin aneltuasi!
"Neuvo, sulho, neitoasi,
opeta omenoasi,
neuvo neittä vuotehella,
opeta oven takana,
vuosikausi kummassaki,
yksi vuosi suusanalla,
toinen silmän iskennällä,
kolmas on jalan polulla!
"Kun ei sitte siitä huoli
eikä tuostana totelle,
ota ruoko ruo'ostosta,
karvakorte kankahalta!
Sillä neuvo neitoasi,
neuvo neittä neljäs vuosi,
korahuta korttehella,
saran syrjällä syseä;
viel' elä siimalla sivalla,
neittä raipalla rapoa!
"Vaan jos sitte siit' ei huoli,
viel' ei tuostana totelle,
veä vitsa viiakosta,
koivu korpinotkelmosta
- tuopa turkin helman alla,
talon toisen tietämättä - :
sitä näytä neiollesi,
hepäise, elä sivalla!
"Kun ei vielä siitä huoli,
ota tuostana totella,
neuvo neittä vitsasella,
koivun oksalla opasta!
Neuvo nelisnurkkaisessa,
sano sammalhuonehessa,
elä nurmella nukita,
pieksä pellon pientarella:
kuuluisi kumu kylähän,
tora toisehen talohon,
naisen itku naapurihin,
metsähän iso meteli.
"Aina hauo hartioita,
pehmitä perälihoja,
elä silmiä sivele
eläkä korvia koseta:
kuppi kulmalle tulisi,
sinimarja silmän päälle.
Tuostapa kyty kysyisi,
tuosta appi arveleisi,
kylän kyntäjät näkisi,
nauraisi kyläiset naiset:
'Onko tuo soassa ollut,
talununna tappelossa,
vai onko suen repimä,
metsän karhun kaapaisema,
vai susiko sulhasena,
karhu kanssakumppalina?'"
Olipa ukko uunin päällä,
mieronkierto kiukahalla.
Lausui ukko uunin päältä,
mieronkierto kiukahalta:
"Ellös vainen, sulho rukka,
nouatelko naisen mieltä,
naisen mieltä, kiurun kieltä,
kuin minä, poloinen poika!
Lihat ostin, leivät ostin,
voit ostin, oluet ostin,
kalat ostin kaikenlaiset,
särpimet monensukuiset,
oluet omilta mailta,
vehnät mailta vierahilta.
"En sillä hyveä saanut
enkä siistiä tavannut.
Nainen kun tuli tupahan,
tuli kuin tukan repijä,
muotoansa mullistellen,
silmiänsä väännitellen;
aina äyhki ähmissänsä,
vihoissansa virkkaeli,
kutsui kuppeloperäksi,
haukkui halkohakkuriksi.
"Jopa muistin uuen mutkan,
toki toisen tien osasin:
kun kolotin koivun oksan,
jo likisti linnuksensa;
kun karsin katajan latvan,
jo kumarsi kullaksensa;
kun vielä panin pajuilla,
jo kapusi kaulahani."
Neito parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse,
itse itkulle hyräytyi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lässäp' on nyt muien lähtö,
liki saanut muien liitto,
minun lähtöni lähemmä,
minun liittoni likemmä,
vaikk' on läyli lähteäki,
erota tukala tunti
tästä kuulusta kylästä,
kaunihista kartanosta,
jossa kasvoin kaunihisti,
ylenin ylen ehosti
kaiken kasvantoikäni,
lapsipuolen polveani.
"Enkä tuota ennen luullut
enkä uskonut ikänä,
en mä luullut luopuvani,
uskonut eroavani
tämän linnan liepeheltä,
tämän harjun hartiolta.
Jo nyt luulen, jotta luovun,
jopa uskon ja eroan:
ero- on tuopit tyhjettynä,
ero- juotuna oluet,
kohta korjat käännettynä
päin ulos, perin tupahan,
lappe'in ison latohon,
kalten karjahuonehesen.
"Millä nyt erotessani,
lähtiessäni, katala,
millä maksan maammon maion
sekä taattoni hyvyyen,
millä veikon armauen,
mielisiivot siskoseni?
"Kiitän mä, iso, sinua
entisistäni eloista,
murkinoista muinaisista,
parahimmista paloista.
"Kiitän mä, emo, sinua
nuorna tuuiteltuasi,
pienoisna pi'eltyäsi,
rinnoin ruokkieltuasi.
"Vielä kiitän veikkoseni,
veikkoseni, siskoseni,
kostelen koko perehen,
kaikki kasvinkumppalini,
joien joukossa elelin,
kasvoin kanssa kasvinaian.
"Ellös nyt, hyvä isoni,
ellös, ehtoinen emoni,
tahi muu sukuni suuri,
heimokuntani heleä,
tuosta huolelle ruvetko,
saako suurelle surulle,
jos menenki muille maille,
kulkenen johonkuhunki!
Paistanevi Luojan päivä,
kuu Luojan kumottanevi,
tähet taivon välkynevi,
otavat ojentunevi
ilmassa etempänäki,
maailmassa muuallaki,
ei yksin ison pihoilla,
näillä kasvinkartanoilla.
"Lähen nyt tästä kuin lähenki,
tästä kullasta ko'ista,
ison saamasta salista,
äitin kestikellarista.
Heitän suoni, heitän maani,
heitän heinikkopihani,
heitän valkeat veteni,
heitän hiekkarantaseni
kylpeä kylän akoille,
pasikoia paimenille.
"Heitän suot sorehtijoille,
maat heitän maleksijoille,
lepiköt lepeäjille,
kanervikot kaahlajille,
aitavieret astujille,
kujavarret kulkijoille,
pihat pitkin juoksijoille,
seinävieret seisojille,
siltalauat siivojille,
lattiat lakasijoille.
Pellot heitän peuran juosta,
salot ilveksen samota,
ahot hanhien asua,
lehot lintujen levätä.
"Lähen tästä kuin lähenki
toisen lähtijän keralla
sykysyisen yön sylihin,
kevä'isen kierän päälle,
jottei jälki jäällä tunnu,
jalan isku iljangolla,
hangella hamosen toimi,
helman hiepsintä lumella.
"Sitte toiste tultuani,
kotihini käytyäni
eipä äiti ääntä kuulle,
iso ei itkua tajunne,
jos ma kulmilla kujerran,
päälaella laulattelen:
jo on nousnut nuori nurmi,
kasvanut katajapehko
iholle imettäjäni,
kasvopäille kantajani.
"Minun toiste tullessani
näille pitkille pihoille
muut ei tuntene minua
kuin ne kaksi kappaletta:
alimainen aian vitsa,
perimäinen pellon seiväs,
nuo on piennä pistämäni,
neitona vitsastamani.
"Emoni mahova lehmä,
minun nuorna juottamani,
vasikkana vaalimani,
ammoa rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuo minua tuntenevi
kotoiseksi tyttäreksi.
"Isoni ikioronen,
minun piennä syöttämäni,
neitona apattamani,
hirnua rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuntenevi tuo minua
kotoiseksi tyttäreksi.
"Veikkoni ikuinen koira,
minun lasna syöttämäni,
neitona opastamani,
haukkua rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuo minua tuntenevi
kotoiseksi tyttäreksi.
"Muut ne ei minua tunne
kotihini tultuani,
vaikk' on vanhat valkamani,
entiset elosijani,
sijoillansa siikasalmet,
asemillansa apajat...
"Jää nyt, pirtti, terveheksi,
pirtti lautakattoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jää nyt, sintsi, terveheksi,
sintsi lautasiltoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jääpä, piha, terveheksi,
piha pihlajaisinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jätän kaikki terveheksi:
maat ja metsät marjoinensa,
kujavieret kukkinensa,
kankahat kanervinensa,
järvet saoin saarinensa,
syvät salmet siikoinensa,
hyvät kummut kuusinensa,
korpinotkot koivuinensa."
Silloin seppo Ilmarinen
koppoi neien korjahansa,
iski virkkua vitsalla,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi, järven rannat,
järven rannat, pellon penkat,
kaikki mäntyset mäellä,
puut pitkät petäjikössä,
tuomikko tuvan takana,
katajikko kaivotiellä,
kaikki maassa marjan varret,
marjan varret, heinän korret,
pajupehkot, kuusen juuret,
lepän lehvät, koivun kuoret!"
Siinä seppo Ilmarinen
läksi Pohjolan pihoilta.
Jäivät lapset laulamahan;
lapset lauloi jotta lausui:
"Lenti tänne musta lintu,
läpi korven koikutteli,
suostutteli meiltä sorsan,
maanitteli meiltä marjan,
otti tuo omenan meiltä,
vietteli ve'en kalasen,
petti pienillä rahoilla,
hope'illa houkutteli.
Ken nyt vie ve'elle meitä,
ken joelle juohattavi?
Saapi saavit seistäksensä,
kolataksensa korennot,
olla sillat siivomatta,
lattiat lakaisematta,
pinttyä pikarin laiat,
tuopin korvat tummentua."
Itse seppo Ilmarinen
nuoren neitonsa keralla
ajoa kahuttelevi
noita Pohjan rannikoita,
simasalmien sivutse,
hietaharjun hartioitse.
Somer soitti, hiekka helkki,
reki vieri, tie vilisi,
rahe rautainen ramasi,
jalas koivuinen kolasi,
kapla patvinen pasasi,
vemmel tuominen tutasi,
vinkui vitsaiset saverkot,
vapoi vaskirenkahaiset
juostessa hyvän hevosen,
hyvän laukin laukatessa.
Ajoi päivän, tuosta toisen,
ajoi kohta kolmannenki,
käsi ohjassa orosen,
toinen neien kainalossa,
jalka laialla rekosen,
jalka toinen viltin alla.
Virkku juoksi, matka joutui,
päivä vieri, tie lyheni.
Päivänäpä kolmantena
aletessa aurinkoisen
jo sepon koti näkyvi,
tuvat Ilman tuulottavi.
Noki nousi nuoraisena,
savu paksuna pakeni,
tuprusi savu tuvasta,
ylös pilvihin kohosi.
Viideskolmatta runo
Jopa viikon vuoteltihin,
vuoteltihin, katseltihin
neion nuotehet tulevan
seppo Ilmarin kotihin:
silmät vanhoilta valuvi
ikkunoissa istuessa,
polvet nuorilta nojuvi
veräjillä vuottaessa,
lasten jalkoja paleli
seinuksilla seisoessa,
kului kengät kesk'-iältä
rantasilla raittaessa.
Niin huomenna muutamana,
päivänä moniahana
kumu kuuluvi salolta,
reen kapina kankahalta.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, kaunis vaimo,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Se on poikani rekonen!
Jo tulevi Pohjolasta
nuoren neitonsa keralla!
"Lähes nyt kohti näitä maita,
kohin näitä kartanoita,
ison saamille tuville,
vanhemman varustamille!"
Se on seppo Ilmarinen
jo kohta kotihin saapi,
ison saamille pihoille,
vanhemman varustamille.
Pyyhyet vihertelevät
vesaisilla vempelillä,
käkyet kukahtelevat
korjan kirjavan kokalla,
oravat samoelevat
päällä aisan vaahterisen.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kylä vuotti uutta kuuta,
nuoret päivän nousentoa,
lapset maata mansikkaista,
vesi tervaista venettä;
mie en kuuta puolinkana,
päiveä mokominkana:
minä vuotin veijoani,
veijoani, minjoani.
Katsoin aamun, katsoin illan,
en tiennyt, mihin katosi,
tokko pientä kasvatteli
vaiko laihoa lihoitti,
kun ei tullut kuitenkana,
vaikka varsinki lupasi
tulla jälen tuntuessa,
saa'a jälen jäähtymättä.
"Aina katsoin aamusilla,
päivät päässäni pitelin,
kun ei vieri veijon saani,
ei kolaja veijon korja,
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Oisko olkinen oronen,
reki kaksikaplahinen,
senki saaniksi sanoisin,
korjaksi korotteleisin,
jos se veijoni vetäisi,
toisi kaunoni kotihin.
"Niinpä toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken päiväkauen;
pääni katsoin kallellehen,
sykeröni syrjällehen,
silmät suorat suikulaksi:
toivoin veijoni tulevan
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Jo tuo viimeinki tulevi,
toki kerran kerkiävi,
vierellä verevä
muoto, punaposki puolellansa!
"Sulho, viljon veljyeni!
Lasketapa laukkiotsa,
vietätä hyvä hevonen
entisille heinillensä,
taanoisille kauroillensa!
Laai meille terveyttä,
laai meille, laai muille,
laai kaikelle kylälle!
"Tehtyäsi tervehyiset
sanele tarinojasi:
matkasitko mainehitta,
kävit tiesi tervehenä,
kun läksit anopin luoksi,
apen ainoan kotihin?
Saitko neien, voitit vallan,
sorritko sotiveräjän,
levititkö neien linnan,
pirotitko pystyn seinän,
astuitko anopin sillan,
istuitko isännän lautsan?
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
kävipä tiensä tervehenä,
matkansa imantehena;
toip' on hanhen, voitti vallan,
sortipa sotiveräjän,
langettipa lautalinnan,
levitteli lehmusseinän
käyessä anopin luona,
apen ainoan ko'issa.
Onp' on sotka suojassansa,
kana kainaloisessansa,
puhas neiti puolellansa,
valkeainen valloissansa.
"Kenpä toi tämän valehen,
ken pani pahan sanoman,
sulhon tyhjin tulleheksi,
oron jouten juosneheksi?
Eipä sulho tyhjin tullut,
ei oronen jouten juosnut:
on mitä oron veteä,
liinaharjan liikutella!
Hiessäpä hyvä hevonen,
vaahessa valittu varsa
tuvun tänne tuotuansa,
verevän ve'ettyänsä.
"Nouse nyt korjasta, korea,
hyvä lahja, laitiosta!
Nouse ilman nostamatta,
ylene ylentämättä,
jos on nuori nostajasi,
ylpeä ylentäjäsi!
"Korjasta kohottuasi,
reen perästä päästyäsi
astu tietä temminkäistä,
maata maksankarvallista,
sikojen silittämäistä,
porsahien polkemaista,
lampahan latsottamaista,
hevon harjan hieromaista!
"Astu hanhen askelilla,
taputa tavin jaloilla
näitä pestyjä
pihoja, tasaisia tanteria,
apen saamia pihoja,
anopin asettamia,
veljen veistopenkeriä,
sisaren siniketoja!
Pole jalka portahalle,
siirrä sintsin siltaselle,
astu sintsiä simaista;
siitä siirräite sisähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
silta soitti sorsanluinen
sillallista seisojaista,
laki kultainen kumisi
laen alla astujaista,
ikkunat iloittelihe
ikkunaisten istujaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kääkäset käkertelihe
sormuskättä sulkijaista,
kynnykset kykertelihe
hienohelman hempujaista,
ovet aina aukieli
ovellista aukojaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
perin pirtti pyörähteli
pirtillistä pyyhkijäistä,
sintsinen sijoittelihe
sintsillistä siivojaista,
vajaset vasertelihe
vajallista vastakättä.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
piha piilten kääntelihe
lastun pitkän poimijaista,
aittaset alentelihe
aitallista astujaista,
orret notkui, parret painui
nuoren vaimon vaattehia.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kujaset kukertelihe
kujallista kulkijaista,
lääväset lähentelihe
läävällistä läänijäistä,
tanhuaiset taantelihe
tanhuallista tavia.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
aioin ammoi aikalehmä
aamuvihkon antajaista,
hevoisvarsa hirnakoitsi
heinävihkon heittäjäistä,
kaikerti kevätkaritsa
palasen parantajaista.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
vanhat istui ikkunoissa,
lapset raittoi rantasilla,
naiset seisoi seinuksilla,
pojat porstuan ovilla
nuoren vaimon varronnassa,
morsiamen vuotannassa.
"Terve nyt, piha täysinesi,
ulkoinen urohinesi,
terve, vaja täysinesi,
vaja vierahaisinesi,
terve, sintsi täysinesi,
tuohikatto kansoinesi,
terve, pirtti täysinesi,
satalauta lapsinesi,
terve, kuu, terve, kuningas,
terve nuori nuoekansa!
Ei ole tässä ennen ollut,
eipä ennen eikä eilen
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Pura pois punaiset paikat,
sivalluta silkkiverhot!
Näytä tuota näätäistäsi,
viisin vuosin käytyäsi,
kaheksin katseltuasi!
"Tokko toit, kenen käkesit?
Käkesit käkösen tuoa,
maalta valkean valita,
vesiltä verevän saa'a.
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
toit käkösen tullessasi,
sinisotkan suojassasi,
vihannimman virven latvan
vihannasta virviköstä,
tuorehimman tuomen lehvän
tuorehesta tuomikosta."
Olipa lapsi lattialla.
Lausui lapsi lattialta:
"Voi veikko, mitä vetelet!
Tervaskannon kauneutta,
tervapuolikon pituutta,
kerinkannan korkeutta!
"Kutti, kutti, sulho rukka!
Tuota toivotit ikäsi,
sanoit saavasi sataisen,
tuovasi tuhannen neien.
Jo saitki hyvän sataisen:
- tuon tuhannen tuppeloisen!
Sait kuin suolta suovariksen,
aialta ajoharakan,
pellolta pelotuslinnun,
mustan linnun mullokselta!
"Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa su'unki?
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan:
hiiret kopsassa kopasi,
hörppäkorvat lippahassa!"
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
kuuli kummaisen tarinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä lausuit, lapsi kurja,
kuta, kunnotoin, latelit?
Muista kummat kuulukohon,
häväistykset häälyköhön,
eipä tästä neitosesta,
ei tämän talon väestä!
"Jo sanoit pahan sanasen,
sanan kehnon kertaelit
suusta yötisen vasikan,
päästä pennun päiväkunnan!
Hyvän on sulho neien saanut,
tuonut maalta maan parahan:
on kuin puola puolikypsi,
kuin on mansikka mäellä,
tahi kuin käkönen puussa,
pieni lintu pihlajassa,
koivussa koreasulka,
valorinta vaahteressa.
"Oisi ei saanut Saksastana,
tavannut Viron takoa
tämän neitosen soreutta,
tämän allin armautta,
tämän kasvon kauneutta,
tämän muo'on muhkeutta,
käsivarren valkeutta,
kaulan hoikan kaarevuutta.
"Eikä neiti tyhjin tullut:
oli turkit tuotavana,
vaipat vasta saatavana
ja verat ve'ettävänä.
"Paljo on tällä neitosella
oman värttinän väkeä,
oman kehrän kiertämätä,
oman hyppisen hyveä,
vaattehia valkehia,
talvisotkun suorimia,
kevätpäivän valkomia,
kesäkuien kuivomia:
hyvät hurstit huilahukset,
päänalaiset pällähykset,
sivallukset silkkihuivit,
vilahukset villavaipat.
"Hyvä mutso, kaunis mutso,
mutso valkeanverevä!
Hyvinpä ko'issa kuuluit,
tyttönä ison ko'issa;
hyvin kuulu kuun ikäsi
miniänä miehelässä!
"Elä huolelle rupea,
elä huoli huolehtia!
Ei sinua suolle viety,
ojavarrelle otettu:
viety on viljamättähältä,
viety vielä viljemmälle,
otettu oluttuvilta,
oluemmille otettu.
"Hyvä neito, kaunis mutso!
Tuotapa kysyn sinulta:
näitkö tänne tullessasi
kekoja keräperiä,
näsäpäitä närttehiä?
Ne kaikki tämän talosen,
tämän sulhon kyntämiä,
kyntämiä, kylvämiä.
"Neitokainen, nuorukainen!
Tuota nyt sanon sinulle:
kun tunsit talohon tulla,
niin tunne talossa olla!
Hyvä tääll' on mutson olla,
kaunis kasvoa miniän,
piossasi piimäpytty,
voivatinen vallassasi.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Täss' on laajat saunan lauat
ja leveät pirtin lautsat,
isännät isosi verrat,
emännät emosi verrat,
pojat onpi veikon verrat,
tyttäret sisaren verrat.
"Kun sinun himo tulevi,
noita mielesi tekevi
ison saamia kaloja,
veljen pyitä pyytämiä,
niin elä kysy ky'yltä
eläkä ano apelta!
Kysy suorin sulholtasi,
toimittele tuojaltasi!
Ei ole sitä metsässä
jalan neljän juoksijata
eikä ilman lintusia,
kahen siiven siukovia,
ei vielä ve'essäkänä
kalaparvea parasta,
kuta sinun ei saaja saane,
saaja saane, tuoja tuone.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Ei ole kiirettä kivelle
eikä huolta huhmarelle:
vesi tässä vehnät jauhoi,
koski kuohutti rukihit,
aalto astiat pesevi,
meren vaahti valkaisevi.
"Ohoh kullaista kyläistä,
maan parasta paikaistani!
Nurmet alla, pellot päällä,
keskellä kylä välillä;
kylän alla armas ranta,
rannassa rakas vetonen:
se sopivi sorsan uia,
vesilinnun vieretellä."
Siitä joukko juotettihin,
syötettihin, juotettihin
liioilla lihamuruilla,
kaunihilla kakkaroilla,
olu'illa ohraisilla,
viertehillä vehnäisillä.
Olipa kystä kyllin syöä,
kyllin syöä, kyllin juoa
punaisissa purtiloissa,
kaunoisissa kaukaloissa:
pirotella piirahia,
murotella voimuruja,
sirotella siikasia,
lohkota lohikaloja
veitsellä hope'isella,
kuraksella kultaisella.
Olut juoksi ostamatoin,
mesi markoin maksamatoin,
oluoinen orren päästä,
sima vaarnojen sisästä,
olut huulten huuhtimeksi,
mesi mielten kääntimeksi.
Kukapa tuossa kukkujaksi,
lailliseksi laulajaksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
itse laululle rupesi,
töille virtten työntelihe.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Veli kullat, veitoseni,
suulliset sanalliseni,
kielelliset kumppalini!
Kuulkottenpa, kuin sanelen!
Harvoin on hanhet suutasusten,
sisarukset silmätysten,
harvoin veikot vieretysten,
emon lapset laiatusten
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
"Niin joko laululle lähemme,
töille virtten työnteleimme?
Laulanta runoilla töitä,
kukunta kevätkäellä,
painanta sinettärillä,
kuonta kankahattarilla.
"Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät
hirven harvoilta lihoilta,
peuran pienen pallehilta;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
ruoalta rukihiselta,
suulta suurukselliselta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
vesimaljan juotuansa,
petäjäisen purtuansa;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
juomilta jyvällisiltä,
olu'ilta ohraisilta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
nokisilta nuotioilta,
hiilisiltä hiertimiltä;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
alta kuulun kurkihirren,
alta kaunihin katoksen?
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki asua
olutpuolikon povella,
mesitiinun tienohilla,
sivullamme siikasalmet,
luonamme lohiapajat,
joist' ei syöen syömät puutu,
juoen juomiset vähene.
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki elellä.
Ei tässä surulla syöä,
ei eletä huolen kanssa;
tässä syöähän surutta,
eletähän huoletoinna
iällä tämän isännän,
elinajalla emännän.
"Kumman tässä ensin kiitän,
isännänkö vai emännän?
Ainap' entiset urohot
ensin kiittivät isännän,
ku on suolta suojan saanut,
ko'in korvesta kokenut:
tyvin tuonut tyyskät männyt,
latvoin lansatut petäjät,
pannut paikalle hyvälle,
asettanut ankaralle
suuriksi sukutuviksi,
kaunihiksi kartanoiksi;
salvannut salosta seinät,
hirret hirmulta mäeltä,
ruotehet rome'ikolta,
malat marjakankahalta,
tuohet tuomivaaran päältä,
sammalet sulilta soilta.
"Tupa on tehty tesmällensä,
suoja pantu paikallensa.
Sata oli miestä salvaimella,
tuhat oli tuvan katolla
tehessä tätä tupoa,
laaittaissa lattiata.
"Jopa vaan tämän isännän
saaessa tätä tupoa
mont' on tukka tuulta nähnyt,
hivus säätä hirveätä.
Use'in hyvän isännän
jäänyt on kinnasta kivelle,
hattua havun selälle,
suohon sukkoa vajonnut.
"Use'in hyvä isäntä
aivan aika-huomenessa
ennen muien nousematta,
kyläkunnan kuulematta
nousnut on nuotiotulelta,
havannut havumajoilta,
havu päänsä harjaellut,
kaste pesnyt sirkut silmät.
"Siitäpä hyvä isäntä
saapi tuttua tupahan,
lautsantäyen laulajoita,
ikkunat iloitsijoita,
siltalauat lausujoita,
karsinat karehtijoita,
seinävieret seisojia,
aitovieret astujia,
pihat pitkin kulkijoita,
maat ristin matelijoita.
"Isännän esinnä kiitin,
siitä ehtoisen emännän
ruokien rakentamasta,
pitkän pöyän täyttämästä.
"Hänpä leipoi leivät paksut,
suuret talkkunat taputti
käpe'illä kämmenillä,
kyperillä kymmenillä;
nosti leivät leppeästi,
syötti vierahat välehen
liioilla sianlihoilla,
kohokuori-kokkaroilla
- terät vieri veitsistämme,
päät putosi puukoistamme
lohen päitä lohkoessa,
hauin päitä halkoessa.
"Use'in hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
kuullut on kukotta nousta,
kanan lapsetta karata
näitä häitä hankittaissa,
teoksia tehtäessä,
hiivoja rakettaessa,
olosia pantaessa.
"Hyvin on hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
osannut oluet panna,
makujuoman juoksutella
iuista imeltyneistä,
make'ista maltahista,
joit' ei puulla puuhaellut,
korennolla koukkaellut,
vaanpa kourilla kohenti,
käsivarsin käännytteli
saunassa savuttomassa,
la'aistuilla lautehilla.
"Eipä tuo hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
laske iskulle ituja,
päästä maalle maltahia;
käypi saunassa use'in
syänyöllä yksinänsä,
ei huoli susia surra,
pelätä metsän petoja.
"Jopa nyt emännän kiitin;
vuotas kiitän patvaskani!
Ken on pantu patvaskaksi,
ken otettu oppahaksi?
Kylän paras patvaskana,
kylän onni oppahana.
"Onpa meiän patvaskalla
päällä haahen haljakkainen;
se on kaita kainalosta,
soma suolien kohasta.
"Onpa meiän patvaskalla,
onpa kauhtana kapoinen:
helmat hietoa vetävi,
takapuolet tanteria.
"Vähän paitoa näkyvi,
pikkaraisen pilkottavi:
on kuin Kuuttaren kutoma,
tinarinnan riukuttama.
"Onpa meiän patvaskalla
vyöllä ussakka utuinen,
päivän tyttären kutoma,
kirjokynnen kirjoittama
ajalla tulettomalla,
tulen tietämättömällä.
"Onpa meiän patvaskalla
silkkiset sukat jalassa,
silkkiset sukan sitehet,
säteriset säärinauhat,
jotk' on kullalla ku'ottu,
hopealla huoliteltu.
"Onpa meiän patvaskalla
Saksan kengät kelvolliset,
kuni joutsenet joella,
vesiteiret vieremillä
tahi hanhuet havulla,
muuttolinnut murrikolla.
"Onpa meiän patvaskalla
kutrit kullansuortuvaiset,
parta kullanpalmikkoinen;
päässä pystyinen kypäri,
puhki pilvien puhuja,
läpi metsän läiköttäjä,
jot' ei saatane sataisin,
tuotane tuhansin markoin.
"Jo nyt kiitin patvaskani;
vuotas kiitän saajanaisen!
Mist' on saatu saajanainen,
kust' otettu onnellinen?
"Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
takoa Tanikan linnan,
uuen linnan ulkopuolta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
Vienan pääliltä vesiltä,
ulapoilta auke'ilta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Kasvoi maalla mansimarja,
punapuola kankahalla,
pellolla heleä heinä,
kukka kultainen aholla:
siit' on saatu saajanainen,
siit' otettu onnellinen.
"Saajanaisen suu somainen
kuni Suomen sukkulainen;
saajanaisen sirkut silmät
kuni tähet taivahalla;
saajanaisen kuulut kulmat
kuni kuu meren-ylinen.
"Onpa meiän saajanaisen
kaula kullankiehkuroissa,
pää kullanvipalehissa,
käet kullankäärilöissä,
sormet kullansormuksissa,
korvat kullanhelmilöissä,
kulmat kullansolmuloissa,
silmäripset simpsukoissa.
"Luulin kuun kumottavaksi,
kuu kumotti kultasolki;
luulin päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus;
luulin laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
"Jopa kiitin saajanaisen;
annas katson kaiken kansan,
onko kansa kaunihina,
väki vanha vänkeänä
sekä nuoriso somana,
koko joukko juoleana!
"Jopa katsoin kaiken kansan,
ehkä tiesin ennoltaki:
eip' ole tässä ennen ollut
eikä varsin vasta liene
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta,
väen vanhan vänkeyttä,
väen nuorison somuutta.
Kaikk' on kansa haljakassa
kuni metsä huutehessa:
alta on kuin aamurusko,
päältä on kuin päivänkoite.
"Huokeat oli hopeat,
löyhät kullat kutsuloilla,
rahataskut tanterilla,
rahakukkarot kujilla
näillä kutsuvierahilla
kutsuloille kunniaksi."
Vaka vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
siitä siirtihe rekehen,
lähtevi kohin kotia;
laulelevi virsissänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi virren, lauloi toisen
- virrelläpä kolmannella
kilahti jalas kivehen,
tarttui kapla kannon päähän:
rikkoihe reki runolta,
jalas taittui laulajalta,
kapla poikki paukahutti,
laiat irti loskahutti.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkkoi, noin nimesi:
"Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
vaiko tässä vanhalassa,
väessä vähenevässä,
kenpä Tuonelle kävisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan väeltä
reki uusi laatiani,
korjanen kohentoani?"
Sekä nuoremmat sanovi,
jotta vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa
eikä varsin vanhastossa,
koko suuressa su'ussa
niin urosta urheata,
jotta Tuonelle menisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan majoilta
reki uusi laatiasi,
korjanen kohentoasi."
Silloin vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
läksi toiste Tuonelahan,
matkasi Manan majoille.
Toi orasen Tuonelasta,
vääntiän Manan majoilta.
Siitä vanha Väinämöinen
laulavi salon sinisen,
salohon tasaisen tammen
sekä pihlajan pätevän;
ne kohenti korjaksensa,
painalti jalaksiksensa,
niistä katsoi kaplaksia
sekä väänti vempeleitä:
sai korjan kohennetuksi,
re'en uuen laaituksi.
Pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
itse istuihe rekehen,
laskettihe laitiohon.
Vitsattaki virkku juoksi,
helmin lyömättä hevonen
entisille appehille,
taanoisille suuruksille;
saattoi vanhan Väinämöisen,
laulajan iän-ikuisen,
oman uksen aukomille,
oman kynnyksen etehen.
Kuudeskolmatta runo
Ahti oli saarella asuva,
Kaukoniemen kainalossa.
Oli pellon kynnännässä,
vainion vakoannassa.
Korvalta ylen korea,
kovin tarkka kuulennalta.
Kuulevi jumun kylältä,
järyn järvien takoa,
jalan iskun iljeneltä,
reen kapinan kankahalta.
Juohtui juoni mielehensä,
tuuma aivohon osasi:
häitä Pohjola pitävi,
salajoukko juominkia!
Murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa;
veret vierähti pahaksi
poloisilta poskipäiltä.
Heti heitti kynnöksensä,
vaon keskivainiolle;
nousi maasta ratsahille,
lähtevi kohin kotia
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Pane ruoka ruttoisesti
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen!
Lämmitä samassa sauna,
pian pirtti riu'uttele,
missä mies puhasteleikse,
sueiksen urosten sulho!"
Tuop' on äiti Lemminkäisen
pani ruoan ruttoisesti
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen
yhen kylyn joutuessa,
yhen saunan saapuessa.
Siitä lieto Lemminkäinen
otti ruokoa rutosti;
meni saunahan samassa,
kävi kylpyhuonehesen.
Siellä peiponen peseikse,
pulmonen puhasteleikse,
päänsä pellavaspioksi,
kaulanvarren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan.
Sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Astu aittahan mäelle,
tuo sieltä somat sopani,
kanna vaattehet vakaiset,
jotka päälleni pukisin,
varustaisin varrelleni!"
Emo ennätti kysyä,
vaimo vanha tutkaella:
"Kunne lähet, poikueni?
Lähetkö ilveksen ajohon
vaiko hirven hiihäntähän
vai oravan ammuntahan?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Oi emoni, kantajani!
Lähe en ilveksen ajohon
enkä hirven hiihäntähän,
en oravan ammuntahan;
lähen Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.
Tuo mulle somat sopani,
vaka'iset vaatteheni,
häissä häilyteltäväni,
pioissa pi'eltäväni!"
Emo kielti poikoansa,
nainen miestänsä epäsi;
epäsi kavetta kaksi,
kielti kolme luonnotarta
lähtemästä Lemminkäistä
hyvän Pohjolan pitoihin.
Noin sanoi emo pojalle,
lausui vanhin lapsellensa:
"Ellös menkö, poikueni,
poikueni, Kaukueni,
noihin Pohjolan pitoihin,
suuren joukon juominkihin!
Ei sua kutsuttu sinne,
ei tarkoin tahotakana."
Tuop' on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kurjat kutsuen menevi,
hyvä ilman hyppeleikse!
Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset,
airuhut alinomaiset
miekassa tuliterässä,
säilässä säkenevässä."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
yhä kielteä käkesi:
"Ellös vainen, poikueni,
menkö Pohjolan pitoihin!
Monet on kummat matkallasi,
isot tielläsi imehet,
kolme surmoa kovinta,
kolme miehen kuolemata."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ain' on surmia akoilla,
kaikin paikoin kuolemia;
ei uros hätäile noita,
ei varsin varannekana.
Vaan kuitenki kaikitenki
sano korvin kuullakseni:
mi on surma ensimäinen,
ensimäinen, viimeinenki?"
Virkkoi äiti Lemminkäisen,
vaimo vanha vastaeli:
"Sanon surmat syytä myöten
enkä miehen mieltä myöten.
Sanon surman ensimäisen.
Se on surma ensi surma:
menet matkoa vähäisen,
pääset tietä päiväyksen:
tulevi joki tulinen
poikkipuolin vastahasi.
Joessa tulinen koski,
koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko,
korolla tulinen kokko:
yöt se hammasta hiovi,
päivät kynttä kitkuttavi
tulijalle vierahalle,
saavalle käkeävälle."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Se on surma naisen surma,
ei ole kuolema urohon.
Kyllä mä siihen keinon keksin,
arvoan hyvän asian:
laulan leppäisen hevosen,
laulan leppäisen urohon
sivutseni siirtymähän,
eestäni vaeltamahan;
itse sorsana sukellan,
allina alenteleime
kouritse kokon kynimen,
vaakalinnun varpahitse.
Oi emoni, kantajani!
Sano surma keskimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma toinen surma:
menet matkoa vähäisen,
toki toisen päiväyksen:
tulevi tulinen kuoppa,
se on poikkipuolin tietä,
itähän iäti pitkä,
luotehesen loppumatoin,
täynnä kuumia kiviä,
palavia paateroita.
Sinne on satoja saanut,
tuhansia tukkueltu,
sa'an miestä miekallista,
tuhat rautaista oritta."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei ole siinä miehen surma
eikä kuolema urohon.
Kyllä mä siihen mutkan muistan,
mutkan muistan, keinon keksin:
laulan ma lumesta miehen,
uron hangesta hotaisen,
sen tungen tulen väkehen,
vaivaelen valkeahan,
kylpijäksi kuuman saunan
vastan vaskisen keralla;
itse siirräime sivutse,
tungeime tulen lävitse,
ettei partana palane,
hivuskutri kurvettune.
Oi emoni, kantajani!
Sano surma jälkimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma kolmas surma:
menet vieläki vähäisen,
pääset siitä päiväyksen,
Pohjolan veräjän suulle,
ahtahimpahan alahan:
susi päälle suimistaikse,
karhu toisna kaimistaikse
suulla Pohjolan veräjän,
kape'immassa kujassa.
Syönyt on sa'anki miestä,
tuhonnut tuhat urosta,
niin miks' ei sinua söisi,
tuhoaisi turvatointa?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Uuhi uunna syötäköhön,
rieskana revittäköhön,
vaan ei mies pahempikana,
uros untelompikana!
Minua on vyötty miehen vyöllä,
pantu miehen palkimella,
solmittu uron solilla,
jotten vielä jouakana
suuhun Untamon susien,
kitahan kirokavetten.
"Muistan ma suelle mutkan,
keksin keinon karhullenki:
suet laulan suitsi-suuhun,
karhut rautakahlehisin,
tahi rutjon ruumeniksi,
seulaisen sepalehiksi.
Sillä siitä selvitäime,
pääsen matkani perille."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Et vielä perille pääsnyt!
Ne oli sinne mennessäsi
matkalla isot imehet,
kolme kummoa kovoa,
kolme miehen kuolemata;
viel' on sinne saatuasi
paikalla pahimmat kummat.
Kulet tietä pikkaraisen,
tulet Pohjolan pihalle:
aita on rautainen rakettu,
terästarha teeksennelty
maasta asti taivosehen,
taivosesta maahan asti,
keihä'illä seivästetty,
maan maoilla aiastettu,
käärmehillä vitsastettu,
sisiliskoilla si'elty;
heitty hännät häilymähän,
pääkurikat kuilumahan,
pääkehät kähäjämähän,
päät ulos, sisähän hännät.
"Maass' on toisia matoja,
rata kyitä, käärmehiä
ylös kielin kiehumassa,
alas hännin häilymässä.
Yks' on muita kauheampi
eessä portin poikkipuolin,
pitelämpi pirtin hirttä,
paksumpi kujapatsasta,
ylös kielin kiehumassa,
suin ylös suhahtamassa,
ei ketänä muuta vasten,
vasten vaivaista sinua."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Seki on surma lapsen surma,
ei ole kuolema urohon.
Tunnen ma tulen lumoa,
valkeaisen vaivutella,
ja tunnen maot manata,
käärmehyiset käännytellä.
Äsken päänä eilisenä
kynnin maata kyyn-alaista,
käännin maata käärmehistä
aivan paljahin kätösin.
Kyyt pitelin kynsissäni,
käsissäni käärmehyiset;
tapoin kyitä kymmenkunnan,
sa'an mustia matoja:
viel' on kynnet kyyn veressä,
käet käärmehen talissa.
Sill' en taia tullakana,
viel' en varsin jouakana
maon suuren suupalaksi,
käärmehen käsialaksi:
itse konnat kouristelen,
ilkeät iki puserran,
kyyt on laulan laiemmalle,
maot muutan tien mukahan,
astun Pohjolan pihalta,
tungeime tuvan sisähän."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ellös vainen, poikueni,
menkö Pohjolan tupahan,
Sariolan salvoksihin!
Siell' on miehet miekka vyöllä,
urohot sota-aseissa,
humalassa hullut miehet,
pahat paljo juotuansa.
Laulavat sinun poloisen
miekkahan tuliterähän;
jo on laulettu paremmat,
jalommatki jaksettuna."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Jo olen ennenkin elellyt
noilla Pohjolan tuvilla.
Ei minua laula lappi
eikä tunge turjalainen;
itse laulan lappalaisen
sekä tungen turjalaisen:
laulan halki hartionsa,
puhki leukansa puhelen,
paian kauluksen kaheksi,
rikki rintalastasensa."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh poikani poloinen!
Vielä muistat muinaistasi,
kerskut ennen käynnistäsi!
Jo olet ennenkin elellyt
noilla Pohjolan tuvilla:
uinut kaikki umpilammit,
koirankieliset kokenut,
käynyt koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten,
Tuonen kosket tunnustellut,
mitannut Manalan virrat!
Siell' oisit tänäki päänä
ilman äitittä pahatta.
"Muistapa, mitä sanelen!
Tulet Pohjolan tuville:
mäki on täynnä seipähiä,
piha täynnä pylvähiä,
ne on täynnä miehen päitä;
yks' on seiväs päätöin seiväs
- senpä seipähän nenähän
sinun pääsi leikatahan!"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hurja noita huolinevi,
epäkelpo keksinevi,
viittä, kuutta vainovuotta,
seitsentä sotakeseä!
Ei noita uro totelle,
vääjänne väheäkänä.
Tuo mulle sotisopani,
vanhat vainovaatteheni!
Itse käyn isoni miekan,
katson kalvan taattoseni;
viikon on vilussa ollut,
kauan kaihossa sijassa,
itkenyt ikänsä siellä,
kantajata kaipaellut."
Sai siitä sotisopansa,
vanhat vainovaattehensa,
isonsa ikuisen miekan,
tuon taaton sotatoverin.
Senpä siltahan sysäsi,
terin työnti lattiahan:
miekkanen käessä kääntyi
kuni tuore tuomen latva
tahi kasvava kataja.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
tämän miekan miettijäistä,
tämän kalvan katsojaista."
Jousen seinältä sivalti,
kaaren vahvan vaarnaselta.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Sen mä mieheksi sanoisin,
urohoksi arveleisin,
joka jouseni vetäisi,
kiveräni kiinnittäisi
noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla."
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
suorihe sotisopihin,
puki vainovaattehisin.
Itse lausui orjallensa,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on osto-orjaseni,
rahan saatu raatajani!
Jou'uta sotaoriini,
valjastele vainovarsa
lähteäkseni pitoihin,
lemmon joukon juominkihin!"
Orja nöyrä, neuvottava,
pian pistihe pihalle,
työnti varsan valjahisin,
puikkoihin tulipunaisen.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Jo olen tehnyt tehtäväni,
suorittanut tuon orosi,
varsan viljon valjastanut."
Siitä lieto Lemminkäisen
luku lähteä tulevi.
Käsi käski, toinen kielti,
sormet suoniset pakotti.
Toki läksi, kuin käkesi,
varsin läksi, ei varannut.
Emo neuvoi poikoansa,
vanhin lastansa varoitti
oven suusta, orren alta,
kattilan katasijoilta:
"Poikueni, ainueni,
lapseni, vakauteni!
Jos sa jou'ut juominkihin,
tapahut mihin tahansa,
juopa puoli tuoppiasi,
keskimaihin maljasesi;
anna toisen toinen puoli,
pahemman pahempi puoli:
mato maljassa venyvi,
toukka tuopin pohjukassa."
Vielä neuvoi poikoansa,
varsin lastansa vakusti
perimäisen pellon päästä,
veräjältä viimeiseltä:
"Jos sa jou'ut juominkihin,
tapahut mihin tahansa,
istu puolella sijoa,
astu puoliaskelella,
anna toisen toinen puoli,
pahemman pahempi puoli,
niin sinusta mies tulevi,
uros selvä selkiävi,
läpi käymähän keräjät,
jutut julki polkemahan
urohoisessa väessä,
miehisessä joukkiossa."
Siitä läksi Lemminkäinen
istuen oron re'essä;
iski virkkua vitsalla,
heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen helettämähän.
Ajoi aikoa vähäisen,
hyvän hetken hetkutteli:
näki tiellä teirikarjan.
Teiret lentohon lehahti,
lintukarja kapsahutti
eestä juoksevan hevosen.
Jäi hitusen höyheniä,
tielle teiren sulkasia.
Ne kokosi Lemminkäinen,
tapaeli taskuhunsa:
ei tieä, mikä tulisi,
tapahtuisi taipalella;
kaikki on tarpehen talossa,
hyväksi hätävarana.
Ajoi eellehen vähäisen,
kulki tietä pikkuruisen;
jo hepo hörösteleikse,
luppakorva luonteleikse.
Se on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
kuorustihe korjastansa,
kaarastihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa,
oma vanhempi vakasi!
Aivin on joki tulinen
poikitse hevon e'essä.
Joess' on tulinen koski,
koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko,
korolla tulinen kokko:
sillä kulkku tulta kuohui,
suu valeli valkeata,
höyhenet tulena tuiski,
säkeninä säihkäeli.
Kaukon kaukoa näkevi,
loitompata Lemminkäisen:
"Minnepä menevi Kauko,
kunne läksit, Lemmin poika?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Läksin Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.
Välty syrjähän vähäisen,
poikellaite tieltä poies,
laske eelle matkamiestä,
Lemminkäistä liiatenki,
sivutsesi siirtymähän,
vieretse vaeltamahan!"
Kokko saatteli sanoa,
tulikulkku kuiskahella:
"Lasken eelle matkamiehen,
Lemminkäisen liiatenki
- suun kautta samoamahan,
kautta kulkun kulkemahan:
siitä sulle tie menevi
mennä tuosta tuon hyväksi
noihin pitkihin pitoihin,
iän kaiken istumihin."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Ei tuossa kovin hätäillyt.
Tapasip' on taskuhunsa,
löihe kukkaroisehensa,
otti teiren sulkasia;
hieroa hitustelevi
kahen kämmenen välissä,
sormen kymmenen sovussa:
siitä syntyi teirikarja,
koko parvi koppeloita.
Syöksi ne kokolle suuhun,
antoi appajan kitahan,
kulkkuhun kokon tulisen,
ikenihin iskulinnun.
Sillä siitä selvittihe,
pääsi päivän ensimäisen.
Iski virkkua vitsalla,
helähytti helmisellä.
Läks' oronen oikomahan,
hepo helkehyttämähän.
Ajoi matkoa palasen,
piirrätteli pikkuruisen;
jo oronen ouostuvi,
hevonen hörähtelevi.
Kohottihe korjastansa,
kaahistihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa,
oma vanhempi vakitti!
On eessä tulinen kuoppa,
se on poikkipuolin tietä,
itähän iäti pitkä,
luotehesen loppumatoin,
täynnä kuumoa kiveä,
palavata paateroa.
Mitä huoli Lemminkäinen!
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, ylijumala,
tahi taatto taivahinen!
Nosta lonka luotehelta,
toinen lännestä lähetä,
kolmas istuta iästä,
kohottele koillisesta,
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten loukahuta!
Sa'a lunta sauvan varsi,
kiehittele keihäsvarsi
noille kuumille kiville,
palaville paateroille!"
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto vanha taivahinen,
nosti longan luotehelta,
toisen lännestä lähetti,
iätti iästä pilven,
kohotteli koilta ilman,
nepä yhtehen yhytti,
lomakkohon loukahutti.
Satoi lunta sauvan varren,
kiehitteli keihäsvarren
noille kuumille kiville,
palaville paateroille:
tulipa luminen lampi,
hyinen järvi muo'ostihe.
Siitä lieto Lemminkäinen
lauloi tuohon jäisen sillan
poikitse lumisen lammin,
äyrähästä äyrähäsen.
Sillä sen rovin vaelti,
pääsi toisen päiväyksen.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä.
Sai virkku vilettämähän,
hepo hötkelyttämähän.
Virkku juoksi virstan, toisen,
maan paras palan pakeni;
siitä seisahtui äkisti,
ei pakene paikaltansa.
Itse lieto Lemminkäinen
kavahtihe katsomahan:
on susi veräjän suulla,
karhu vastassa kujalla,
suulla Pohjolan veräjän,
päässä pitkien kujien.
Silloin lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
tavoitteli taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa;
otti uuhen villasia,
hieroa utustelevi
kahen kämmenen kesessä,
sormen kymmenen sovussa.
Puhui kerran kämmenelle:
uuhet juoksuhun uhahti,
koko lauma lampahia,
karitsoita aika karja.
Suet sinne ryömäisihe,
karhut kanssa kaimasihe.
Itse lieto Lemminkäinen
ajoi eelle matkoansa.
Kulki tietä pikkaraisen,
tuli Pohjolan pihalle.
Aita oli rautainen rakettu,
teräksinen tarha tehty,
sata syltä maaemähän,
tuhat syltä taivosehen,
keihä'illä seivästetty,
maan maoilla aiastettu,
käärmehillä kiinnitetty,
sisiliskoilla si'elty:
heitty hännät häilymähän,
pääkurikat kuilumahan,
päät vankat vapajamahan,
päät ulos, sisähän hännät.
Se on lieto Lemminkäinen
jo tuossa ajattelevi:
"Niin on, kuin sanoi emoni,
kantajani kaikeroitti:
on tuossa mokoma aita
pantu maasta taivosehen!
Alahatse kyy matavi,
alemmaksi aita pantu,
ylähätse lintu lenti,
ylemmäksi aita pantu."
Tok' ei tuossa Lemminkäinen
huolinut kovin hätäillä.
Veti veitsen huotrastansa,
tupestansa tuiman rauan,
sillä aitoa sivalti,
katkoi aiakset kaheksi;
aian rautaisen avasi,
käänti tarhan käärmehisen
viieltä vitsasväliltä,
seitsemältä seipähältä.
Itse eellehen ajavi
portin Pohjolan etehen.
Käärme tiellä käänteleikse
eessä portin poikkipuolin,
pitelämpi pirtin hirttä,
paksumpi patsasta portin.
Sata silmeä maolla,
tuhat kieltä käärmehellä,
silmät seulan suuruhiset,
kielet pitkät keihovartta,
hampahat haravan varren,
selkä seitsemän venettä.
Siinä lieto Lemminkäinen
ei tohi käsiksi käyä
satasilmälle maolle,
tuhatkieli-käärmehelle.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Mato musta, maanalainen,
toukka Tuonen-karvallinen,
kulkija kulon-alainen,
lehen lemmon juurehinen,
läpi mättähän menijä,
puun juuren pujottelija!
Kuka sun kulosta nosti,
heinän juuresta herätti
maan päälle matelemahan,
tielle teukkalehtamahan?
Kuka nosti nokkoasi,
kuka käski, ken kehoitti
päätä pystössä piteä,
kaulan vartta kankeata?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Sule nyt suusi, peitä pääsi,
kätke kielesi käpeä,
sykerräite sykkyrähän,
käperräite käppyrähän,
anna tietä, puolen tietä,
sivu mennä matkamiehen!
Tahi siirry tieltä poies,
kule, kurja, kursikkohon,
kaaloa kanervikkohon,
sala'aite sammalehen,
veäite villakuontalona,
haavan halkona kuleksi, tunge pääsi turpehesen,
mätä mättähän sisähän
- turpehessa sun tupasi,
alla mättähän majasi - :
jospa tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
neuloilla teräsnenillä,
rakehilla rautaisilla."
Senpä lausui Lemminkäinen.
Ei sitä mato totellut;
ain' yhä kähäelevi,
ylös kielin kiehahtavi,
suin ylös suhahtelevi
pään varalle Lemminkäisen.
Siitä lieto Lemminkäinen
muisti vanhoja sanoja,
ennen eukon neuvomia,
äitinsä opettamia.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki kaunis Kaukomieli:
"Kun et tuostana totelle
etkä vääjänne vähällä,
vielä turvut tuskihisi,
paisut pakkopäivihisi,
halkeat, paha, kaheksi,
konna, kolmeksi muruksi,
kun ma etsinen emosi,
haen valtavanhempasi.
Tieän, sykkä, synnyntäsi,
maan kamala, kasvantasi:
Syöjätär sinun emosi,
Vetehinen vanhempasi.
"Sylki Syöjätär vesille,
laski kuolan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli,
ve'en henki heilutteli,
tuuitteli vuotta kuusi,
senki seitsemän keseä
selvällä meren selällä,
lapovilla lainehilla.
Vesi sen pitkäksi venytti,
päivä paistoi pehmeäksi,
ve'en tyrsky maalle työnti,
aalto rannallen ajeli.
"Kulki kolme luonnotarta
rannalla meren rapean,
meren pauhun partahalla.
Ne tuon rannalla näkivät;
sanoivat sanalla tuolla:
'Mipä tuostaki tulisi,
kunpa Luoja hengen loisi,
tuolle silmät siunoaisi?'
"Päätyi Luoja kuulemassa;
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Pahasta paha tulisi,
konna konnan oksennosta,
jos ma tuolle hengen loisin,
silmät päähän siunoaisin.'
"Saipa Hiisi kuulemahan,
mies häjy tähyämähän.
Itse luojaksi rupesi;
antoi Hiisi hengen tuolle
konnan ilkeän kinalle,
Syöjättären sylkemälle:
siitä kääntyi käärmeheksi,
muuttui mustaksi maoksi.
"Mist' on tuolle henki saatu?
Henki Hiien hiiloksesta.
Mist' on syyetty syäntä?
Syöjättäreltä syäntä.
Mist' on aivot ankeloisen?
Virran vankan vaaluvista.
Mistä tunto turmiolla?
Kuohusta tulisen kosken.
Mist' on pää pahalle pantu?
Pää pahan pavun jyvästä.
"Mist' on siihen silmät luotu?
Lemmon liinan siemenistä.
Mist' on korvat konnan päässä?
Lemmon koivun lehtosista.
Mist' on suuta suunnitettu?
Suu solesta Syöjättären.
Mist' on kieli kehnon suussa?
Keitolaisen keihä'ästä.
Mist' on hampahat häjyllä?
Okahista Tuonen ohran.
Mist' on ilkeän ikenet?
Ikenistä Kalman immen.
"Mist' on selkä seisotettu?
Hiien hiiliseipähästä.
Mistä häntä häälättynä?
Pahalaisen palmikosta.
Mistä suolet solmittuna?
Suolet surman vyöllisestä.
"Siin' oli sinun sukusi,
siinä kuulu kunniasi!
"Mato musta, maanalainen,
toukka Tuonen-karvallinen,
maan karva, kanervan karva,
kaiken ilmankaaren karva!
Lähe nyt tieltä matkamiehen,
eestä kulkijan urohon!
Anna mennä matkamiehen,
Lemminkäisen leyhytellä
noihin Pohjolan pitoihin,
hyvän synnyn syöminkihin!"
Jo mato kuvattelihe,
satasilmä siirtelihe,
kääntelihe käärme paksu,
muuttelihe tien mukahan;
antoi mennä matkamiehen,
Lemminkäisen leyhytellä
noihin Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.
Seitsemäskolmatta runo
Jo nyt Kaukoni kuletin,
saatoin Ahti Saarelaisen
monen surman suun ohitse,
Kalman kielen kantimetse
noille Pohjolan pihoille,
salakansan kartanoille.
Nyt onpi saneltavana,
kielin kertoeltavana,
miten lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
tuli Pohjolan tupihin,
Sariolan salvoksihin,
ilman kutsutta pitoihin,
airuhitta juominkihin.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
heti kun tuli tupahan,
astui keskilattialle:
silta liekkui lehmuksinen,
tupa kuusinen kumahti.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?"
Itse Pohjolan isäntä
istui pitkän pöyän päässä.
Tuop' on tuolta vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ollevi talossa tässä
tannerta orosen olla.
Eikä kielletä sinua,
jos olet siivolla tuvassa,
oven suussa seisomasta,
oven suussa, orren alla,
kahen kattilan välissä,
kolmen koukun koskevilla."
Siinä lieto Lemminkäinen
murti mustoa haventa,
kattilaisen-karvallista.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lempo tänne lähteköhön
oven suuhun seisomahan,
nokianne nuohomahan,
karstoja karistamahan!
Eip' ennen minun isoni
eikä valtavanhempani
seisonut sijalla sillä,
oven suussa, orren alla.
Olipa sijoa silloin:
tanhua orihin olla,
tupa pesty miesten tulla,
sopet luoa sormikasta,
vaarnat miesten vanttuhia,
seinät miekkoja laella.
Miksip' ei ole minulle
kuin ennen minun isolle?"
Siitä siirtihen ylemmä,
pyörähtihe pöyän päähän;
istuihe rahin nenähän,
petäjäisen penkin päähän:
rahi vastahan rasahti,
petäjäinen penkki notkui.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Enpäs liene lempivieras,
kun ei tuotane olutta
tulevalle vierahalle."
Ilpotar, hyvä emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh poika Lemminkäisen!
Mi sinusta vierahasta!
Tulit pääni polkemahan,
aivoni alentamahan!
Ohrina oluet meillä,
makujuomat maltahina,
leipomatta vehnäleivät,
lihakeitot keittämättä.
Oisit yötä ennen tullut
taikka päiveä jälestä."
Siinä lieto Lemminkäinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jop' on täällä syömät syöty,
häät juotu, piot pi'etty,
oluet osin jaeltu,
me'et miehin mittaeltu,
kannut kannettu kokohon,
tuopit roukkoihin rovittu!
"Oi sie Pohjolan emäntä,
Pimentolan pitkähammas!
Pi'it häät häjyn tavalla,
kutsut koiran kunnialla.
Leipoelit leivät suuret,
panit ohraiset oluet,
laitoit kutsut kuusianne,
anojat yheksiänne:
kutsuit kurjat, kutsuit köyhät,
kutsuit ruojat, kutsuit roistot,
kaikki hoikat huonemiehet,
kaitakauhtanat kasakat;
muun on kutsuit kaiken kansan
- minun heitit kutsumatta!
"Mintähen tämä minulle
omistani ohristani?
Muut ne kantoi kauhasilla,
muut ne tiiskinä tiputti,
minä määrin mätkäelin,
puolikkoisin putkaelin
omiani ohriani,
kylvämiäni jyviä.
"En nyt liene Lemminkäinen,
en vieras hyvän-niminen,
kun ei tuotane olutta,
pantane pata tulelle,
keittoa pa'an sisähän,
leiviskä sianlihoa,
syöäkseni, juoakseni
päähän matkan päästyäni."
Ilpotar, hyvä emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
orjani alinomainen!
Pane keittoa patahan,
tuo olutta vierahalle!"
Tyttö pieni, tyhjä lapsi,
pahin astian pesijä,
lusikkojen luutustaja,
kapustojen kaapustaja
pani keittoa patahan:
luut lihoista, päät kaloista,
vanhat naatit naurihista,
kuoret leivistä kovista.
Toi siitä olutta tuopin,
kannun kaljoa pahinta
juoa lieto Lemminkäisen,
appoa halun-alaisen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tokko lie sinussa miestä,
juojoa tämän oluen,
tämän kannun kaatajata?"
Lemminkäinen, lieto poika,
katsoi tuosta tuoppihinsa:
toukka on tuopin pohjukassa,
käärmehiä keskimailla;
äärillä maot mateli,
sisiliskot liuahteli.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
kauahutti Kaukomieli:
"Tuopin tuojat Tuonelahan,
kannun kantajat Manalle
ennen kuun ylenemistä,
tämän päivän päätymistä!"
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Oh sinä olut katala!
Jo nyt jou'uit joutavihin,
jou'uit joutavan jälille!
Olut suuhun juotanehe,
ruhkat maahan luotanehe
sormella nimettömällä,
vasemmalla peukalolla!"
Tapasip' on taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa.
Otti ongen taskustansa,
väkärauan väskystänsä,
tuonp' on tunki tuoppihinsa,
alkoi onkia olutta:
maot puuttui onkehensa,
väkähänsä kyyt vihaiset.
Sa'an nosti sammakoita,
tuhat mustia matoja,
loi ne maahan maan hyviksi,
kaikki laski lattialle;
veti veitsensä terävän,
tuon on tuiman tuppirauan,
sillä silpoi päät maoilta,
katkoi kaulat käärmehiltä
- joi oluen onneksensa,
me'en mustan mieliksensä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En mä liene lempivieras,
kun ei tuotane olutta,
parempata juotavata
varavammalla käellä,
suuremmalla astialla,
tahi ei oinasta isetä,
suurta sonnia tapeta,
härkeä tupahan tuoa,
sorkkasäärtä huonehesen."
Itse Pohjolan isäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä sie tulitki tänne,
ken sinua koolle kutsui?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Korea kutsuttu vieras,
koreampi kutsumatoin.
Kuules, poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä!
Anna ostoa olutta,
juomoa rahan-alaista!"
Tuopa Pohjolan isäntä
tuosta suuttui ja syäntyi,
kovin suuttui ja vihastui.
Lauloi lammin lattialle
Lemminkäisellen etehen.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' on joki juoaksesi,
lampi laikutellaksesi."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En ole vaimojen vasikka
enkä härkä hännällinen
juomahan jokivesiä,
lampivettä lakkimahan."
Itse loihe loitsimahan,
laikahtihe laulamahan.
Lauloi sonnin lattialle,
härän suuren, kultasarven:
sepä lammin laikkaeli,
joi jokosen onneksensa.
Pohjolainen, pitkä poika,
suen suustansa sukesi;
senpä lauloi lattialle
surmaksi lihavan sonnin.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi valkean jäniksen
lattialle hyppimähän
sen sutosen suun e'essä.
Pohjolainen, pitkä poika,
lauloi koiran koukkuleuan
tuon jäniksen tappamahan,
kierosilmän kiskomahan.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi orrellen oravan,
orsilla kapahumahan,
koiran tuota haukkumahan.
Pohjolainen, pitkä poika,
lauloi nää'än kultarinnan:
näätä näppäsi oravan
orren päässä istumasta.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi ruskean reposen:
se söi nää'än kultarinnan,
karvan kaunihin kaotti.
Pohjolainen, pitkä poika,
kanan suustansa sukesi
sillalla sipoamahan
tuon reposen suun e'essä.
Lemminkäinen, lieto poika,
haukan suustansa sukesi,
kieleltä käpeäkynnen:
sepä kiskalti kanasen.
Sanoi Pohjolan isäntä,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei tässä piot paranne,
kun ei vierahat vähenne;
talo työlle, vieras tielle
hyvistäki juomingista!
Lähe tästä, hiien heitto,
luota kaiken ihmiskansan!
Kotihisi, konna, koita,
paha, maahasi pakene!"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei miestä manaten saa'a,
ei miestä pahempatana
sijaltansa siirtymähän,
paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä
miekan seinältä sivalti,
tempasi tuliteränsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie Ahti Saarelainen
tahi kaunis Kaukomieli!
Mitelkämme miekkojamme,
katselkamme kalpojamme,
minunko parempi miekka
vainko Ahti Saarelaisen!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Mitä minun on miekastani,
kun on luissa lohkiellut,
pääkasuissa katkiellut!
Vaan kuitenki kaikitenki,
kun ei nuo piot paranne,
mitelkämme, katselkamme,
kumman miekka mieluhumpi!
Eip' ennen minun isoni
miekkamittoja varannut:
pojastako polvi muuttui,
lapsesta laji väheni!"
Otti miekan, riisui rauan,
tempasi tuliteräisen
huotrasta huveksisesta,
vyöstä vennon-selkäisestä.
Mittelivät, katselivat
noien miekkojen pituutta:
olipa pikkuista pitempi
miekka Pohjolan isännän,
yhtä kynnen mustukaista,
puolta sormuen niveltä.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Sinunpa pitempi miekka:
sinun eellä iskeminen."
Siitä Pohjolan isäntä
sivalteli, sieppaeli,
tavoitteli, ei tavannut,
Lemminkäistä päälakehen.
Kerran ortehen osasi,
kamanahan kapsahutti:
orsi poikki otskahutti,
kamana kaheksi lenti.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Min teki pahoa orret,
kamana tihua työtä,
jotta orsia osoitat,
kamanata kapsuttelet?
"Kuule, poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä!
Tukela tora tuvassa,
seikat akkojen seassa:
tuvan uuen turmelemme,
lattiat verin panemme.
Käykämme ulos pihalle,
ulos pellolle torahan,
tanterelle tappelohon!
Pihalla veret paremmat,
kaunihimmat kartanolla,
luontevaisemmat lumella."
Mentihin ulos pihalle.
Tavattihin lehmän talja,
levitettihin pihalle
senp' on päällä seistäksensä.
Sanoi Ahti Saarelainen:
"Kuulesta, sa Pohjan poika!
Sinunpa pitempi miekka,
sinun kalpa kauheampi
- ehkä tuon on tarvinnetki,
ennenkuin ero tulevi
tahi kaula katkeavi - :
iske päältä, Pohjan poika!"
Iski päältä Pohjan poika.
Iski kerran, iski toisen,
kohta kolmasti rapasi;
eipä oike'in osoita,
lipaise lihoakana,
ota ei orvaskettuana.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Annapas minäki koitan,
jo se on vuoroni minunki!"
Tuopa Pohjolan isäntä
ei tuosta totella ollut:
yhä iski, ei epäillyt,
tarkoitteli, ei tavannut.
Tulta tuiski tuima rauta,
terä varsin valkeata
käessä lieto Lemminkäisen;
läksi loiste loitommaksi,
vasten kauloa valahti
tuon on pojan pohjolaisen.
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh Pohjolan isäntä!
Niinp' on kaulasi, katalan,
kuni koite ruskeana!"
Tuopa poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä,
sinne siirti silmiänsä
pä'in kauloa omoa.
Tuop' on lieto Lemminkäinen
siinä lyöä silpahutti,
iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa.
Löip' on kerran luimahutti:
laski pään on päältä olka,
kallon kaulalta sivalti;
vei kuin naatin naurihista
tahikka tähkän olesta,
evän kaikesta kalasta.
Päähyt pyörähti pihalle,
miehen kallo kartanolle,
kuni nuolen noutaessa
puusta koppelo putosi.
Sata oli seivästä mäellä,
tuhat pystössä pihalla,
saoin päitä seipähissä.
Yks' on seiväs ilman päättä:
tuop' on lieto Lemminkäinen
otti pään pojan pätöisen,
kantoi kallon kartanolta
senki seipähän nenähän.
Siitä Ahti Saarelainen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
tupahan palattuansa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuo vettä, vihainen piika,
käsiäni pestäkseni
veristä pahan isännän,
häjyn miehen hurmehista!"
Pohjan akka syännyksenti,
syännyksenti, suutuksenti.
Lauloi miestä miekallista,
asehellista urosta,
saa miestä miekallista,
tuhat kalvan kantajata
pään varalle Lemminkäisen,
Kaukomielen kaulan päälle.
Jo aika tosin tulevi,
päivä liitolle lipuvi,
toki käypi tuskemmaksi,
läylemmäksi lankeavi
asuskella Ahti poian,
Lemminkäisen leyhytellä
noissa Pohjolan pioissa,
salajoukon juomingissa.
Kahdeksaskolmatta runo