Vaka vanha Väinämöinen
arveli, ajattelihe
mennä neittä kosjomahan,
päätä kassa katsomahan
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
Pohjan kuulua tytärtä,
Pohjan mointa morsianta.
Pani haahen haljakkahan,
punaisehen pursipuolen,
kokat kullalla kuvasi,
hopealla holvaeli.
Niin huomenna muutamana,
aamulla ani varahin
lykkäsi venon vesille,
satalauan lainehille
kuorikiskoilta teloilta,
mäntyisiltä järkälöiltä.
Nosti päälle purjepuunsa,
veti puuhun purjehia:
veti purjehen punaisen,
toisen purjehen sinisen;
itse laivahan laseikse,
aluksehen asteleikse.
Läksi merta laskemahan,
sinistä sirottamahan.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Tule nyt purtehen, Jumala,
aluksehen, armollinen,
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehuueksi
noilla väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla!
"Tuuittele, tuuli, purtta,
aalto, laivoa ajele
ilman sormin soutamatta,
ve'en kieron rikkomatta,
väljille meren selille,
ulapalle aukealle!"
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neiti,
pitkän puhtehen pitäjä,
aamun valvoja varainen,
joutui sotkut sotkemassa,
vaattehet viruttamassa
päässä portahan punaisen,
laajan laiturin laella,
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Katselevi, kääntelevi
ympäri ihalat ilmat,
päänsä päälle taivahalle,
rannatse meriä myöten:
ylähällä päivä paistoi,
alahalla aallot välkkyi.
Loip' on silmänsä selälle,
käänti päätä päivän alle
suitse Suomelan joesta,
päitse Väinölän vesistä:
keksi mustasen merellä,
sinervöisen lainehilla.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Mi olet merellä musta,
ku sinervä lainehilla?
Kun sa ollet hanhikarja
tahi armas alliparvi,
niin sä lentohon lemaha
ylähäksi taivahalle!
"Kun ollet lohinen luoto
tahi muu kalainen karja,
niin sä uimahan pulaha,
veäite ve'en sisähän!
"Olisit kivinen luoto
tahikka vesihakonen,
aalto päällesi ajaisi,
vesi päälle vierähtäisi."
Vene vierivi lähemmä,
uusi pursi purjehtivi
nenätse utuisen niemen,
päitse saaren terhenisen.
Annikki hyväniminen
jo tunsi venon tulevan,
satalauan laiehtivan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienet veikkoni venonen
elikkä isoni pursi,
niin koe kohin kotia,
käänny päin omille maille,
nenin näihin valkamoihin,
perin muille valkamoille!
Lienet pursi ventovieras,
ulommaksi uiksennellos,
vastoin muita valkamoita,
perin näihin valkamoihin!"
Ei ollut veno kotoinen
eikä pursi ventovieras:
olipa pursi Väinämöisen,
laiva laulajan ikuisen.
Jo luoksi lähentelihe,
pakinoille painatteli,
sanan vieä, toisen tuoa,
kolmannen kovin puhua.
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neiti,
purrelta kyselemähän:
"Kunne läksit, Väinämöinen,
suorihit, suvannon sulho,
maan valio, valmistihit?"
Tuop' on vanha Väinämöinen
puhelevi purrestansa:
"Läksin lohta pyytämähän,
kuujoa kuettamahan
Tuonen mustasta joesta,
syvästä saraojasta."
Annikki hyväniminen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Elä tyhjiä valehi,
tunnen mie kalanku'unki!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
läksi lohta pyytämähän,
taimenta tavottamahan:
oli verkkoja venonen,
laivan täysi laskimia,
siinä nuotat, siinä nuorat,
siinä tarpoimet sivulla,
atra'imet alla teljon,
pitkät sauvoimet perässä.
Kunne läksit, Väinämöinen,
ulkosit, uvantolainen?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Läksin hanhien hakuhun,
kirjasiipien kisahan,
kuolasuien korjelohon
Saksan salmilta syviltä,
ulapoilta auke'ilta."
Annikki hyväniminen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tunnen mie toen puhujan
ekä keksin kielastajan!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
läksi hanhien ajohon,
punasuien puujelohon:
jousi oli suuri jäntehessä,
vetehessä kaari kaunis,
koira musta kahlehissa,
kahle kaarehen siottu;
rakki juoksi rannan teitä,
pennut kiiteli kiviä.
Sano totta, Väinämöinen:
kunne kuitenki käkesit?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Entä jos minä menisin
noihin suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin,
joss' on verta säärivarsi,
polven korkeus punaista?"
Aina Annikki sanovi,
tinarinta riukuttavi:
"Tunnen mie soanki käynnin!
Kun ennen isoni läksi
noihin suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin,
sata miest' oli soutamassa,
tuhat ilman istumassa,
nenin jousia nenässä,
terin miekat teljopuilla.
Sano jo toet totiset,
valehettomat, vakaiset:
kunne läksit, Väinämöinen,
suorihit, suvantolainen?"
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, tytti, purteheni,
neitonen, venoseheni,
niin sanon toet totiset,
valehettomat, vakaiset!"
Annikki sanan sanovi,
tinarinta riuvahutti:
"Tuuli sulle purtehesi,
ahava venosehesi!
Käännän purtesi kumohon,
alas keulan keikahutan,
jos en saa tosia kuulla,
kunne lähteä käkesit,
kuulla tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Toki ma sanon toetki,
jos vähän valehtelinki:
läksin neittä kosjomahan,
impeä anelemahan
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
miehen syöjästä sijasta,
urohon upottajasta."
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neito,
kun tunsi toet totiset,
valehettomat, vakaiset,
heitti hunnut huuhtomatta,
vaattehet viruttamatta
laajan laiturin laelle,
päähän portahan punaisen.
Käsin vaali vaattehensa,
kourin helmansa kokosi,
siitä sai samoamahan,
heti joutui juoksemahan;
tulevi sepon kotihin,
itse astuvi pajahan.
Tuo oli seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi rautaista rahia,
hope'ista huolitteli,
kyynärä kyventä päässä,
syli syttä hartioilla.
Astui Annikki ovelle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Taos mulle sukkulainen,
tao sormukset soreat,
kahet, kolmet korvakullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat,
niin sanon toet totiset,
valehettomat, vakaiset!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Kun sanot hyvät sanomat,
taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
taon ristin rinnoillesi,
päällispankasi parannan;
sanonet pahat sanomat,
rikki murran muinaisetki,
tungen päältäsi tulehen,
alle ahjoni ajelen."
Annikki hyvänimikkö,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Muistat sa mokomin naia,
jonka muinen kihlaelit,
varoittelit vaimoksesi!
"Takoa yhä taputat,
ajan kaiken kalkuttelet;
kesän kengität hevoista,
talven rautoja rakennat,
yön kohennat korjiasi,
päivän laait laitioita
kulkeaksesi kosihin,
päästäksesi Pohjolahan:
jo nyt vievät viekkahammat,
etevämmät ennättävät,
ottavat sinun omasi,
anastavat armahasi,
vuosin kaksin katsomasi,
kolmin vuosin kosjomasi.
Jo menevi Väinämöinen
selässä meren sinisen
kokan kultaisen kuvussa,
melan vaskisen varassa
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan."
Tunkihe sepolle tuska,
rautiolle raskas tunti:
kirposi pihet piosta,
vasara käestä vaipui.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Annikki sisarueni!
Taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
kahet, kolmet korvaskullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat:
lämmitä kyly metinen,
saustuta simainen sauna
hienoisilla halkosilla,
pienillä pirastehilla!
Laai pikkuisen poroa,
lipeäistä liuvahuta,
millä päätäni pesisin,
varruttani valkoaisin
sykysyisistä sysistä,
taonnoista talvisista!"
Annikki hyvänimikkö
lämmitti saloa saunan
puilla tuulen taittamilla,
Ukon ilman iskemillä.
Kivet koskesta kokosi,
saattoi löylyn lyötäviksi,
ve'et lemmen lähtehestä,
heraisesta hettehestä.
Taittoi vastan varvikosta,
lempivastasen lehosta,
hauteli metisen vastan
metisen kiven nenässä.
Laati piimäistä poroa,
ytelmäistä saipuata,
saipuata säihkyväistä,
säihkyväistä, suihkuvaista,
sulhon pään pesettimeksi,
vartalon valattimeksi.
Itse seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi neien tarpehia,
päällispankoja paranti
yhen kylyn joutuessa,
yhen saunan saapuessa;
ne työnti tytön kätehen.
Tyttö tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt saunan saustuttelin,
lämmitin kylyn utuisen,
hauoin vastat valmihiksi,
lempivastat liehautin.
Kylve, veikko, kyllältäsi,
vala vettä vallaltasi,
pese pääsi pellaviksi,
silmäsi lumisiruiksi!"
Siitä seppo Ilmarinen
kävi itse kylpemähän
sekä kylpi kylläksensä,
valelihe valkeaksi;
pesi silmät sirkeäksi,
silmäkulmat kukkeaksi,
kaulansa kananmuniksi,
koko varren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan,
- tuli tuntemattomana,
kasvot vallan kaunihina,
poskipäät punertavina.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Annikki sisarueni!
Tuo nyt paita palttinainen,
kanna vaattehet vakaiset,
millä vartta valmistelen
sulhoseksi suoritessa!"
Annikki hyväniminen
toip' on paian palttinaisen
hipiälle hiettömälle,
iholle alastomalle;
siitä kaatiot kapoiset,
nuo emosen ompelemat,
sivuille syettömille,
luien tuntumattomille.
Toi siitä sukat sulavat,
emon impenä kutomat,
säärille säsyttömille,
luuttomille pohke'ille;
siitä kengät kelvolliset,
Saksan saappahat parahat
päälle sukkien sulien,
emon neinnä neulomien.
Haki haljakan sinisen,
alta maksankarvallisen,
päälle paian palttinaisen,
tuon on aivan aivinaisen;
siihen sarkakauhtanaisen,
veroin neljin vieritetyn,
päälle haljakan sinisen,
tuon on uuen uutukaisen;
tuhatnyplän uuen turkin,
saoin kaunoin kaunistetun,
päälle sarkakauhtanaisen,
tuon veralla vierittämän;
vielä vyön on vyöhyställe,
kultakirjan kussakkaisen,
emon impenä kutoman,
kassapäänä kaikuttaman;
siitä kirjakintahaiset,
kultasuiset sormikkahat,
Lapin lapsien latomat,
kätösille kaunihille;
siitä pystyisen kypärin
kultaisille kutrisille,
tuon isonsa ostamaisen,
sulhaismiesnä suorittaman.
Siitä seppo Ilmarinen
vaatettihe, valmistihe,
pukihe, somistelihe.
Sanoi sitte orjallensa:
"Valjasta nyt viljo varsa
kirjokorjasen etehen
lähteäkseni ajohon,
mennäkseni Pohjolahan!"
Orja tuon sanoiksi virkki:
"On meillä oroista kuusi,
kauran syöpeä hepoa.
Minkä noista valjastaisin?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sie ota paras oronen:
pistä varsa valjahisin,
ruskea re'en etehen!
Pane kuusi kukkulaista,
seitsemän siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan,
jotta kaunot katsahtaisi,
impyet ihasteleisi!
Kanna tuohon karhun talja
päällä istuellakseni,
tuopa toinen, turskan talja
kirjokorjan katteheksi!"
Tuo orja alinomainen,
rahan pantu palkkalainen
pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen.
Pani kuusi kukkulaista,
seitsemän siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan
istuaksensa isännän,
toip' on toisen, turskan taljan
kirjokorjan katteheksi.
Itse seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
Ukkoa rukoelevi,
Pauannetta palvoavi:
"Laske, Ukko, uutta lunta,
visko hienoa vitiä,
lunta korjan luikutella,
vitiä re'en vilata!"
Laskip' Ukko uutta lunta,
viskoi hienoista vitiä;
se katti kanervan varret,
peitti maalta marjan varret.
Siitä seppo Ilmarinen
istuikse teräsrekehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Lähe nyt, onni, ohjilleni,
Jumala rekoseheni!
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeä."
Otti ohjakset kätehen,
siiman toisehen sivalti,
heitti siimalla hevoista,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähe nyt, laukki, laskemahan,
liinaharja, liikkumahan!"
Ajavi hypittelevi
meren hietaharjuloita,
simasalmien sivutse,
leppäharjun hartioitse.
Ajoi rannat raksutellen,
rannan hiekat helskytellen:
somer silmille sirisi,
meri parskui parmahille.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
kohta kolmannen ajavi;
jo päivänä kolmantena
yllättävi Väinämöisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Tehkämme sula sovinto,
jos on kiistoin kihlonemme,
kiistoin käynemme kosissa:
ei neittä väellä vieä,
vastoin mieltä miehelähän."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Teen minä sulan sovinnon:
ei neittä väellä vieä,
vastoin mieltä miehelähän.
Sille neiti antaminen,
kelle mielensä tekevi,
pitämättä pitkän kaihon,
vihan viikon kantamatta."
Ajoivat e'elle siitä
matkoansa kumpainenki:
pursi juoksi, ranta roikki,
oro juoksi, maa jämäsi.
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Jopa haukkui hallikoira,
linnan lukki luskutteli
pimeässä Pohjolassa,
sangassa Sariolassa;
hiisti ensin hiljemmältä,
harviammalta murahti
perän lyöen pientarehen,
hännän maahan torkutellen.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Käyös, tyttö, katsomahan,
mitä haukkui hallikoira,
luppakorva luikutteli!"
Tytti taiten vastaeli:
"En joua, isäni kulta:
suur' on läävä läänittävä,
karja suuri katsottava,
paasi paksu jauhettava,
jauhot hienot seulottavat;
paasi paksu, jauhot hienot,
jauhaja vähäväkinen."
Hiljan haukkui linnan hiisi,
harvoin harmio mureksi.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Käyös, akka, katsomahan,
mitä haukkuvi halikka,
linnan luppa luikuttavi!"
Akka tuon sanoiksi virkki:
"En joua, käkeäkänä:
pere on suuri syötettävä,
murkinainen suorittava,
leipä paksu leivottava,
taikina taputettava;
leipä paksu, jauhot pienet,
leipoja vähäväkinen."
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Ainap' on akoilla kiire,
aina työtä tyttärillä,
pankollaki paistuessa,
vuotehellaki venyissä.
Mene, poika, katsomahan!"
Poika tuon sanoiksi virkki:
"Min' en joua katsomahan:
kirves on tylsä tahkottava,
pölkky paksu leikattava,
pino suuri pilkottava,
halko hieno latjattava;
pino suuri, halko hieno,
pilkkoja vähäväkinen."
Aina haukkui linnan hakki,
linnan lukki luksutteli,
peni julma juhmutteli,
saaren vartio valitti
perän peltohon sysäten,
hännän kääten käppyrähän.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Ei halli valetta hauku,
ikipuol' ei ilman virka,
ei se honkihin horise."
Kävi itse katsomahan.
Astuvi pihalta poikki
pellolle perimäiselle,
ta'immalle tanhualle.
Katsoi koiran suuta myöten,
nenävartta valvatteli
tuulikunnahan kukutse,
leppäharjun hartioitse.
Jo näki toen totisen,
mitä haukkui hallikoira,
maan valio vaikutteli,
villahäntä vieretteli:
purjehti veno punainen
selän puolen Lemmenlahta,
kirjokorja kiitelevi
maapuolen Simasaloa.
Itse Pohjolan isäntä
pian pirttihin menevi,
alle kattojen ajaikse;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo tulevi vierahia
selällä meren sinisen:
ajetahan kirjokorjin
tuon puolen Simasaloa,
lasketahan laivoin suurin
tämän puolen Lemmenlahta."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Mistä arpa saatanehe
tulevista vierahista?
Oi on pieni piikaseni!
Pane pihlajat tulehen,
puu valio valkeahan!
Kun on verta vuotanevi,
niin silloin sota tulevi;
kunp' on vettä vuotanevi,
aina rauhassa elämme."
Pohjan piika pikkarainen,
neiti nöyrä, käskyläinen,
pisti pihlajat tulehen,
puun valion valkeahan;
eip' on verta vuoakana,
eip' on verta eikä vettä:
läksi mettä vuotamahan,
simoa sirettämähän.
Virkkoi Suovakko sopesta,
akka vanha vaipan alta:
"Puu kun mettä vuotanevi,
simoa sirettänevi,
niin mi saapi vierahia,
se on suuri sulhaiskansa."
Siitä Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, Pohjan tyttö
pian pistihe pihalle,
kaapsahtihe kartanolle
luoen silmänsä selälle,
kääten päätä päivän alle.
Näki tuolta tuon tulevan,
uuen purren purjehtivan,
satalauan laiehtivan
selän puolen Lemmenlahta;
haaksi paistoi haljakalle,
punaiselle pursipuoli;
mies puhas perässä purren
melan vaskisen varassa.
Näki juoksevan orosen,
vierevän reki punaisen,
kirjokorjan kiiättävän
maapuolen Simasaloa,
kuusin kultaisin käkösin
vempelellä kukkumassa,
seitsemin siniotuksin
rahkehella laulamassa;
mies rehevä reen perässä,
uros selvä ohjaksissa.
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui, noin nimesi:
"Kummallenp' on mielit mennä,
kun tulevat tahtomahan
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi?
"Ken se haahella tulevi,
laskevi veno punaisin
selän puolen Lemmenlahta,
se on vanha Väinämöinen:
tuopi laivalla eloa,
aluksella aartehia.
"Ken se korjalla ajavi,
kirjavalla kiiättävi
maapuolen Simasaloa,
se on seppo Ilmarinen:
tuopi tyhjeä valetta,
korjan täyen luottehia.
"Kunpa tullahan tupahan,
tuop' on tuopilla simoa,
kanna kaksikorvaisella;
työnnä tuoppi sen kätehen,
kellen on mieli mennäksesi!
Anna Väinölän ukolle,
ku tuo haahella hyvyyttä,
aluksella aartehia!"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö,
tuo osasi noin sanoa:
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, ylentäjäni!
En mene osan hyvyylle
enkä miehen mielevyylle,
menenp' on otsan hyvyylle,
varren kaiken kauneuulle.
Eikä neittä ennenkänä
ei ole myötynä eloihin;
neiti on ilman antaminen
Ilmariselle sepolle,
ku on sampuen takonut,
kirjokannen kalkutellut."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
vaahtiotsalle varaksi,
sepon hurstin huuhtojaksi,
sepon pään pesettimeksi!"
Tyttö tuohon vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mene en Väinölän ukolle,
ikivanhalle varaksi:
vaiva vanhasta tulisi,
ikävä iällisestä."
Silloin vanha Väinämöinen
oli eellä ennättäjä.
Ajoi purtensa punaisen,
laski haahen haljakkaisen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille;
itse tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
Siinä lausui lattialta,
oven suusta, alta orren,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuletko minulle, neiti,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi?"
Tuopa kaunis Pohjan tytti
itse ennätti sanoa:
"Joko sie venosen veistit,
joko laait laivan suuren
kehrävarteni muruista,
kalpimeni kappaleista?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui ja pakisi:
"Jo laain hyvänki laivan,
veistin ankaran venosen,
jok' on tuulessa tukeva
ja varava vastasäällä
halki aaltojen ajella,
selät vetten seurustella:
kuplina kohotteleikse,
lumpehina luikahaikse
poikki Pohjolan vesien,
lakkipäien lainehien."
Tuopa kaunis Pohjan tytti
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En kiitä meristä miestä,
aallonlaskija-urosta:
tuuli vie merellä mielen,
aivot särkevi ahava.
Enkä taia tullakana,
en tulla minä sinulle
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sun sijan levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi."
Yhdeksästoista runo
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
itse tungeikse tupahan,
kaivaikse katoksen alle.
Tuotihin simoa tuoppi,
mettä kannu kannettihin
seppo Ilmarin kätehen.
Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
juone näitä juomisia,
kuin ma saan nähä omani,
onko valmis valvattini,
valmis valvateltavani."
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vaiv' on suuri valvatissa,
vaiva valvateltavassa:
jalk' on kesken kenkimistä,
toinen vieläki kesempi.
Äsken on valmis valvattisi,
oike'in otettavasi,
kun sa kynnät kyisen pellon,
käärmehisen käännättelet
ilman auran astumatta,
vaarnojen värisemättä.
Senpä Hiisi ennen kynti,
Lempo varsinki vakoili
vaarnasilla vaskisilla,
auralla tuliterällä;
oma poikani poloinen
heitti kesken kyntämättä."
Silloin seppo Ilmarinen
meni neitonsa tupahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Yön tyttö, hämärän neito!
Muistatko ajan mokoman,
kun kuvasin uuen sammon,
kirjokannen kalkuttelin?
Sie vannoit ikivalasi
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
tullaksesi toivottelit mulle,
miehelle hyvälle,
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi:
nyt ei äiti annakana,
työnnä mulle tyttöänsä
kyntämättä kyisen pellon,
käärmehisen kääntämättä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Aura kultainen kuvoa,
hope'inen huolittele!
Sillä kynnät kyisen pellon,
käärmehisen käännättelet."
Tuop' on seppo Ilmarinen
kullan ahjohon asetti,
hopeansa lietsimehen,
tuosta aurasen takovi.
Takoi rautaiset talukset,
teräksiset säärystimet,
ne on päällensä pukevi,
säärillensä säätelevi;
rautapaitahan paneikse,
teräsvöihin vyöteleikse,
otti rautarukkasensa,
nouti kintahat kiviset.
Sai siitä tulisen ruunan,
valjasti hyvän hevosen,
läksi pellon kynnäntähän,
vainion vakoantahan.
Näki päitä pyöriviä,
raivoja ratisevia.
Sanovi sanalla tuolla:
"Hoi mato, Jumalan luoma!
Kuka nosti nokkoasi,
kenpä käski ja kehoitti
päätä pystössä piteä,
kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite,
tungeite kulohon, kurja,
alas kursohon kuoite,
heilauta heinikkohon!
Josp' on tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
nuolilla teräsnenillä,
rakehilla rautaisilla."
Siitä kynti kyisen pellon,
akoeli maan matoisen,
nosti kyitä kynnökselle,
käärmehiä käännökselle.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Jo nyt kynnin kyisen pellon,
vakoelin maan matoisen,
käärmehisen käännättelin.
Joko tyttö työnnetähän,
annetahan ainoiseni?"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken neiti annetahan,
tyttö täältä työnnetähän,
kun sa tuonet Tuonen karhun,
suistanet suen Manalan
tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä;
sata on saanut suistamahan,
tullut ei yhtänä takaisin."
Siitä seppo Ilmarinen
meni neitonsa tupahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Työ minulle määrättihin:
suistoa suet Manalan,
Tuonen karhut tuoakseni
tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Teräksestä tehkös suitset,
päitset rauasta rakenna
yhellä vesikivellä,
kolmen kosken kuohumilla!
Niillä tuonet Tuonen karhut,
suistanet suet Manalan."
Siitä seppo Ilmarinen,
akoja iän-ikuinen,
teräksestä suitti suitset,
päitset rauasta rakenti
yhellä vesikivellä,
kolmen kosken kuohumilla.
Kävi siitä suistamahan;
itse noin sanoiksi virkki:
"Ututyttö Terhenetär!
Seulo seulalla utua,
terhenistä tepsuttele
viljan vierimäsijoille,
jottei kuule kulkevaksi
eik' on eestäni pakene!"
Sai sutosen suitsi-suuhun,
karhun rautakahlehesen
tuolta Tuonen kankahalta,
sinisen salon sisästä.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Anna, akka, tyttäresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun,
suistanut suen Manalan."
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken alli annetahan,
sinisotka suoritahan,
kun saat suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuolta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta
ilman nuotan nostamatta,
käsiverkon kääntämättä.
Sata on saanut pyytämähän,
tullut ei yhtänä takaisin."
Jopa tuskiksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Meni neitonsa tupahan,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Työ minulle määrättihin
aina entistä parempi:
saa'a suuri suomuhauki,
liikkuva kala lihava,
Tuonen mustasta joesta,
Manalan ikipurosta
verkotoinna, nuotatoinna,
ilman muutta pyy'yksettä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Ellös olko milläskänä!
Taop' on tulinen kokko,
vaakalintu valke'inen!
Sillä saanet suuren hauin,
liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta."
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takovi kokon tulisen,
vaakalinnun valke'isen;
kourat rauasta kuvasi,
teräksestä temmottimet,
siiviksi venehen vieret.
Itse siiville yleni,
selkähän sijoittelihe,
kokon kynkkäluun nenille.
Siitä neuvoi kokkoansa,
vaakalintua varoitti:
"Kokkoseni, lintuseni!
Menes lennä, kunne käsken:
Tuonen mustalle joelle,
Manalan alantehelle!
Iske suuri suomuhauki,
liikkuva kala lihava!"
Tuo kokko, komea lintu,
lenteä lekuttelevi;
lenti hauin pyyäntähän,
hirmuhampahan hakuhun,
tuonne Tuonelan joelle,
Manalan alantehelle.
Yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta tapasi,
kourat merta kuopaeli,
nokka luotoja lotaisi.
Siitä seppo Ilmarinen
lähtevi haroamahan
tuota Tuonelan jokea,
kokko luona vahtimahan.
Vetehinen veestä nousi,
koppoi kiinni Ilmarisen.
Kokko niskahan kohahti,
Vetehisen päätä väänti,
polki päätä pohjemmaksi,
kohti mustia mutia.
Jo tulevi Tuonen hauki,
ve'en koira vengottavi.
Ei ole hauki pienen pieni
eikä hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta,
hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta,
selkä seitsemän venehen.
Tahtoi seppoa tavata,
syöä seppo Ilmarisen.
Tuli kokko kouotellen,
isketellen ilman lintu.
Eik' ole kokko pienen pieni
eikä aivan suuren suuri:
suu sen on satoa syltä,
kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihäsvartta,
kynnet viittä viikatetta.
Keksi suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
iskevi kaloa tuota,
vasten suomuja sukaisi.
Silloin suuri suomuhauki,
liikkuja kala lihava,
painavi kokon kynimen
alle selvien vesien.
Niin kokko kohotteleikse,
ilmahan ylenteleikse:
nosti mustia muria
päälle selvien vesien.
Liiteleikse, laateleikse;
toki toisesti kokevi.
Yhen iski kynsiänsä
hauin hirmun hartioihin,
ve'en koiran koukkuluihin;
toisen iski kynsiänsä
vuorehen teräksisehen,
rautaisehen kalliohon.
Kilpestyi kivestä kynsi,
kalpistihe kalliosta:
jo hauki sukeltelihe,
ve'en venkale vetihe
kynsistä kokon kynimen,
vaakalinnun varpahista,
- jälet kynnen kylkiluilla,
halennehet hartioilla.
Siitä kokko rautakoura
kivastihe vielä kerran;
siivet välkkyi valkeana,
silmät selvänä tulena:
saip' on hauin kynsihinsä,
ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauin,
ve'en venkalan veälti
alta aaltojen syvien
päälle selvien vesien.
Niinp' on kokko rautakoura
kerrallansa kolmannella
toki saapi Tuonen hauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta:
ei vesi ve'elle tullut
hauin suuren suomuloista,
ilma ei ilmalle hajaisnut
kokon suuren höyhenistä.
Siitä kokko rautakoura
kantoi suuren suomuhauin
oksalle omenatammen,
päähän lakkapään petäjän.
Siinä maisteli makua,
viilti halki hauin vatsan,
riipoeli rintapäätä,
pään on varsin poikki pahkoi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sinua, kurja kokko!
Mikä lienet lintujasi,
ku ollet otuksiasi,
kun nyt maistelit makua,
viillit halki hauin vatsan,
kanssa riivoit rintapäätä,
pään on varsin poikki pahkoit!"
Tuop' on kokko rautakoura
siitä syäntyi lentämähän.
Ylös ilmahan kohosi
pitkän pilven rannan päälle:
pilvet liikkui, taivot naukui,
ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari,
kuulta sarviset sakarat.
Siitä seppo Ilmarinen
itse kantoi pään kaloa
anopille antehiksi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen tuoli
hyvän Pohjolan tupahan."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Jo nyt kynnin kyiset pellot,
vakoelin maat matoiset,
suistelin suet Manalan,
Tuonen karhut kahlestutin;
sain on suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.
Joko nyt neiti annetahan,
tyttö täältä työnnetähän?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Pahoinpa sinäki laait,
kun sa päätä poikki pahkoit,
laskit halki hauin vatsan,
vielä riivoit rintapäätä,
kanssa maistelit makua."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei saalis viatta saa'a
paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.
Joko on valmis valvattini,
valmis valvateltavani?"
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui ja nimesi:
"Jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi!
Annettava on alliseni,
sorsaseni suorittava
Ilmariselle sepolle
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Olipa lapsi lattialla.
Lauloi lapsi lattialta:
"Jo tuli tuville näille
liika lintu linnahamme.
Lenti kokko koillisesta,
halki taivahan havukka;
siipi iski ilman äärtä,
toinen lainetta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
päähyt taivoa tapasi.
Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse;
liiti miesten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto:
ei siihen sisälle pääsnyt.
"Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse.
Liiti naisten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
naisten linna vaskikatto:
ei siihen sisälle pääsnyt.
"Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse.
Liiti neitten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
neitten linna liinakatto:
jo siihen sisälle pääsi!
"Liiti linnan patsahalle,
siitä laskihe laelle;
liikahutti linnan lauan,
istui linnan ikkunalle,
seinälle selinäsulka,
satasulka salvoimelle.
"Katselevi kassapäitä,
tukkapäitä tunnusteli,
neitiparvesta parasta,
kassapäistä kaunihinta,
hele'intä helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisinta.
"Siitä kokko kouraisevi,
havulintu haivertavi:
iski parvesta parahan,
sorsajoukosta somimman,
hele'immän, hempe'immän,
verevimmän, valke'imman.
Senpä iski ilman lintu,
kynsi pitkä piirrällytti,
ku oli pysty pään piolta
sekä varrelta valittu,
sulkasiltahan sulavin,
hienukaisin höyheniltä."
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tiesit, teltamoinen,
kuulit, kultainen omena,
tämän neien kasvavaksi,
tukan liina liikkuvaksi?
Huohtiko hopeat neien,
neien kullat sinne kuului,
sinne paistoi meiän päivät,
meiän kuuhuet kumotti?"
Lausui lapsi lattialta,
vasta kasvava karehti:
"Siitä tiesi teltamoinen,
onnen myyrä tien osasi
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon:
hyvä oli isosta huuto
laivan suuren laskennalta,
emosta sitäi parempi
leivän paksun paistannalta,
vehnäleivän leivonnalta,
vierahan ravitsennalta.
"Siitä tiesi teltamoinen,
äkkioutoinen älysi
neien nuoren nousneheksi,
impyen ylenneheksi:
kun kävi pihatse kerran,
astui aittojen alatse
varsin aamulla varahin,
aivan aika-huomenessa,
noki nousi nuoraisesti,
savu paksusti pakeni
neien kuulusta ko'ista,
kasvavaisen kartanosta;
neiti oli itse jauhamassa,
kivenpuussa kiikkumassa:
kivenpuu käkenä kukkui,
laklana kiven lapatta,
kiven siili sirkkusena,
kivi helmenä heläsi.
"Kävi siitä toisen kerran,
astui pellon pientaretse:
neiti oli mataramaalla,
keikkui keltakankahilla,
paineli punapatoja,
keitti keltakattiloita.
"Kävi kerran kolmannenki
neien akkunan alatse,
kuuli neitosen kutovan,
pirta käessä piukkoavan:
sukkulainen suikahteli
kuin kärppä kiven kolossa,
pirkaeli pirran pii'it
kuin on tikka puun kylessä,
käärilauta käännähteli
kuin orava oksapuussa."
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kutti, kutti, neitoseni!
Enkö jo sanonut aina:
elä kuusissa kukahu,
elä laula laksoloissa,
näytä kaulan kaarevuutta,
käsivarren valkeutta,
ripeyttä rinnan nuoren,
muun on muo'on muhkeutta!
"Kaiken syystä syyättelin,
keikutin tämän kesosen,
jop' on kerkeän keväimen,
jopa toisen toukoaian:
laatiomme piilopirtti,
pienet piiloikkunaiset,
neien kangasta kutoa,
neljin niisin niukutella,
ettei kuule Suomen sulhot,
Suomen sulhot, maan kosijat!"
Lausui lapsi lattialta,
kaksiviikkoinen kajahui:
"Helppo on hepo salata,
sorajouhi suojaella,
paha on neitonen salata,
hivus pitkä piilotella.
Laatisit kivisen linnan
keskelle meren seläistä
siellä piikoja pi'ellä,
kanojasi kasvatella,
eip' on piile piiat siellä,
eipä impyet ylene,
ettei pääse suuret sulhot,
suuret sulhot, maan kosijat,
miehet pystyisin kypärin,
heposet teräskape'in."
Itse vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin
kotihinsa kulkiessa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, mies kuluista,
kun en tuota tuntenunna,
naia nuorella iällä,
etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi,
joka nuorta naimistansa,
lasna lapsen saamistansa,
pienenä perehtimistä."
Siinä kielti Väinämöinen,
epäsi suvantolainen
vanhan nuorta noutamasta,
kaunista käkeämästä;
kielti uimasta uhalla,
veikan vettä soutamasta,
kilvoin neittä kosjomasta
toisen, nuoremman keralla.
Kahdeskymmenes runo
Mitä nyt laulamme lajia,
kuta virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia,
tuota virttä vieretämme:
noita Pohjolan pitoja,
jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin,
valmistettihin varoja
noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla.
Mitä tuohon tuotettihin
ja kuta veätettihin,
Pohjan pitkihin pitoihin,
suuren joukon juominkihin
rahvahan ravitsemiksi,
joukon suuren syöttämiksi?
Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät,
puoltatoista turpa paksu.
Viikon kärppä kääntelihe
yhen kytkyen sijalla;
päivän lenti pääskyläinen
härän sarvien väliä,
hätäisesti päähän pääsi
keskenä levähtämättä.
Kuun juoksi kesäorava
häpähältä hännän päähän
eikä päähän pääsnytkänä,
ensi kuussa ennättänyt.
Sepä vallatoin vasikka,
sonni suuri suomalainen,
Karjalasta kaimattihin
Pohjan pellon pientarelle.
Sata miestä sarviloista,
tuhat turvasta piteli
härkeä taluttaessa,
Pohjolahan tuotaessa.
Härkä käyä källeröitti
Sariolan salmen suussa,
syöpi heinät hettehestä,
selkä pilviä siveli.
Eikä ollut iskijätä,
maan kamalan kaatajata
Pohjan poikien lu'ussa,
koko suuressa su'ussa,
nuorisossa nousevassa
eikä varsin vanhastossa.
Tulipa ukko ulkomainen,
Virokannas karjalainen.
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, härkä parka,
kun tulen kurikan kanssa,
kamahutan kangellani
sun, katala, kallohosi:
tok' et toisena kesänä
kovin käännä kärseäsi,
tölläytä turpoasi
tämän pellon pientarella,
Sariolan salmen suussa!"
Läksi ukko iskemähän,
Virokannas koskemahan,
Palvoinen pitelemähän.
Härkä päätä häiläytti,
mustat silmänsä mulisti:
ukko kuusehen kavahti,
Virokannas vitsikkohon,
Palvoinen pajun sekahan!
Etsittihin iskijätä,
sonnin suuren sortajata
kaunihista Karjalasta,
Suomen suurilta tiloilta,
vienosta Venäjän maasta,
Ruotsin maasta rohkeasta,
Lapin laajoilta periltä,
Turjan maasta mahtavasta;
etsittihin Tuonelasta,
Manalasta, maanki alta.
Etsittihin, eipä löytty,
haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä,
katsottihin kaatajata
selvältä meren selältä,
lake'ilta lainehilta.
Mies musta merestä nousi,
uros umpilainehista,
aivan selvältä selältä,
ulapalta aukealta.
Ei tuo ollut suurimpia
eikä aivan pienimpiä:
alle maljan maata mahtui,
alle seulan seisomahan.
Se oli ukko rautakoura,
rauankarva katsannolta;
päässä paatinen kypärä,
jaloissa kiviset kengät,
veitsi kultainen käessä,
varsi vasken-kirjavainen.
Saip' on siitä iskijänsä,
tapasipa tappajansa,
Suomen sonni sortajansa,
maan kamala kaatajansa.
Heti kun näki eränsä,
ruhtoi niskahan rutosti:
sorti sonnin polvillensa,
kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi?
Saanut ei paljo saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seitsemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkihin.
Tupa oli tehty Pohjolassa,
tupa laitto, pirtti suuri,
sivulta yheksän syltä,
päästä seitsentä leveä.
Kukko kun laessa lauloi,
ei sen ääni maahan kuulu;
penin haukunta perässä
ei kuulu ovehen asti.
Tuop' on Pohjolan emäntä
liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Arvelee, ajattelevi:
"Mistäpä olutta saamme,
taarit taiten laittelemme
näille häille hankkimille,
pioille pi'ettäville?
En tieä tekoa taarin
enkä syntyä olosen."
Olipa ukko uunin päällä.
Lausui ukko uunin päältä:
"Ohrasta oluen synty,
humalasta julkijuoman,
vaikk' ei tuo ve'että synny
eikä tuimatta tuletta.
"Humala, Remusen poika,
piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin,
viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen,
kohen latvoa kohosi.
"Onnen ukko ohran kylvi
Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti,
yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä,
kaskessa pojan Kalevan.
"Oli aikoa vähäisen,
jo huuhui humala puusta,
ohra lausui pellon päästä,
vesi kaivosta Kalevan:
'Milloin yhtehen yhymme,
konsa toinen toisihimme?
Yksin on elo ikävä,
kahen, kolmen kaunoisampi.'
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
otti ohrasen jyviä,
kuusi ohrasen jyveä,
seitsemän humalan päätä,
vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa'an tulelle,
laittoi keiton kiehumahan.
Keitti ohraista olutta
kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen,
korvon koivuisen sisähän.
"Sai oluen panneheksi,
ei saanut hapanneheksi.
Arvelee, ajattelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Mitä tuohon tuotanehe
ja kuta katsottanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevalatar, kaunis neiti,
se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan kesellä.
Näki puikon lattialla:
poimi puikon lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
syntyi valkea orava.
"Noin se neuvoi poikoansa,
oravaistansa opasti:
'Oravainen, kummun kulta,
kummun kukka, maan ihana!
Juokse tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan!
Nouse puuhun pienoisehen,
taiten tarhalatvaisehen,
jottei kokko kouraiseisi
eikä iskis' ilman lintu!
Tuo'os kuusesta käpyjä,
petäjästä helpehiä,
ne kanna Kavon kätehen,
oluehen Osmottaren!'
"Osasi orava juosta,
pöyhtöhäntä pyörähellä,
pian juosta matkan pitkän,
välehen välit samota,
salon poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan.
"Näki kolme korpikuusta,
neljä pienoista petäätä;
nousi kuusehen norolla,
petäjähän kankahalla.
Eikä kokko kouraisnunna,
iskenynnä ilman lintu.
"Katkoi kuusesta käpyjä,
petäjästä päitä lehvän.
Kävyt kätki kynsihinsä,
kääräisi käpälihinsä;
ne kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Kapo pisti kaljahansa,
Osmotar oluehensa:
eip' ota olut hapata,
juoma nuori noustaksensa.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi:
'Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,
se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan kesellä.
Näki lastun lattialla:
poimi lastun lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
syntyi näätä kultarinta.
"Niin se neuvoi nääteänsä,
orpolastansa opasti:
'Näätäseni, lintuseni,
rahankarva kaunoiseni!
Mene tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
kontion kivikololle,
metsän karhun kartanolle,
jossa karhut tappelevat,
kontiot kovin elävät!
Kourin hiivoa kokoa,
käsin vaahtea valuta,
se kanna Kavon kätehen,
tuo olallen Osmottaren!'
"Jopa taisi näätä juosta,
rinta kulta riehätellä.
Pian juoksi matkan pitkän,
välehen välit samosi,
joen poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
kontion kivikololle,
karhun louhikammiolle.
Siellä karhut tappelevat,
kontiot kovin elävät
rautaisella kalliolla,
vuorella teräksisellä.
"Valui vaahti karhun suusta,
hiiva hirveän kiasta:
käsin vaahtea valutti,
kourin hiivoa kokosi;
sen kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,
Kapo kaatoi kaljahansa:
ei ota olut hapata,
mehu miesten puurakoia.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi:
'Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,
tyttö sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan välillä.
Näki maassa palkoheinän:
poimi maasta palkoheinän.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
mehiläinen siitä syntyi.
"Niin se neuvoi lintuansa,
mehiläistänsä opasti:
'Mehiläinen, lintu liukas,
nurmen kukkien kuningas!
Lennä tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
saarelle selälliselle,
luo'olle merelliselle!
Siell' on neiti nukkununna,
vyö vaski valahtanunna,
sivulla simainen heinä,
mesiheinä helmassansa.
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kaavussasi
heleästä heinän päästä,
kukan kultaisen kuvusta;
se kanna Kavon kätehen,
tuo olallen Osmottaren!'
"Mehiläinen, lintu liukas,
jopa lenti jotta joutui.
Pian lenti matkan pitkän,
välehen välit lyhenti,
meren poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen.
Näki neien nukkunehen,
tinarinnan riutunehen
nurmelle nimettömälle,
mesipellon pientarelle,
kupehella kultaheinä,
vyöllänsä hopeaheinä.
"Kasti siipensä simahan,
sulkansa mesi sulahan
helevässä heinän päässä,
kukan kultaisen nenässä;
sen kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,
Kapo pisti kaljahansa:
siit' otti olut hapata,
siitä nousi nuori juoma
puisen uuen uurtehessa,
korvon koivuisen sisässä;
kuohui korvien tasalle,
ärjyi päällen äyrähien,
tahtoi maahan tyyräellä,
lattialle lasketella.
"Oli aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Joutui juomahan urohot,
Lemminkäinen liiatenki:
juopui Ahti, juopui Kauko,
juopui veitikkä verevä
oluelta Osmottaren,
kaljalta Kalevattaren.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
hän tuossa sanoiksi virkki:
'Voi, poloinen, päiviäni,
kun panin pahan oluen,
tavattoman taarin laitoin:
ulos korvosta kohosi,
lattialle lainehtivi!'
"Punalintu puusta lauloi,
rastas räystähän rajalta:
'Ei ole pahaoloinen,
on juoma hyväoloinen,
tynnyrihin tyhjettävä,
kellarihin käytettävä
tynnyrissä tammisessa,
vaskivannetten sisässä.'
"Se oli oluen synty,
kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä,
siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen,
hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle,
miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan,
hullut huppeloitsemahan."
Siitä Pohjolan emäntä,
kun kuuli oluen synnyn,
koki vettä suuren korvon,
uuen puisen puolellensa,
siihen ohria oloksi
ja paljo humalan päitä.
Alkoi keitteä olutta,
väkivettä väännätellä
uuen puisen uurtehessa,
korvon koivuisen sisässä.
Kuut kiviä kuumettihin,
kesät vettä keitettihin,
salot puita poltettihin,
kaivot vettä kannettihin:
jo salot saristui puista,
veet väheni lähtehistä
olosia pantaessa,
kaljoja kyhättäessä
Pohjan pitkiksi pioiksi,
hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi,
tuli niemen tutkaimella.
Nousipa savu sakea,
auer ilmahan ajoihe
tuimilta tulisijoilta,
varavilta valke'ilta:
täytti puolen Pohjan maata,
kaiken Karjalan sokisti.
Kansa kaikki katsahtavi,
katsahtavi, kaivahtavi:
"Mistäpä savunen saapi,
auer ilmahan ajaikse?
Pienikö soan savuksi,
suuri paimosen paloksi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
aivan aamulla varahin
läksi vettä lähteheltä;
näkevi savun sakean
pohjoisilla maailmoilla.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nuo onpi soan savuja,
varsin vainovalke'ita!"
Itse Ahti Saarelainen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
katseleikse, käänteleikse.
Arvelee, ajattelevi:
"Josp' on kaalan katsomahan,
likeltä tähystämähän,
mistä tuo savunen saapi,
auer ilman täyttelevi,
oisiko soan savuja,
noita vainovalke'ita."
Kaaloi Kauko katsomahan
savun syntymäsijoa:
ei ollut soan tulia
eikä vainovalke'ita;
olipa oluttulia,
kaljankeitto-valke'ita
Sariolan salmen suulla,
niemen kaiskun kainalossa.
Siinä Kauko katselevi ...
Silmä karsas Kaukon päässä,
silmä karsas, toinen kiero,
suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa,
poikki salmesta sanovi:
"Oi armas anoppiseni,
Pohjan ehtoisa emäntä!
Laitapa oluet oivat,
keitä kaljat kelvolliset
juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenki
noissa häissänsä omissa
kera nuoren tyttäresi!"
Sai olonen valmihiksi,
mehu miesten juotavaksi.
Pantihin olut punainen,
kalja kaunis käytettihin
maan alle makoamahan
kivisessä kellarissa,
tammisessa tynnyrissä,
tapin vaskisen takana.
Siitä Pohjolan emäntä
laittoi keitot kiehumahan,
kattilat kamuamahan,
riehtilät remuamahan.
Leipoi siitä leivät suuret,
suuret talkkunat taputti
hyvän rahvahan varaksi,
joukon suuren syötäviksi
Pohjan pitkissä pioissa,
Sariolan juomingissa.
Saipa leivät leivotuksi,
talkkunat taputetuksi.
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen:
olut tykki tynnyrissä,
kalja keikkui kellarissa:
"Kun nyt juojani tulisi,
lakkijani laittauisi,
kunnollinen kukkujani,
laaullinen laulajani!"
Etsittihin laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata:
lohi on tuotu laulajaksi,
hauki kunnon kukkujaksi.
Ei lohessa laulajata,
hauissa karehtijata:
lohen on leuat longallahan,
hauin hampahat hajalla.
Etsittihin laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata:
lapsi on tuotu laulajaksi,
poika kunnon kukkujaksi.
Ei lapsessa laulajata,
kuolasuussa kukkujata:
lapsen kiel' on kimmeltynnä,
kielen kanta kammeltunna.
Uhkasi olut punainen,
noitueli nuori juoma
nassakassa tammisessa,
tapin vaskisen takana:
"Kun et laita laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata,
potkin poikki vanteheni,
ulos pohjani porotan!"
Silloin Pohjolan emäntä
pani kutsut kulkemahan,
airuhut vaeltamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
orjani alinomainen!
Kutsu rahvasta kokohon,
miesten joukko juominkihin!
Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
sokeatki, vaivaisetki,
rammatki, rekirujotki!
Sokeat venehin soua,
rammat ratsahin ajele,
rujot re'in remmätellös!
"Kutsu kaikki Pohjan kansa
ja kaikki Kalevan kansa,
kutsu vanha Väinämöinen
lailliseksi laulajaksi!
Elä kutsu Kaukomieltä,
tuota Ahti Saarelaista!"
Tuop' on piika pikkarainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks' en kutsu Kaukomieltä,
yhtä Ahti Saarelaista?"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan vastaten sanovi:
"Siks' et kutsu Kaukomieltä,
tuota lieto Lemminkäistä,
kun on kaikitse toraisa,
aivan tarkka tappelija;
tehnyt on häissäki häpeät,
pitoloissa pillat suuret,
nauranut pyhäiset piiat
pyhäisissä vaattehissa."
Tuop' on piika pikkarainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tieän Kaukomielen,
jotta heitän kutsumatta?
En tunne Ahin kotia,
Kaukomielen kartanoa."
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui ja nimesi:
"Hyvin tunnet Kaukomielen,
tuon on Ahti Saarelaisen:
Ahti saarella asuvi,
veitikkä vesien luona,
laajimman lahen sivulla,
Kaukoniemen kainalossa."
Tuop' on piika pikkarainen,
raataja rahan-alainen,
kantoi kutsut kuusialle,
keruhut kaheksialle.
Kutsui kaiken Pohjan kansan
ja kaiken Kalevan kansan,
nuotki hoikat huonemiehet,
kaitakauhtanat kasakat.
Yks' on aino Ahti poika,
- senp' on heitti kutsumatta.
Yhdeskolmatta runo
Tuop' on Pohjolan emäntä,
Sariolan vaimo vanha,
oli ulkona olija,
askareillansa asuja.
Kuului suolta ruoskan roiske,
rannalta re'en ratina.
Loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle,
arvelee, ajattelevi:
"Mi tämä väki väjyvi
minun, raukan, rannoilleni?
Suurtako sotaväkeä?"
Kaaloi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
ei ollut sotaväkeä;
oli suuri sulhaiskansa,
vävy keskellä väkeä,
hyvän rahvahan raossa.
Itse Pohjolan emäntä,
Sariolan vaimo vanha,
kun tunsi vävyn tulevan,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin tuulen tuulevaksi,
pinon pystyn viereväksi,
meren rannan roikkivaksi,
someren karehtivaksi.
Kaaloin tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän;
eipä tuuli tuullutkana,
pino pysty vierrytkänä,
meren ranta rauennunna,
someret karehtinunna:
vävyni väki tulevi,
saoin kaksin käänteleikse!
"Mistä mä vävyni tunnen,
vävyni väen seasta?
Tuttu on vävy väestä,
tuttu tuomi muista puista,
tammi virpivarpasista,
kuuhut taivahan tähistä.
"Vävy on mustalla orolla,
niinkuin syövällä suella,
kantavalla kaarnehella,
lentävällä lievehellä;
kuusi kultasirkkulaista
vempelellä kukkumassa,
seitsemän siniotusta
rahkehella laulamassa."
Kuuluvi kumu kujasta,
aisan kalke kaivotieltä:
jo vävy pihalle saapi,
vävyn kansa kartanolle.
Vävy on keskellä väkeä,
hyvän rahvahan raossa,
ei ole varsin eellimäisnä
eikä aivan jälkimäisnä.
"Pois, pojat, ulos, urohot,
pihalle, pitimmät miehet,
rinnuksia riistamahan,
rahkehia raastamahan,
aisoja alentamahan,
tuomahan vävy tupahan!"
Juoksevi vävyn oronen,
kirjokorja kiiättävi
pitkin appelan pihoa.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie orja, palkkalainen,
kylän kaunoinen kasakka!
Ottaos vävyn oronen,
lasketellos laukkiotsa
vaskisista valjahista,
tinaisista rinnuksista,
rahaisista rahkehista,
vesaisista vempelistä!
Viekösi vävyn oronen,
talutellos taitavasti
sulkkuisista suitsiloista,
päitsistä hopeapäistä
piehtaroille pehme'ille,
tasaiselle tanterelle,
vienolle vitilumelle,
maalle maionkarvaiselle!
"Juottaos vävyni varsa
lähisestä lähtehestä,
joka seisovi sulana,
heraisena herhettävi
alla kullan kuusen juuren,
alla pensivän petäjän!
"Apata vävyni varsa
koropasta kultaisesta,
vaskisesta vakkasesta
pestyin ohrin, lestyin leivin,
keitetyin kesäisin vehnin,
survotuin suvirukihin!
"Vie siitä vävyn oronen
soimelle sopimmaiselle,
ylimäiselle sijalle,
ta'impahan tanhuahan!
Sito'os vävyn oronen
kultaisista koltsasista
rautaisehen renkaisehen,
patvisehen patsaisehen!
Pankosi vävyn orolle
kappa kauroja etehen,
toinen heinän helpehiä,
kolmas ruumenen muruja!
"Sukios vävyn oronen
mursunluisella sualla,
jottei karva katkeaisi,
sorajouhi sorkahtaisi!
Kattaos vävyn oronen
loimella hope'isella,
kuomikolla kultaisella,
vanumalla vaskisella!
"Kylän poiat, kyyhkyläiset!
Viekätte vävy tupahan,
hivuksin hatuttomana,
käen kintahattomana!
"Vuotas katselen vävyä,
jos sopii vävy tupahan
ilman uksen ottamatta,
pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta,
kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta,
multahirren muuttamatta!
"Ei mahu vävy tupahan,
hyvä lahja laipiohon
ilman uksen ottamatta,
pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta,
kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta,
multahirren muuttamatta:
vävy on päätänsä pitempi,
korvallista korkeampi.
"Kamanat kohottukohot
lakin päästä laskematta,
kynnykset alentukohot
kengän kannan koskematta,
pihtipuolet välttyköhöt,
ovet ilman auetkohot
tullessa vävyn tupahan,
astuessa aimo miehen!
"Kiitos kaunoisen Jumalan,
jo saapi vävy sisähän!
Vuotas katsahan tupoa,
silmeän tuvan sisähän,
onko täällä pöyät pesty,
lavitsat vesin valeltu,
siivottu sileät sillat,
lautalattiat la'aistu!
"Katselen tätä tupoa
- enkä tuota tunnekana,
mistä puist' on pirtti tehty,
mistä suoja tänne saatu,
kusta seinät seisotettu
sekä lattiat laottu.
"Sivuseinä on siilin luista,
periseinä peuran luista,
oviseinä osman luista,
kamana karitsan luista.
"Orret on omenapuista,
patsas puista patviloista,
luaslauat lumpehista,
laki lahnan suomuksista.
"Rahi on rauasta rakettu,
lautsat Saksan laahkoloista,
pöytä kullan kirjoiteltu,
silta silkillä silattu.
"Uuni vaskesta valettu,
pankko paasista hyvistä,
kiukoa meren kivistä,
karsina Kalevan puista."
Sulho tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Terve, terve tultuasi
tänne pienehen tupahan,
matalaisehen majahan,
honkaisehen huonehesen,
petäjäisehen pesähän!
"Ohoh orjapiikaseni,
kylän pantu palkkalainen!
Tuopa tulta tuohen päässä,
temmo tervaksen nenässä
katsellakseni vävyä,
nähäkseni sulhon silmät,
sinisetkö vai punaiset
vaiko vaatevalkeuiset!"
Orjapiika pikkarainen,
kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohosessa,
tempoi tulta tervaksessa.
"Tuli on tuohinen rämäkkä,
savu musta tervaksinen,
vävyn silmät saastuttaisi,
mustuttais' ihanan muo'on:
tuopa tulta tuohuksella,
vahasella valkeaista!"
Orjapiika pikkarainen,
kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohuksella,
vahasella valkeaista.
Valkea savu vahainen,
tuli kirkas tuohuksinen,
valotti vävyltä silmät,
kirkasti vävyltä kasvot.
"Jo näen vävyni silmät:
ei siniset, ei punaiset
eikä vaatevalkeuiset;
meren on vaahen valkeuiset,
meren ruo'on ruskeuiset,
meren kaislan kauneuiset.
"Kylän poiat, kyyhkyläiset!
Viekätte tätä vävyä
isoimmille istuimille,
ylimäisille sijoille,
selin seineä sinistä,
pä'in pöyteä punaista,
kohin kutsuvierahia,
rinnoin rahvahan remua!"
Siitä Pohjolan emäntä
syötti, juotti vierahia,
syötti suin sulassa voissa,
kourin kuorekokkaroissa
noita kutsuvierahia,
vävyänsä liiatenki.
Olipa lohta luotasilla,
sivulla sianlihoa,
kupit kukkuraisillansa,
va'it varpelaitehilla
syöä kutsuvierahien
ja vävysen liiatenki.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie piika pikkarainen!
Tuop' on tuopilla olutta,
kanna kaksikorvaisella
noille kutsuvierahille,
vävylleni liiatenki!"
Tuop' on piika pikkarainen,
raataja rahan-alainen,
antoi tuopin totta tehä,
viisivantehen vikoa,
huuhtoa humalan parrat,
vaahen parrat valkoella
noilta kutsuvierahilta
ja vävyltä liiatenki.
Mitä nyt olut osasi,
virkki viisivantehinen,
kun oli luona laulajansa,
kunnollinen kukkujansa?
Olipa vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
laaullisna laulajana,
parahana taitajana.
Ensin ottavi olutta,
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Olukkainen, juomukkainen!
Elä miestä jouten juota!
Laita miehet laulamahan,
kultasuut on kukkumahan!
Isännät imehtelevät,
emännät ajattelevat:
joko on laulut lauennehet,
ilokielet kirvonnehet,
vai panin pahan oluen,
juoksuttelin juoman kehnon,
kun ei laula laulajamme,
hyreksi hyvät runomme,
kuku kultavierahamme,
iloitse ilokäkemme?
"Kukas tässä kukkunevi,
kenpä kielin laulanevi
näissä Pohjolan pioissa,
Sariolan juomingissa?
Eipä tässä lautsat laula,
kun ei lautsan istujaiset,
lattiat ei lausahtele,
kun ei lattian kävijät;
eikä ikkunat iloitse,
kun ei ikkunan isännät,
eikä pöykä pöyän ääret,
kun ei pöyän äärelliset,
ei ne reppänät remuile,
kun ei reppänän alaiset."
Oli lapsi lattialla,
maitoparta pankon päässä.
Lausui lapsi lattialta,
poika pankolta pakisi:
"En ole iso iältä,
vahva varren kasvannolta,
vaan kuitenki kaikitenki,
jos ei muut lihavat laula,
miehet paksummat pajaha,
verevämmät vierettele,
niin mä laulan, laiha poika,
poika kuiva, kuikuttelen;
laulan laihoilta lihoilta,
kupehilta kuuttomilta
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi."
Olipa ukko uunin päällä.
Tuopa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole lasten laululoista,
kurjien kujerteloista:
valehia lasten laulut,
tyhjiä tytärten virret!
Anna virsi viisahalle,
laulu lautsan istujalle!"
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa,
koko suuressa su'ussa,
ken panisi käen kätehen,
ha'an toisehen hakahan
ja saisi sanelemahan,
laikahtaisi laulamahan
päivän päätyvän iloksi,
illan kuulun kunniaksi?"
Sanoi ukko uunin päältä:
"Ei ole tässä ennen kuultu,
ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata,
kuin mitä minä kujerrin,
lauleskelin lapsempana,
laulelin lahen vesillä,
kajahtelin kankahilla,
kukkuelin kuusikoilla,
sanelin salometsillä.
"Ääni oli suuri ja sorea,
säveleni sangen kaunis:
se silloin jokena juoksi,
vesivirtana vilisi,
kulki kuin lyly lumella,
purjelaiva lainehilla.
Vaan en nyt sanoa saata,
tuot' en tarkoin tunnekana,
mikä sorti suuren äänen,
äänen armahan alenti:
ei se nyt jokena juokse,
lainehina lailattele,
on kuin karhi kannostossa,
hangella havupetäjä,
reki rannan hiekkasilla,
vene kuivilla kivillä."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei toista tullekana
kerallani laulamahan,
yksin lähtenen runoille,
laikahtanen laulamahan:
kun olen luotu laulajaksi,
sattunut sanelijaksi,
en kysy kylästä tietä,
päätä virren vierahalta."
Siitä vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
istuihen ilon teolle,
laulutyölle työntelihe,
ilovirret vieressänsä,
saatavillansa sanaset.
Lauloi vanha Väinämöinen,
sekä lauloi jotta taitoi:
ei sanat sanoihin puutu,
virret veisaten vähene;
ennen kalliot kiviä,
umpilammit lumpehia.
Siinä lauloi Väinämöinen,
pitkin iltoa iloitsi.
Naiset kaikki naurusuulla,
miehet mielellä hyvällä
kuuntelivat, kummeksivat
Väinämöisen väännätystä,
kun oli kumma kuulijanki,
ime ilmankin olijan.
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki virtensä lopulla:
"Mitäpä minusta onpi
laulajaksi, taitajaksi!
En minä mitänä saata,
en kuhunkana kykene.
Oisi Luoja laulamassa,
suin sulin sanelemassa!
Luoja laulun lauleleisi,
lauleleisi, taiteleisi.
"Laulaisi meret mesiksi,
meren hiekat hernehiksi,
meren mullat maltahiksi,
suoloiksi meren someret,
lehot laajat leipämaiksi,
ahovieret vehnämaiksi,
mäet mämmikakkaroiksi,
kalliot kananmuniksi.
"Lauleleisi, taiteleisi,
saneleisi, saatteleisi,
laulaisi tähän talohon
läävät täysi lähtemiä,
kujat täysi kukkapäitä,
ahot maion antajia,
sata sarven kantajata,
tuhat tuojoa utaren.
"Lauleleisi, taiteleisi,
saneleisi, saatteleisi
isännille ilvesturkit,
emännille verkaviitat,
tyttärille ummiskengät,
pojille punaiset paiat.
"Annap' ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
näin näissä elettäväksi,
toiste toimieltavaksi
näissä Pohjolan pioissa,
Sariolan juomingissa,
oloset jokena juosta,
me'et virtana vilata
näissä Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa,
jotta päivin lauleltaisi,
illoin tehtäisi iloa
iällä tämän isännän,
elinajalla emännän!
"Pankohon Jumala palkan,
Luoja koston kostakohon
isännälle pöyän päähän,
emännällen aittahansa,
pojillen apajaveelle,
kangaspuihin tyttärille,
jottei konsana katuisi,
vuonna toisna voikahtaisi
näitä pitkiä pitoja,
suuren joukon juominkia!"
Kahdeskolmatta runo
Kun oli kyllin häitä juotu,
pi'etty pitoja noita,
häitä Pohjolan tuvilla,
pitoja Pimentolassa,
sanoi Pohjolan emäntä
Ilmariselle, vävylle:
"Mit' istut, isosukuinen,
maan valio, valvattelet?
Istutko ison hyvyyttä
vai emonko armautta
vaiko pirtin valkeutta,
naimakansan kauneutta?
"Et istu ison hyvyyttä,
et emosen armautta
etkä pirtin puhtautta,
naimakansan kauneutta:
istut impesi hyvyyttä,
neien nuoren armautta,
valvattisi valkeutta,
kassapääsi kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Vuotit viikon, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
puol' on päätä palmikolla,
puoli palmikoitsematta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Vuotit viikon, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
yks' on hiema hiemoitettu,
toinen hiemoiteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
vast' on jalka kengitetty,
toinen kengiteltävänä.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
käsi on toinen kinnastettu,
toinen kinnasteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, et väsynyt:
valmis on nyt valvattisi,
suoriunut sorsasesi.
"Mene jo myöten, myöty neiti,
kanssa, kaupattu kananen!
Jo nyt on liittosi likellä,
kovin läsnä lähtöaika,
kun on viejä vieressäsi,
ottajaisesi ovilla:
oro suitsia purevi,
reki neittä vuottelevi.
"Oltua rakas rahoihin,
käpäs kättä antamahan,
kiivas kihlan ottelohon,
sormuksen sovittelohon,
ole nyt rakas rekehen,
kiivas kirjokorjasehen,
käpäs käymähän kylähän
sekä sievä lähtemähän!
"Etpä äijän, nuori neiti,
kahen puolesi katsellut,
yli pääsi ymmärrellyt,
jos te'it ka'utun kaupan,
iän kaiken itkemisen,
vuoet voikerrehtamisen,
kun läksit isosi koista,
siirryit syntymäsijoilta,
luota ehtoisen emosi,
kantajasi kartanoilta.
"Mi oli sinun eleä
näillä taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla,
ahomailla mansikkana.
Nousit voille vuotehelta,
maioille makoamasta,
venymästä vehnäsille,
pettäjäisille pehusta.
Kun et voinut voita syöä,
silpaisit sianlihoa.
"Ei ollut huolta ollenkana,
ajatusta aioinkana:
annoit huolla honkasien,
ajatella aiaksien,
surra suolla suopetäjän,
kangaskoivun kankahalla.
Itse liehuit lehtyisenä,
perhosena pyörähtelit,
marjana emosi mailla,
vaapukkana vainiolla.
"Lähet nyt talosta tästä,
menet toisehen talohon,
toisehen emon alahan,
perehesen vierahasen.
Toisin siellä, toisin täällä,
toisin toisessa talossa!
Toisin siellä torvet soivat,
toisin ukset ulvaisevat,
toisin vierevät veräjät,
sanovat saranarauat.
"Et osaa ovissa käyä,
veräjissä vieretellä
talon tyttären tavalla;
et tunne puhua tulta
etkä liettä lämmitteä
talon miehen mieltä myöten.
"Niinkö luulit, neito nuori,
niinkö tiesit jotta luulit,
luulit yöksi lähteväsi,
päivällä paloavasi?
Etpä yöksi lähtenynnä,
etkä yöksi, et kaheksi:
jopa jou'uit viikommaksi,
kuuksi päiväksi katosit,
iäksi ison majoilta,
elinajaksi emosi.
Askelt' on piha pitempi,
kynnys hirttä korkeampi
sinun toiste tullessasi,
kerran kertaellessasi."
Neito parka huokaeli,
huokaeli, henkäeli;
suru syämelle panihe,
vesi silmille vetihe.
Itse tuon sanoiksi saatti:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin,
noinpa arvelin ikäni,
sanoin kaiken kasvinaian:
et sä, neiti, neiti olle
oman vanhemman varassa,
oman taaton tanterilla,
vanhan maammosi majoilla.
Äskenpä olisit neiti
miehelähän mennessäsi,
kuin oisi jalka kynnyksellä,
toinen korjassa kosijan:
oisit päätäsi pitempi,
korvallista korkeampi.
"Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken kasvinaian
- vuotin kuin hyveä vuotta,
katsoin kuin kesän tuloa.
Jo nyt on toivoni toeksi,
lähtöni lähemmä saanut;
jop' on jalka kynnyksellä,
toinen korjassa kosijan.
Enkä tuota tunnekana,
mikä muutti multa mielen:
en lähe ilolla mielin
enkä riemulla eriä
tästä kullasta ko'ista,
iän nuoren istumasta,
näiltä kasvinkartanoilta,
ison saamilta eloilta;
lähen, hoikka, huolissani,
ikävissäni eriän,
kuin syksyisen yön sylihin,
kevä'isen kierän päälle,
jälen jäällä tuntumatta,
jalan iskun iljangolla.
"Miten lieki mieli muien,
mieli muien morsianten?
Tok' ei muut muretta tunne,
kanna kaihoista syäntä,
kuin kannan minä katala,
kannan mustoa muretta,
syäntä syen näköistä,
huolta hiilenkarvallista.
"Niin on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin keväinen päivännousu,
kevätaamun aurinkoinen.
Mitenpä minunki mieli,
minun synkeä sisuni?
On kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin syksyinen yö pimeä,
talvinen on päivä musta;
viel' on mustempi sitäki,
synkeämpi syksy-yötä."
Olipa akka, askarvaimo,
talon ainoinen asuja.
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Kutti, kutti, neiti nuori!
Etkö muista, kuin sanelin,
sanelin saoinki kerroin:
elä sulho'on ihastu,
elä sulhon suumalohon,
luota silmänluontehesen,
katso jalkoihin jaloihin!
Sulovasti suun pitävi,
silmät luopi luopuisasti,
vaikka lempo leukaluissa,
surma suussansa asuisi.
"Noinpa aina neittä neuvoin,
orpanaistani opastin:
kun tulevi suuret sulhot,
suuret sulhot, maan kosijat,
sinä vastahan sanele
ja puhele puoleltasi,
sanele sanalla tuolla,
lausu tuolla lausehella:
'Ei minusta ollekana,
ollekana, lienekänä
miniäksi vietävätä,
orjaksi otettavata.
Ei neiti minun näköinen
osaa orjana eleä,
muista ei mukihin mennä,
olla aina alla kynsin.
Toinen kun sanan sanoisi,
minä kaksi vastoaisin;
kun tulisi tukkahani,
hairahtaisi hapsihini,
tukastani tuivertaisin,
hapsistani haivertaisin.'
"Et sinä sitä totellut,
et kuullut minun sanoa.
Käeten kävit tulehen,
tieten tervan keittehesen;
riensihit revon rekehen,
läksit karhun kantasille,
revon reessänsä veteä,
karhun kauas kannatella,
ikiorjaksi isännän,
aikaorjaksi anopin.
"Läksit kouluhun kotoa,
piinahan ison pihoilta.
Kova on koulu käyäksesi,
piina pitkä ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna,
varustettu vankirauat,
ei ketänä muuta vasten,
vasten on vaivaista sinua.
"Kohta saat kokea, koito,
kokea, kovaosainen,
apen luista leukaluuta,
anopin kivistä kieltä,
ky'yn kylmiä sanoja,
naon niskan-nakkeloita.
"Kuules, neiti, kuin sanelen,
kuin sanelen, kuin puhelen!
Olit kukkana kotona,
ilona ison pihoilla:
iso kutsui kuutamaksi,
emo päivänpaisteheksi,
veikkosi vesivaloksi,
siskosi siniveraksi.
Menet toisehen talohon,
vierahan emän alahan:
ei vieras emosen verta,
vaimo toinen tuojan verta!
Harvoin vieras siivoin sinkui,
harvoin oike'in opetti:
appi haukkuvi havuiksi,
anoppisi ahkioksi,
kyty kynnysportahiksi,
nato naisien pahoiksi.
"Äsken sie hyvä olisit,
äsken kerta kelpoaisit:
utuna ulos menisit,
savuna pihalle saisit,
lehtisenä lenteleisit,
kipunoina kiiättäisit.
"Et ole lintu lentäjäksi
etkä lehti liehujaksi,
et kipuna kiitäjäksi,
savu saajaksi pihalle.
"Voi neiti, sisarueni!
Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit!
Vaihoit armahan isosi
appehen ani paha'an,
vaihoit ehtoisen emosi
anoppihin ankarahan!
Vaihoit viljon veljyesi
kyyttäniskahan kytyhyn,
vaihoit siskosi siveän
naljasilmähän natohon!
Vaihoit liinavuotehesi
nokisihin nuotioihin,
vaihoit valkeat vetesi
likaisihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi
mustihin muraperihin!
Vaihoit armahat ahosi
kanervikkokankahisin,
vaihoit marjaiset mäkesi
kaskikantoihin kovihin!
"Niinkö luulit, neito nuori,
niinkö, kasvava kananen:
huolet loppui, työt väheni
tämän illan istumilla,
maata sinne vietäväsi,
unille otettavasi?
"Eip' on maata vieäkänä,
unille otetakana:
vasta valvoa pitävi,
vasta huolta hoivatahan,
ajatusta annetahan,
pannahan pahoa mieltä.
"Kunis huiskit hunnutoinna,
sinis huiskit huoletoinna:
kunis liikuit liinatoinna,
liikuit liioitta suruitta.
Äsken huntu huolta tuopi,
palttina pahoa mieltä,
liina liikoja suruja,
pellava perättömiä.
"Mikäs neitosen kotona!
Niin neito ison kotona,
kuin kuningas linnassansa,
yhtä miekkoa vajoa.
Toisin tuon miniä raukan!
Niin miniä miehelässä,
kuin vanki Venäehellä,
yhtä vahtia vajoa.
"Teki työtä työn ajalla,
väänti hartian väellä,
hipiä hi'en väessä,
otsa vaahen valkeassa.
Kun tulevi toinen aika,
niin tulehen tuomitahan,
ajetahan ahjoksehen,
sen kätehen käsketähän.
"Piteä hänen pitäisi,
piteä, piloisen piian,
lohen mieli, kiiskin kieli,
lammin ahvenen ajatus,
suu sären, salakan vatsa,
meriteiren tieto saa'a.
"Eipä tieä yksikänä,
ymmärrä yheksänkänä
emon tuomista tytöistä,
vanhempansa vaalimista,
mistä syöjä syntynevi,
kaluaja kasvanevi,
lihan syöjä, luun purija,
tukan tuulelle jakaja,
hapsien hajottelija,
ahavalle anneksija.
"Itke, itke, neiti nuori!
Kun itket, hyvinkin itke!
Itke kourin kyynelesi,
kahmaloin haluvetesi,
pisaret ison pihoille,
lammit taaton lattioille,
itke tulville tupanen,
siltalauat lainehille!
Kun et itke itkettäissä,
itket toiste tullessasi,
kun tulet ison kotihin,
kun löyät isosi vanhan
saunahan savuttunehen
kuiva vasta kainalossa.
"Itke, itke, neiti nuori!
Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettäissä,
itket toiste tullessasi,
kun tulet emon kotihin,
kun löyät emosi vanhan
läävähän läkähtynehen,
kuollehen kupo sylihin.
"Itke, itke, neiti nuori!
Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettäissä,
itket toiste tullessasi,
kun tulet tähän kotihin,
löyät veikkosi verevän
kujahan kukistunehen,
kartanolle kaatunehen.
"Itke, itke, neiti nuori!
Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettäissä,
itket toiste tullessasi,
kun tulet tähän talohon,
löyät siskosi siveän
sotkutielle sortunehen
vanha karttu kainalossa."
Neito parka huokaeli,
huokaeli, henkäeli.
Itse loihen itkemähän,
vierähti vetistämähän.
Itki kourin kyyneleitä,
kahmaloin haluvesiä
ison pestyille pihoille,
lammit taaton lattialle.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Hoi sisaret, sirkkuseni,
entiset ikätoverit,
kaikki kasvinkumppalini!
Kuulkottenpa, kuin sanelen!
En nyt tuota tunnekana,
mikä lienehe minulle
iskennä tämän ikävän,
tämän huolen hoivannunna,
tämän kaihon kantanunna,
murehen mukaellunna.
"Toisin tiesin, toisin luulin,
toisin toivotin ikäni:
käkesin käkenä käyä,
kukahella kukkuroilla
näille päivin päästyäni,
näille tuumin tultuani.
Enpä nyt käkenä käyne,
kukahelle kukkuroilla:
olen kuin alli aallokossa,
tavi laajalla lahella
uiessa vilua vettä,
vettä jäistä järkyttäissä.
"Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan
nämät itkut itkemähän,
nämät kaihot kantamahan,
nämät huolet huolimahan
ja surut sureksimahan?
"Mahoit ennen, maammo rukka,
mahoit, kaunis kantajani,
armas maion-antajani,
ihana imettäjäni,
kapaloia kantosia,
pestä pieniä kiviä,
kuin pesit tätä tytärtä,
kapalojit kaunoistasi
näille suurille suruille,
ape'ille miel'aloille!
"Moni muualla sanovi,
usea ajattelevi:
ei ole huolta hurnakolla,
ajatusta aioinkana.
Elkätte, hyvät imeiset,
elkätte sitä sanoko!
Enemp' on minulla huolta,
kuin on koskessa kiviä,
pajuja pahalla maalla,
kanervia kankahalla.
Hepo ei jaksaisi veteä,
rautakisko kingotella
ilman luokin lekkumatta,
vempelen värisemättä
noita, hoikan, huoliani,
mustia mure'itani."
Lauloi lapsi lattialta,
kasvavainen karsinasta:
"Mitä neien itkemistä,
suuresti sureksimista!
Anna huolia hevosen,
murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella,
suuripäisen päivitellä!
Hevosell' on pää parempi,
pää parempi, luu lujempi,
kaulan kaari kantavampi,
koko ruumis runsahampi.
"Ei ole itettäviä,
suuresti surettavia.
Ei sinua suolle vieä,
ojavarrellen oteta:
vievät viljamättähältä,
vievät vielä viljemmälle;
ottavat oluttuvilta,
ottavat oluemmille.
"Kun katsot kupehellesi,
oikealle puolellesi,
onpa sulho suojassasi,
mies verevä vieressäsi!
Hyvä mies, hyvä hevonen,
talon kanta kaikenlainen;
pyyhyet pyräjämässä,
vempelellä vieremässä,
rastahat iloitsemassa,
rahkehilla laulamassa;
kuusi kullaista käkeä
änkilöillä lekkumassa,
seitsemän siniotusta
reen kokalla kukkumassa.
"Ellös olko milläkänä,
emon tuoma, tuollakana!
Et panna pahenemahan,
pannahan paranemahan,
miehen kyntäjän kylelle,
vakoajan vaipan alle,
leivän saajan leuan alle,
kalan saajan kainalohon,
hirven hiihtäjän hikehen,
karhun saajan saunasehen.
"Miehen sait mitä jaloimman,
urohia uhke'imman:
ei sen jouset jouten olle,
viinet vaarnoilla venyne;
koirat ei ne koissa maanne,
pennut pehkuilla levänne.
"Kolmasti tänä keväinä
aivan aika-huomenessa
nousi nuotiotulelta,
havasi havusijalta;
kolmasti tänä keväinä
kaste on silmille karisnut,
havut päänsä harjaellut,
varvat vartalon sukinut.
"Mies on joukon jou'uttaja,
uros karjan kasvattaja.
Onpa tällä sulhollamme
korvet koivin kulkevia,
särkät säärin juoksevia,
noropohjan noutavia:
sata on sarven kantajata,
tuhat tuojoa utaren;
aumoja joka aholla,
purnuja joka purolla,
lepikköiset leipämaina,
ojavieret ohramaina,
karivieret kauramaina,
vesivieret vehnämaina,
kaikki rauniot rahoina,
kivet pienet penninkinä."
Kolmaskolmatta runo