Siitä lieto Lemminkäinen
sanoi Pohjolan akalle:
"Anna nyt, akka, piikojasi,
tuopa tänne tyttöjäsi,
paras parvesta minulle,
pisin piikajoukostasi!"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Anna en sulle piikojani
nkä työnnä tyttöjäni,
en parasta, en pahinta,
en pisintä, en lyhintä:
sull' on ennen naitu nainen,
ennen juohettu emäntä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kytken Kyllikin kylähän,
kylän kynnysportahille,
veräjille vierahille;
täältä saan paremman naisen.
Tuo nyt tänne tyttäresi,
impiparvesta ihanin,
kassapäistä kaunokaisin!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Enpä anna tyttöäni
miehille mitättömille,
urohille joutaville.
Äsken tyttöjä anele,
kuulustele kukkapäitä,
kun sa hiihät Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Siitä lieto Lemminkäinen
kengitteli keihojansa,
jännitteli jousiansa,
vasamoitansa varusti.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo oisi keihäs kengitetty,
kaikki valmihit vasamat,
jousi jäntehen varassa,
ei lyly lykittävänä,
kalhu kannan lyötävänä."
Siinä lieto Lemminkäinen
arvelee, ajattelevi,
mistäpä sivakat saisi,
kusta suksia sukusen.
Kävi Kaupin kartanohon,
päätyi Lyylikin pajahan:
"Oi on viisas vuojelainen,
kaunis Kauppi lappalainen!
Tee mulle sukeat sukset,
kalhut kaunoiset kaverra,
joilla hiihän Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Lyylikki sanan sanovi,
Kauppi kielin kerkiävi:
"Suotta lähet, Lemminkäinen,
Hiien hirveä ajohon:
saat palan lahoa puuta,
senki suurella surulla."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tee lyly lykittäväksi,
kalhu kalpoeltavaksi!
Lähen hirven hiihäntähän
Hiien peltojen periltä."
Lyylikki, lylyjen seppä,
Kauppi, kalhujen tekijä,
sykysyn lylyä laati,
talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta,
toisen sompoa sovitti.
Sai lyly lykittäväksi,
kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi,
sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi,
sompa ruskean reposen.
Voiti voilla suksiansa,
talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi,
sanovi sanalla tuolla:
"Liekö tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylyni lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki veitikkä verevä:
"Kyll' on tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylysi lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista."
Viinen selkähän sitaisi,
olallensa uuen jousen,
sauvan survaisi kätehen;
läksi lylyn lykkimähän,
kalhun kannan potkimahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Eip' on ilmalla Jumalan,
tämän taivon kannen alla
löytyne sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
kut' ei näillä yllätetä,
kaunihisti kannateta
kalhuilla Kalevan poian,
liukoimilla Lemminkäisen."
Päätyi hiiet kuulemassa,
juuttahat tähyämässä.
Hiiet hirveä rakenti,
juuttahat poroa laati:
pään panevi pökkelöstä,
sarvet raian haarukasta,
jalat rannan raippasista,
sääret suolta seipähistä,
selän aian aiaksesta,
suonet kuivista kuloista,
silmät lammin pulpukoista,
korvat lammin lumpehista,
ketun kuusen koskuesta,
muun lihan lahosta puusta.
Hiisi neuvoi hirveänsä,
porollensa suin puheli:
"Nyt sie juokse, hiitten hirvi,
jalkoa, jalo tevana,
poron poikimasijoille,
Lapin lasten tanterille!
Hiihätä hikehen miestä,
Lemminkäistä liiatenki!"
Siitä juoksi hiitten hirvi,
poropeura poimetteli
Pohjan aittojen alatse,
Lapin lasten tanteritse:
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
lihat tuhkahan tuherti,
liemet lietehen levitti.
Nousi melkoinen meteli
Lapin lasten tanterilla:
Lapin koirat haukkumahan,
Lapin lapset itkemähän,
Lapin naiset nauramahan,
muu väki murajamahan!
Itse lieto Lemminkäinen
ain' oli hirven hiihännässä.
Hiihti soita, hiihti maita,
hiihti aukkoja ahoja:
tuli suihki suksiloista,
savu sauvojen nenistä;
eikä nähnyt hirveänsä,
eip' on nähnyt eikä kuullut.
Liukui linnat, liukui lannat,
liukui maat meren-takaiset;
hiihti kaikki Hiien korvet,
kaikki Kalman kankahatki,
hiihti Surman suun e'etse,
Kalman kartanon perätse.
Surma jo suutansa avavi,
Kalma päätä kallistavi
ottoaksensa urosta,
nielläksensä Lemminkäistä:
ei tarkoin tavannutkana,
ennättänyt ensinkänä.
Viel' oli liuska liukumatta,
korven kolkka koskematta
Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukeassa.
Läksi senki liukumahan,
korven kolkan koskemahan.
Niin perille päästessänsä
kuuli melkoisen metelin
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin lasten tanterilta:
kuuli koirat haukkuvaksi,
Lapin lapset itkeväksi,
Lapin naiset nauravaksi,
muun Lapin murajavaksi.
Siitä lieto Lemminkäinen
heti tuonne hiihtämähän
koiran haukuntasijoille,
Lapin lasten tanterille.
Sanoi sinne saatuansa,
tutkaeli tultuansa:
"Mitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikeroitsi,
kuta haukkui hallikoirat?"
"Sitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikerteli,
sitä haukkui hallikoirat:
juoksi tästä hiitten hirvi,
silosorkka sorkutteli;
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
selin keitot keikahutti,
vellit lietehen levitti."
Siitä veitikkä verevä,
tuo on lieto Lemminkäinen,
lykkäsi lylyn lumelle,
kuni kyyn kulon-alaisen,
solahutti suopetäjän,
kuni käärmehen elävän;
itse virkki vierressänsä,
sanoi sauvakätteheltä:
"Mi lienee Lapissa miestä,
kaikki hirven kannantahan;
mi lienee Lapissa naista,
kaikki kattilan pesohon;
mi lienee Lapissa lasta,
kaikki lastun poimintahan;
mi Lapilla kattiloa,
kaikki hirven keitäntähän!"
Kiinnistihe, jännistihe,
potkaisihe, ponnistihe.
Ensi kerran potkaisihe
silmän siintämättömähän,
kerran toisen kuopaisihe
korvan kuulemattomahan,
kolmannen kohenteleikse
lautasille hiitten hirven.
Otti vaajan vaahterisen,
raksin koivuisen rapasi,
jolla kytki hiitten hirven
tarhan tammisen sisähän:
"Siinä seiso, hiitten hirvi,
poropeura, poimettele!"
Selkeä silittelevi,
taljoa taputtelevi:
"Oisi tuossa ollakseni,
sopisipa maatakseni
nuoren neitosen keralla,
kanssa kasvavan kanasen!"
Siitä kiihtyi Hiien hirvi,
poropeura potkimahan,
itse virkki, noin sanovi:
"Lempo saakohon sinulle
nuorin nei'in maataksesi,
tyttärin elelläksesi!"
Ponnistihe, jännistihe:
raksin koivuisen revitti,
rikkoi vaajan vaahterisen,
tarhan tammisen hajotti.
Siitä sai samoamahan,
läksi hirvi hippomahan,
vasten soita, vasten maita,
vasten varvikkomäkeä
silmän siintämättömihin,
korvan kuulemattomihin.
Siinä veitikkä verevä
jopa suuttui jotta syäntyi,
kovin suuttui ja vihastui.
Hiihti hirveä jälestä;
niin kun kerran potkaisevi,
lysmätti lyly lävestä,
sortui suksi pälkähästä,
kalhu taittui kannan tiestä,
keihäs kenkimäsijoilta,
sauva somman suoverosta.
Itse juoksi Hiien hirvi,
jottei päätänä näkynnä.
Siinä lieto Lemminkäinen
alla päin, pahoilla mielin
kalujansa katselevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Elköhön sinä ikänä
menkö toinen miehiämme
uhalla metsän ajohon,
Hiien hirven hiihäntähän,
kuin menin minä, poloinen!
Hävitin hyvät sivakat,
sauvan kaunihin kaotin,
kiihke'immän keihojani!"
Neljästoista runo
Siitä lieto Lemminkäinen
arveli, ajattelihe,
kulle syylle sylveäisi,
kulle laskisi laulle:
heittäisikö Hiien hirvet,
itse kulkisi kotihin,
vai vielä yritteleisi,
hiihteleisi hiljallehen
mieliksi metsän emännän,
salon impien iloksi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen!
Tee nyt mulle suorat sukset,
kepeäiset kalhuttimet,
joilla hiihteä hivitän
poikki soien, poikki maien,
hiihän kohti Hiien maita,
poikki Pohjan kankahista
Hiien hirven käytäville,
poropeuran polkemille!
"Lähen nyt miehistä metsälle,
urohista ulkotöille
Tapiolan tietä myöten,
Tapion talojen kautta.
Terve, vuoret, terve, vaarat,
terve, kuusikot kumeat,
terve, haavikot haleat,
terve, tervehyttäjänne!
"Miesty, metsä, kostu, korpi,
taivu, ainoinen Tapio!
Saata miestä saarekselle,
sille kummulle kuleta,
jost' on saalis saatavana,
erän toimi tuotavana!
"Nyyrikki, Tapion poika,
mies puhas, punakypärä!
Veistä pilkut pitkin maita,
rastit vaaroihin rakenna,
jotta tunnen, tuhma, käyä,
äkkiouto, tien osoan
etsiessäni ereä,
antia anellessani!
"Mielikki, metsän emäntä,
puhas muori, muoto kaunis!
Pane kulta kulkemahan,
hopea vaeltamahan
miehen etsivän etehen,
anelijan askelille!
"Ota kultaiset avaimet
renkahalta reieltäsi,
aukaise Tapion aitta,
metsän linna liikahuta
minun pyytöpäivinäni,
eränetso-aikoinani!
"Kunp' on et kehanne itse,
niin on pistä piikojasi,
pane palkkalaisiasi,
käske käskyn kuulijoita!
Et emäntä lienekänä,
jos et piikoa pitäne,
sata piikoa pitäne,
tuhat käskyn kuulijata,
karjan kaiken kaitsijata,
viitsijätä viljan kaiken.
"Metsän piika pikkarainen,
simasuu Tapion neiti!
Soitellos metinen pilli,
simapilli piiperoita
korvallen ehon emännän,
mieluisan metsän emännän,
jotta kuulisi välehen,
nousisi makoamasta,
kun ei kuule kumminkana,
ei hava'a harvoinkana,
vaikka ainoisin anelen,
kielen kullan kuikuttelen!"
Siinä lieto Lemminkäinen
ajan kaiken annitoinna
hiihti soita, hiihti maita,
hiihti korpia kovia,
Jumalan sysimäkiä,
Hiien hiilikankahia.
Hiihti päivän, hiihti toisen.
Jo päivänä kolmantena
meni suurelle mäelle,
nousi suurelle kivelle,
loi silmänsä luotehesen,
poikki soien pohjosehen:
Tapion talot näkyivät,
ukset kulta kuumottivat
poikki suosta, pohjosesta,
alta vaaran, varvikosta.
Tuop' on lieto Lemminkäinen
heti luoksi luontelihe,
lähelle lähentelihe,
alle ikkunan Tapion.
Kuuristihe katsomahan
kuuennesta ikkunasta:
siellä antajat asuivat
ja viruivat viljan eukot
aivan arkivaattehissa,
ryysyissä ryvennehissä.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Mintähen, metsän emäntä,
asut arkivaattehissa,
riihiryysyissä rypeät,
kovin musta muo'oltasi,
katsannaltasi kamala,
ilkeä imertimiltä,
rungolta ruman näköinen?
"Kun ennen kävin metsässä,
kolm' oli linnoa metsässä:
yksi puinen, toinen luinen,
kolmansi kivinen linna;
kuus' oli kultaikkunoa
kunki linnan kulmanteella.
Katsahin sisähän noista
seinän alla seistessäni:
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
kanssa muu Tapion kansa,
kaikki kullassa kuhisi,
hopeassa horjeksihe.
Itsensä metsän emännän,
ehtoisan metsän emännän,
käet oli kullankäärehissä,
sormet kullansormuksissa,
pää kullanpätinehissä,
tukat kullansuortuvissa,
korvat kullankoltuskoissa,
kaula helmissä hyvissä.
"Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä poies heinäkengät,
kaskivirsusi karista,
riisu riihiryökälehet,
arkipaitasi alenna!
Lyöte lykkyvaattehisin,
antipaitoihin paneite
minun metsipäivinäni,
eränetso-aikoinani!
Ikävä minun tulevi,
ikävä tulettelevi
tätä tyhjänä-oloa,
ajan kaiken annituutta,
kun et anna aioinkana,
harvoinkana hoivauta.
Ikävä ilotoin ilta,
pitkä päivä saalihitoin.
"Metsän ukko halliparta,
havuhattu, naavaturkki!
Pane nyt metsät palttinoihin,
salot verkahan vetäise,
haavat kaikki haljakkoihin,
lepät lempivaattehisin!
Hope'ihin hongat laita,
kuuset kultihin rakenna,
vanhat hongat vaskivöille,
petäjät hopeavöille,
koivut kultakukkasihin,
kannot kultakalkkaroihin!
Pane, kuinp' on muinaiselta,
parempina päivinäsi:
kuuna paistoi kuusen oksat,
päivänä petäjän latvat,
metsä haiskahti me'elle,
simalle salo sininen,
ahovieret viertehelle,
suovieret sulalle voille.
"Metsän tyttö, mielineiti,
Tuulikki, tytär Tapion!
Aja vilja vieremille,
auke'immille ahoille!
Kun lie jäykkä juoksullehen
eli laiska laukallehen,
ota vitsa viiakosta,
koivu korven notkelmosta,
jolla kutkutat kuvetta
sekä kaivat kainaloita!
Anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä,
miehen etsivän etehen,
aina käyvän askelille!
"Kun vilja uralle saapi,
tupita uroa myöten!
Pane kaksi kämmentäsi
kahen puolen kaiteheksi,
jottei vilja vieprahtaisi,
tiepuolehen poikeltaisi!
Josp' on vilja vieprahtavi,
tiepuolehen poikeltavi,
tielle korvista kohenna,
saata sarvista uralle!
"Hako on tiellä poikkipuolin:
sepä syrjähän syseä;
puita maalla matkallansa:
ne on katkaise kaheksi!
"Aita vastahan tulevi:
kaa'a aita kallellehen
viieltä vitsasväliltä,
seitsemältä seipähältä!
"Joki joutuvi etehen,
puro tielle poikkipuolin:
silkki sillaksi sivalla,
punaverka portahaksi!
Saata poikki salmistaki,
vetele vesien poikki,
poikki Pohjolan joesta,
yli kosken kuohuloista!
"Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
metsän ukko halliparta,
metsän kultainen kuningas!
Mimerkki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori,
siniviitta viian eukko,
punasukka suon emäntä!
Tule jo kullan muuttelohon,
hopean vajehtelohon!
Minun on kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat,
käeten soasta käymät,
uhotellen tappelosta;
ne kuluvat kukkarossa,
tummentuvat tuhniossa,
kun ei oo kullan muuttajata,
hopean vajehtajata."
Niinp' on lieto Lemminkäinen
viikon hiihteä hivutti,
lauloi virret viian päässä,
kolmet korven kainalossa:
miellytti metsän emännän,
itsenki metsän isännän,
ihastutti immet kaikki,
taivutti Tapion neiet.
Juoksuttivat, jou'uttivat
Hiien hirven kätköstänsä,
takoa Tapion vaaran,
Hiien linnan liepehiltä
miehen etsijän etehen,
sanelijan saataville.
Itse lieto Lemminkäinen
jopa lämsänsä lähetti
Hiien hirven hartioille,
kaulalle kamelivarsan,
jottei potkinut pahasti
selkeä silittäessä.
Siitä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Salon herra, maan isäntä,
kaunis kankahan eläjä!
Mielikki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori!
Tule nyt kullat ottamahan,
hopeat valitsemahan!
Pane maalle palttinasi,
lempiliinasi levitä
alle kullan kuumottavan,
alle huohtavan hopean,
tuon on maahan tippumatta,
rikkoihin rivestymättä!"
Läksi siitä Pohjolahan;
sanoi tuonne tultuansa:
"Jo nyt hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun sa suistat suuren ruunan,
Hiien ruskean hevosen,
Hiien varsan vaahtileuan
Hiien nurmien periltä."
Silloin lieto Lemminkäinen
otti kultaohjaksensa,
hope'isen marhaminnan;
lähtevi hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon
Hiien nurmien periltä.
Astua taputtelevi,
käyä kulleroittelevi
vihannalle vainiolle,
pyhän pellon pientarelle.
Siellä etsivi hevosta,
kulokasta kuuntelevi
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Etsi päivän, etsi toisen,
niin päivänä kolmantena
nousi suurelle mäelle,
kiipesi kiven selälle;
iski silmänsä itähän,
käänti päätä päivän alle:
näki hiekalla hevosen,
kuloharkan kuusikolla;
senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Taivas auoksi avaos,
ilma kaikki ikkunoiksi!
Sa'a rautaiset rakehet,
laske jäiset jäähyttimet
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille!"
Tuo Ukko, ylinen luoja,
pilven-päällinen jumala,
ilman riehoiksi revitti,
taivon kannen kahtaloksi;
satoi hyytä, satoi jäätä,
satoi rauaista raetta,
pienemmät hevosen päätä,
päätä ihmisen isommat,
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille.
Siitä lieto Lemminkäinen
kävi luota katsomahan,
likeltä tähyämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hiitolan hyvä hevonen,
vuoren varsa vaahtileuka!
Tuo nyt kultaturpoasi,
pistä päätäsi hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin!
En sua pahoin pitäne,
aivan anke'in ajane:
ajan tietä pikkuruisen,
matkoa ani vähäisen,
tuonne Pohjolan tuville,
ankaran anopin luoksi.
Minkä siimalla sivallan
eli vitsalla vetelen,
senpä silkillä sivallan,
veran äärellä vetelen."
Hiien ruskea hevonen,
Hiien varsa vaahtileuka
tunki kultaturpoansa,
pisti päätänsä hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin.
Niinpä lieto Lemminkäinen
jopa suisti suuren ruunan,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän;
hyppäsi hyvän selälle,
Hiien laukin lautasille.
Veti virkkua vitsalla,
paiskasi pajun vesalla.
Ajoi matkoa vähäisen,
tuuritteli tunturia
pohjoispuolelle mäkeä,
lumivaaran kukkuroa:
tuli Pohjolan tuville.
Meni pirttihin pihalta,
sanoi tuonne tultuansa,
Pohjolahan päästyänsä:
"Jopa suistin suuren ruunan,
Hiien varsan valjastelin
vihannalta vainiolta,
pyhän pellon pientarelta,
sekä hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna jo, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun ammut joutsenen joesta,
virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
pyhän virran pyörtehestä
yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta."
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi joutsenen joruhun,
pitkäkaulan katselohon
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.
Astua lykyttelevi,
käyä kälkähyttelevi
tuonne Tuonelan joelle,
pyhän virran pyörtehelle,
jalo jousi olkapäällä,
viini nuolia selässä.
Märkähattu karjanpaimen,
ukko Pohjolan sokea,
tuop' on Tuonelan joella,
pyhän virran pyörtehellä;
katselevi, kääntelevi
tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana
näki lieto Lemminkäisen
saavaksi, läheneväksi
tuonne Tuonelan joelle,
vierehen vihaisen kosken,
pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve'estä nosti,
umpiputken lainehista,
syöksi miehen syämen kautta,
läpi maksan Lemminkäisen,
kautta kainalon vasemman
oikeahan olkapäähän.
Jopa lieto Lemminkäinen
tunsi koskevan kovasti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sen mä tein pahinta työtä,
kun en muistanut kysyä
emoltani, kantajalta,
kaiketi sanaista kaksi,
kovin äijä, kun on kolme,
miten olla, kuin eleä
näinä päivinä pahoina:
en tieä vesun vikoja,
umpiputken ailuhia.
"Oi emoni, kantajani,
vaivan nähnyt vaalijani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
miss' on poikasi poloinen,
tokipa rientäen tulisit,
avukseni ennättäisit;
päästäisit pojan poloisen
tältä tieltä kuolemasta,
nuorena nukahtamasta,
verevänä vieremästä."
Siitä Pohjolan sokea
märkähattu karjanpaimen
syöksi lieto Lemminkäisen,
kaotti Kalevan poian
Tuonen mustahan jokehen,
pahimpahan pyörtehesen.
Meni lieto Lemminkäinen,
meni koskessa kolisten,
myötävirrassa vilisten
tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika
iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa.
Löi on kerran leimahutti
miehen viieksi muruksi,
kaheksaksi kappaleksi;
heitti Tuonelan jokehen,
Manalan alusvesille:
"Viru siinä se ikäsi
jousinesi, nuolinesi!
Ammu joutsenet joelta,
vesilinnut viertehiltä!"
Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
Viidestoista runo
Äiti lieto Lemminkäisen
aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
kunne Kaukoni kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa?"
Ei tieä emo poloinen
eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa,
vierevi oma verensä,
kävikö käpymäkeä,
kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä,
lakkipäillä lainehilla,
vaiko suuressa soassa,
kapinassa kauheassa,
joss' on verta säärivarsi,
polven korkeus punaista.
Kyllikki, korea nainen,
katseleikse, käänteleikse
koissa lieto Lemminkäisen,
Kaukomielen kartanossa.
Katsoi illalla sukoa,
huomenella harjoansa;
niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
jo veri suasta vuoti,
hurme harjasta norahti.
Kyllikki, korea nainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kaonnut
matkoille majattomille,
teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta,
hurme harjasta noruvi!"
Siitä äiti Lemminkäisen
itse katsovi sukoa;
itse itkulle apeutui:
"Voi, poloisen, päiviäni,
angervoisen, aikojani!
Jo nyt on poikani, poloisen,
jopa, laiton, lapsueni
saanut päiville pahoille!
Tuho on poikoa pätöistä,
hukka lieto Lemminkäistä:
jo suka verin valuvi,
harja hurmehin noruvi!"
Kourin helmansa kokosi,
käsivarsin vaattehensa.
Pian juoksi matkan pitkän,
sekä juoksi jotta joutui:
mäet mätkyi mennessänsä,
norot nousi, vaarat vaipui,
ylähäiset maat aleni,
alahaiset maat yleni.
Tuli Pohjolan tuville.
Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen,
minne poikani menetit?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi,
kunne kulki ja katosi.
Istutin oron rekehen,
korjahan kovan tulisen;
oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan?"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua,
karhu ei kaa'a Lemminkäistä:
sormin sortavi sutoset,
käsin karhut kaatelevi.
Kunp' on et sanone tuota,
kunne saatoit Lemminkäisen,
rikon uksen uuen riihen,
taitan sampuen sarahat."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi,
apatin alanenäksi;
istutin venon perähän,
laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana,
kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin,
virtoihin vipajavihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä,
kunne saatoit Lemminkäisen,
kaotit kalevalaisen,
taikka surmasi tulevi,
kuolemasi kohtoavi!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän,
jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan,
varsat valjastuttamahan;
laitoin joutsenen hakuhun,
pyhän linnun pyyäntähän.
Nyt en tuota tunnekana,
mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättännä,
kun ei kuulu jo tulevan
morsianta pyytämähän,
tyttöä anelemahan."
Emo etsi eksynyttä,
kaonnutta kaipoavi.
Juoksi suuret suot sutena,
kulki korvet kontiona,
ve'et saukkona samosi,
maat käveli mauriaisna,
neuliaisna niemen reunat,
jäniksenä järven rannat.
Kivet syrjähän sytäsi,
kannot käänti kallellehen,
risut siirti tien sivuhun,
haot potki portahiksi.
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kysyi puilta poikoansa,
kaipasi kaonnuttansa.
Puu puheli, honka huokui,
tammi taiten vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan,
haloiksi hakattamahan,
riutumahan riihipuiksi,
kaskipuiksi kaatumahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Tiehyt vastahan tulevi;
niin tielle kumarteleikse:
"Oi tiehyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tiehyt taiten vastaeli
sekä lausui ja pakisi:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi,
ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi,
kannan karskuteltavaksi."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kuuhut vastahan tulevi;
niin kuulle kumarteleikse:
"Kuu kulta, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tuo kuuhut, Jumalan luoma,
taiten kyllä vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
yksin öitä kulkemahan,
pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan,
kesäksi katoamahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Päivyt vastahan tulevi;
päivälle kumarteleikse:
"Oi päivyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Jopa päivyt jonki tiesi,
arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen:
mennyt koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille."
Siitä äiti Lemminkäisen
itse itkulle hyräytyi.
Meni seppojen pajahan:
"Oi sie seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Varta vaskinen harava,
piitä piihin rautaisihin;
piit tao satoa syltä,
varsi viittä valmistellos!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
vartti vaskisen haravan,
piitti piillä rautaisilla;
piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli.
Itse äiti Lemminkäisen
saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle.
Päiveä rukoelevi:
"Oi päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan valkeamme!
Paista hetki heltehesti,
toinen himmesti hiosta,
kolmansi koko terältä:
nukuttele nuiva kansa,
väsytä väki Manalan,
Tuonen valta vaivuttele!"
Tuo päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan aurinkoinen,
lenti koivun konkelolle,
lepän lengolle lehahti.
Paistoi hetken heltehesti,
toisen himmesti hiosti,
kolmannen koko terältä:
nukutteli nuivan joukon,
väsytti väen Manalan,
nuoret miehet miekoillehen,
vanhat vasten sauvojansa,
keski-iän keihä'ille.
Siitä lenti lepsahutti
päälle taivahan tasaisen
entisellensä sijalle,
majallensa muinaiselle.
Siitä äiti Lemminkäisen
otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa
koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä.
Haravoipi eikä löyä.
Siitä siirtihen alemma:
meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan,
vyötäröistä veen sisähän.
Haravoipi poikoansa
pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran.
Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa,
paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen:
sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi,
hatun mieliharmiksensa.
Astui siitäkin alemma,
Manalan alantehelle.
Veti kerran pitkin vettä,
kerran toisen poikki vettä,
kolmannen vitahan vettä.
Kerrallapa kolmannella
elotukku sai etehen
haravahan rautaisehen.
Elotukku ei se ollut:
olipa lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
puuttunut haravan piihin
sormesta nimettömästä,
vasemmasta varpahasta.
Nousi lieto Lemminkäinen,
kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa
päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla:
yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita,
siihen henkeä lisäksi.
Emo tuossa arvelevi,
itse itkien sanovi:
"Vieläkö tästä mies tulisi,
uros uusi toimeaisi?"
Päätyi korppi kuulemahan.
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole miestä mennehessä
eikä tuiki tullehessa:
jo silt' on siika silmät syönyt,
hauki hartiat halaisnut.
Sie päästä merehen miestä,
työnnä Tuonelan jokehen!
Ehkä turskaksi tulisi,
valahaksi vahvistuisi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
eipä työnnä poikoansa.
Vetelevi vielä kerran
haravalla vaskisella
pitkin Tuonelan jokea,
sekä pitkin jotta poikki:
saapi kättä, saapi päätä,
saapi puolen selkäluuta,
toisen puolen kylkiluuta,
monta muuta muskulata.
Niistä poikoa rakenti,
laati lieto Lemminkäistä.
Liitteli lihat lihoihin,
luut on luihin luikahutti,
jäsenet jäsenihinsä,
suonet suonten sortumihin.
Itse suonia siteli,
päitä suonten solmieli,
suonilankoa lukevi
sanoen sanalla tuolla:
"Sorea on suonten vaimo
Suonetar, sorea vaimo,
soma suonten kehreäjä
sorealla kehrinpuulla,
vaskisella värttinällä,
rautaisella rattahalla!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa,
suonisykkyrä sylissä,
kalvokääri kainalossa
suonia sitelemähän,
päitä suonten solmimahan
haavoissa halennehissa,
rei'issä revennehissä!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
onp' on impi ilman päällä
venehellä vaskisella,
purrella punaperällä.
Tule, impi, ilman päältä,
neiti, taivahan navalta!
Soua suonista venettä,
jäsenistä järkyttele,
soua luun lomia myöten,
jäsenten rakoja myöten!
"Sijallensa suonet laita,
asemellensa aseta:
suutatusten suuret suonet,
valtasuonet vastatusten,
limitysten liutasuonet,
pienet suonet pääksytysten!
"Siit' ota utuinen neula,
sulkkuniitti neulan päässä!
Ompele utuisin neuloin,
tinaneuloin tikkaele,
päitä suonten solmiele,
silkkinauhoilla sitele!
"Kun ei tuosta kyllä liene
itse ilmoinen jumala,
valjastele varsojasi,
rakentele ratsujasi!
Aja kirjakorjinesi
läpi luun, läpi jäsenen,
läpi liikkumalihojen,
läpi suonten soljuvaisten!
Liitä luu lihoa myöten,
suoni suonen päätä myöten,
luo hopea luun lomahan,
kulta suonen sortumahan!
"Mist' on kalvo katkennunna,
siihen kalvo kasvattele,
mistä suonta sortununna,
siihen suonta solmiele,
kusta verta veihlähtännä,
siihen verta vierettele;
kusta luu luhoksi mennyt,
siihen luuta luikahuta,
kusta liikkunna lihoa,
siihen liittele lihoa,
sijallensa siunaele,
asemellensa aseta:
luu luuhun, liha liha'an,
jäsenet jäsenihinsä!"
Sillä äiti Lemminkäisen
loi miehen, uron sukesi
entisillehen eloille,
muinaisille muo'oillensa.
Sai suonet lukeneheksi,
päät suonten si'elleheksi,
ei miestä sanalliseksi,
lasta lausehelliseksi.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Mistä nyt voie saatanehe,
simatilkka tuotanehe,
jolla voian voipunutta,
pahoin-tullutta parannan,
jotta mies sanoille saisi,
vierähtäisi virsillehen?
"Mehiläinen, meiän lintu,
metsän kukkien kuningas!
Lähe nyt mettä noutamahan,
simoa tavottamahan
mieluisasta Metsolasta,
tarkasta Tapiolasta,
monen kukkasen kuvusta,
monen heinän helpehestä
kipehille voitehiksi,
pahoille parantehiksi!"
Mehiläinen, liukas lintu,
jopa lenti löyhäytti
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan.
Nokki kukkia keolta,
keitti mettä kielellänsä
kuuen kukkasen nenästä,
sa'an heinän helpehestä.
Niin tulla tuhuttelevi,
käyä käärämöittelevi,
kaikki siipensä simassa,
sulkansa sulassa meessä.
Itse äiti Lemminkäisen
otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti:
ei tullut apua noista,
saanut miehelle sanoja.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Mehiläinen, lintuseni!
Lennä tuonne toisialle,
ylitse meren yheksän
saarehen selällisehen,
metisehen manterehen,
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan!
Siell' on mettä mieluhista,
siellä voietta hyveä,
joka suonihin sopivi,
jäsenihin kelpoavi.
Tuop' on niitä voitehia,
kanna niitä katsehia
vian päälle pannakseni,
vammoille valellakseni!"
Mehiläinen, mies kepeä,
taasen lenti liihytteli
ylitse meren yheksän,
meri-puolen kymmenettä.
Lenti päivän, lenti toisen,
lenti kohta kolmannenki,
ruokosella istumatta,
lehellä levähtämättä,
saarehen selällisehen,
metisehen manterehen,
korvalle tulisen kosken,
pyhän virran pyörtehelle.
Siellä mettä keitettihin,
rasvoja rakennettihin,
pikkuisissa pottiloissa,
kaunoisissa kattiloissa,
peukalon mahuttavissa,
sormenpään sovittavissa.
Mehiläinen, mies kepeä,
saip' on niitä voitehia.
Vähän aikoa kuluvi,
pikkuisen pirahtelevi:
jo tulla turahtelevi,
saa'a saaveroittelevi,
kuusi kuppia sylissä,
seitsemän selän takana,
ne on täynnä voitehia,
täynnä rasvoja hyviä.
Itse äiti Lemminkäisen
voiti noilla voitehilla,
yheksillä voitehilla,
kaheksilla katsehilla:
ei vielä apua saanut,
tok' ei tuostana tavannut.
Niin sanoi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Mehiläinen, ilman lintu!
Lennä tuonne kolmas kerta
ylähäksi taivosehen,
päälle taivosen yheksän!
Siell' on viljalta simoa,
siellä mettä mielin määrin,
joilla ennen Luoja loitsi,
puheli puhas Jumala,
voiti Luoja lapsiansa
pahan vallan vammaksissa.
Kasta siipesi simassa,
sulkasi sulassa meessä,
tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kaapussasi
kipehille voitehiksi,
vammoille valantehiksi!"
Mehiläinen, mielilintu,
hänpä tuon sanoiksi saatti:
"Mitenkä mä sinne pääsen,
minä mies vähäväkinen!"
"Hyvä on sinne päästäksesi,
kaunis kaapsahellaksesi:
yli kuun, alatse päivän,
toivon tähtien välitse.
Lennät päivän löyhyttelet
kuutamoisen kulmaluille,
siitä toisen siuottelet
otavaisen olkapäille,
kolmannen kohotteleihet
seitsentähtisen selälle;
siit' on matkoa palanen,
pikkarainen piiramata
perille pyhän Jumalan,
asunnoille autuahan."
Mehiläinen maasta nousi,
simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli,
pienin siivin siuotteli.
Lenti kuun keheä myöten,
päivän päärmettä samosi,
otavaisten olkapäitse,
seitsentähtyen selitse:
lenti Luojan kellarihin,
kamarihin kaikkivallan.
Siellä voietta tehä'än,
rasvoja rakennetahan
hope'isissa paoissa,
kultaisissa kattiloissa:
mettä kiehui keskimaissa,
laioilla suloa voita,
simoa suvinenässä,
päässä pohja rasvasia.
Mehiläinen, ilman lintu,
sai siitä simoja kyllin,
metosia mielin määrin.
Oli aikoa vähäinen:
jo tulla tuhuttelevi,
saa'a käärähyttelevi
sata sarvea sylissä,
tuhat muuta muhkurata;
missä mettä, kussa vettä,
kussa voietta parasta.
Siitä äiti Lemminkäisen
otti suuhunsa omahan,
noita koitti kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä:
"Nämät on niitä voitehia,
kaikkivallan katsehia,
joillapa Jumala voiti,
Luoja vammoja valeli."
Siitä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti.
Voiti luun lomia myöten,
jäsenten rakoja myöten,
voiti alta, voiti päältä,
kerran keskeä sivalti.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Nouse pois makoamasta,
ylene uneksimasta
näiltä paikoilta pahoilta,
kovan onnen vuotehelta!"
Nousi mies makoamasta,
heräsi uneksimasta.
Jop' on saattavi sanoa,
itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin,
kauan, malkio, makasin!
Makasin unen makean,
sikeäisen siuvattelin."
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui ja pakisi:
"Oisit maannut kauemminki,
vielä viikomman venynyt
ilman äitittä pahatta,
katalatta kantajatta.
"Sano nyt, poikani poloinen,
kerro korvin kuullakseni:
mi sinun Manalle saattoi,
työnti Tuonelan jokehen?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
vastaeli äitillensä:
"Märkähattu karjanpaimen,
Untamolan umpisilmä,
se minun Manalle saattoi,
työnti Tuonelan jokehen.
Vesikyyn ve'estä nosti,
lapokyyn on lainehesta
vasten vaivaista minua;
enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt vesun vihoa,
umpiputken ailuhia."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Voipa miestä mieletöintä!
Kehuit noiat noituvasi,
lappalaiset laulavasi:
et tieä vesun vihoa,
umpiputken ailuhia!
Veestä on vesusen synty,
umpiputken lainehista,
allin aivoista hyvistä,
meripääskyn pään sisästä.
Sylki Syöjätär vesille,
laski laatan lainehille;
vesi sen pitkäksi venytti,
päivä paistoi pehmeäksi.
Siitä tuuli tuuitteli,
ve'en henki heilutteli,
aallot rannalle ajeli,
tyrsky maalle tyyräeli."
Siitä äiti Lemminkäisen
tuuitteli tuttuansa
entisillehen eville,
muinaisille muo'oillensa,
pikkuista paremmaksiki,
ehommaksi entistänsä.
Kysyi siitä poialtansa,
jos oli mitä vajoa.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Viel' olen äijeä vajoa:
tuollapa syämykseni,
tuolla tuntoni makaapi
noissa Pohjan neitosissa,
kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko
eip' on anna tyttöänsä
ilman allin ampumatta,
joutsenen osoamatta
tuosta Tuonelan joesta,
pyhän virran pyörtehestä."
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui ja pakisi:
"Heitä herjät joutsenesi,
anna allien asua
Tuonen mustassa joessa,
palavissa pyörtehissä!
Sie lähe kotiperille
kanssa äitisi katalan!
Vielä kiitä onneasi,
julkista Jumalatasi,
kun antoi avun totisen,
vielä henkihin herätti
Tuonen tieltä tiettävältä,
Manalan majan periltä!
En minä mitänä voisi,
en mitänä itsestäni,
ilman armotta Jumalan,
toimetta totisen Luojan."
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa,
kera valtavanhempansa.
Sinne nyt Kaukoni kaotan,
heitän lieto Lemminkäisen
virrestäni viikommaksi.
Väännän virteni välehen,
lasken laulun toisa'alle,
työnnän uuelle uralle.
Kuudestoista runo
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
oli veistävä venoista,
uutta purtta puuhoava
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Puita puuttui purren seppä,
lautoja venon tekijä.
Kenpä puuta etsimähän,
tammea tavoittamahan
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle pohjapuuksi?
Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep' on puuta etsimähän,
tammea tavoittamahan
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle pohjapuuksi!
Käypi tietä, astelevi
koillisille maailmoille.
Meni mäen, menevi toisen,
kulki kohta kolmannenki,
kirves kultainen olalla,
vaskivarsi kirvehessä.
Yhtyi haapa vastahansa,
sylen kolmen korkeuinen.
Tahtoi haapoa tavata,
puia puuta kirvehellä.
Haapa haastaen sanovi,
itse kielin kerkiävi:
"Mitä, mies, tahot minusta,
kuta kuitenki hala'at?"
Sampsa poika Pellervoinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Tuotapa tahon sinusta,
tuota etsin ja hala'an:
Väinämöiselle venettä,
laulajalle purren puuta."
Haapa haastoi kummemmasti,
sataoksainen osasi:
"Vuotava veno minusta
ja pursi putoavainen!
Minä olen ontelo tyveltä:
kolmasti tänä kesänä
toukka söi syämyeni,
mato juureni makasi."
Sampsa poika Pellervoinen
siitä eistyvi etemmä;
astua ajattelevi
maailmoille pohjaisille.
Tuli honka vastahansa,
sylen kuuen korkeuinen.
Iski puuta kirvehellä,
kolahutti kuokallansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oisiko sinusta, honka,
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle laivapuuksi?"
Honka vastata hotaisi,
itse äänehen ärähti:
"Ei minusta purtta tulle,
kuuen kaaren kantajata!
Mie olen honka huolainniekka;
kolmasti tänä kesänä
korppi koikkui latvallani,
varis vaakkui oksillani."
Sampsa poika Pellervoinen
aina eistyvi etemmä;
astua ajattelevi
suvisille maailmoille.
Tuli tammi vastahansa,
ympäri yheksän syltä.
Kysytteli, lausutteli:
"Tulisko sinusta, tammi,
emeä erävenehen,
sotapurren pohjapuuta?"
Tammi taiten vastaeli,
osaeli puu omena:
"On vainen minussa puuta
emäksi yhen venosen,
enk' ole hoikka huolainniekka
enkä ontelo sisältä.
Kolmasti tänä kesänä,
tänä suurena suvena
päivyt kierti keskipuuta,
kuuhut latvalla kumotti,
käet kukkui oksillani,
linnut lehvillä lepäsi."
Sampsa poika Pellervoinen
otti kirvehen olalta,
iski puuta kirvehellä,
tammea tasaterällä;
pian taisi tammen kaata,
puun sorean sorrutella.
Ensin laski latvan poikki,
tyven tyynni halkaisevi.
Veisti siitä pohjapuita,
lautoja epälukuisin
laulajalle laivaksiksi,
Väinämöiselle venoksi.
Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
teki tieolla venettä,
laati purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murskan murenemista.
Lauloi virren: pohjan puutti,
lauloi toisen: liitti laian;
lauloi kohta kolmannenki
hankoja hakatessansa,
päitä kaaren päätellessä,
liitellessänsä limiä.
Kaaritettua venosen,
liitettyä laian liitot
uupui kolmea sanoa
panemilla parraspuien,
kokkien kohentimilla,
peräpään on päättimillä.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni!
Ei saanut veno vesille,
uusi laiva lainehille!"
Arvelee, ajattelevi,
mistäpä sanoja saisi,
loisi lempiluottehia;
pääskyjenkö päälaelta,
joutsenkarjan juonen päästä,
hanhilauman hartioilta?
Läksi saamahan sanoja.
Tuhoi joukon joutsenia,
harkun hanhia hävitti,
päättömästi pääskysiä:
ei saanut sanoakana,
ei sanoa eikä puolta.
Arvelee, ajattelevi:
"Tuoll' oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan."
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljo,
ne kaikki avuttomia.
Arvelee, ajattelevi:
"Tuolta saan sa'an sanoja,
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajasta."
Läksi Tuonelta sanoja,
Manalalta mahtiloita.
Astua taputtelevi;
kävi viikon vitsikkoa,
viikon toisen tuomikkoa,
kolmannen katajikkoa:
jo näkyi Manalan saari,
Tuonen kumpu kuumottavi.
Vaka vanha Väinämöinen
jo huhuta huikahutti
tuossa Tuonelan joessa,
Manalan alantehessa:
"Tuo venettä, Tuonen tytti,
lauttoa, Manalan lapsi,
yli salmen saa'akseni,
joen poikki päästäkseni!"
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
tuo oli poukkujen pesijä,
räpähien räimyttäjä
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alusve'essä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Vene täältä tuotanehe,
kuni syy sanottanehe,
mi sinun Manalle saattoi
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman musertamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoni minun tänne tuotti,
Mana mailtani veteli."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Jopa keksin kielastajan!
Kunp' on Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat käessä.
Sano totta, Väinämöinen:
mi sinun Manalle saattoi?"
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuossa sanoiksi virkki:
"Rauta mun Manalle saattoi,
teräs tempoi Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuosta tunnen kielastajan!
Kun rauta Manalle saisi,
teräs toisi Tuonelahan,
verin vaattehet valuisi,
hurmehen hurahteleisi.
Sano totta, Väinämöinen,
sano totta toinen kerta!"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vesi sai minun Manalle,
aalto toi on Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ymmärrän valehtelijan!
Jos vesi Manalle saisi,
aalto toisi Tuonelahan,
vesin vaattehet valuisi,
helmasi herahteleisi.
Sano tarkkoja tosia:
mi sinun Manalle saattoi?"
Tuossa vanha Väinämöinen
vielä kerran kielastavi:
"Tuli toi mun Tuonelahan,
valkea Manalle saattoi."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Arvoan valehtelijan!
Jos tuli Manalle toisi,
valkeainen Tuonelahan,
oisi kutrit kärventynnä,
partaki pahoin palanut.
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Jos tahot venettä täältä,
sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä,
mitenkä tulit Manalle
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman murentamatta!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jos vähän valehtelinki,
kerran toisen kielastelin,
toki ma sanon toetki.
Te'in tieolla venettä,
laain purtta laulamalla.
Lauloin päivän, lauloin toisen,
niin päivällä kolmannella
rikkoihe reki runoilta,
jalas taittui lausehilta:
läksin Tuonelta oroa,
Manalalta vääntiätä
rekosen rakentoani,
laulukorjan laatiani.
Tuopa nyt venoista tänne,
laita mulle lauttoasi
yli salmen saa'akseni,
joen poikki päästäkseni!"
Kyllä Tuonetar toruvi,
Manan neiti riitelevi:
"Oi on, hullu, hulluuttasi,
mies on, mielesi vähyyttä!
Tulet syyttä Tuonelahan,
tauitta Manan majoille!
Parempi sinun olisi
palata omille maille:
äijä on tänne tullehia,
ei paljo palannehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Akka tieltä kääntyköhön,
eip' on mies pahempikana,
uros untelompikana!
Tuo venettä, Tuonen tytti,
lauttoa, Manalan lapsi!"
Vei venehen Tuonen tytti;
sillä vanhan Väinämöisen
yli salmen saattelevi,
joen poikki päästelevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi sinua, Väinämöinen!
Läksit surmatta Manalle,
kuolematta Tuonelahan!"
Tuonetar, hyvä emäntä,
Manalatar, vaimo vanha,
toip' on tuopilla olutta,
kantoi kaksikorvaisella;
itse tuon sanoiksi virkki:
"Juop' on, vanha Väinämöinen!"
Vaka vanha Väinämöinen
katsoi pitkin tuoppiansa:
sammakot kuti sisällä,
maot laioilla lateli.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"En mä tänne tullutkana
juomahan Manalan maljat,
Tuonen tuopit lakkimahan:
juopuvat oluen juojat,
kannun appajat katoovat."
Sanoi Tuonelan emäntä:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Mitä sie tulit Manalle,
kuta Tuonelan tuville
ennen Tuonen tahtomatta,
Manan mailta kutsumatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veistäessäni venoista,
uutta purtta puuhatessa
uuvuin kolmea sanoa
peripäätä päätellessä,
kokkoa kohottaessa.
Kun en noita saanutkana,
mailta, ilmoilta tavannut,
piti tulla Tuonelahan,
lähteä Manan majoille
saamahan sanoja noita,
ongelmoita oppimahan."
Tuopa Tuonelan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei Tuoni sanoja anna,
Mana mahtia jakele!
Etkä täältä pääsnekänä
sinä ilmoisna ikänä
kotihisi kulkemahan,
maillesi matelemahan."
Uuvutti unehen miehen,
pani maata matkalaisen
Tuonen taljavuotehelle.
Siinä mies makaelevi,
uros unta ottelevi:
mies makasi, vaate valvoi.
Oli akka Tuonelassa,
akka vanha käykkäleuka,
rautarihman kehreäjä,
vaskilankojen valaja.
Kehräsi sataisen nuotan,
tuhantisen tuuritteli
yönä yhtenä kesäisnä
yhellä vesikivellä.
Oli ukko Tuonelassa;
se on ukko kolmisormi,
rautaverkkojen kutoja,
vaskinuotan valmistaja.
Se kutoi sataisen nuotan,
tuhantisen tuikutteli
samana kesäisnä yönä
samalla vesikivellä.
Tuonen poika koukkusormi,
koukkusormi, rautanäppi,
se veti sataisen nuotan
poikki Tuonelan joesta,
sekä poikki jotta pitkin,
jotta vieläkin vitahan,
jottei päästä Väinämöisen,
selvitä uvantolaisen
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko lie tuhoni tullut,
hätäpäivä päälle pääsnyt
näillä Tuonelan tuvilla,
Manalan majantehilla?"
Pian muuksi muuttelihe,
ruton toiseksi rupesi:
meni mustana merehen,
saarvana sara'ikkohon;
matoi rautaisna matona,
kulki kyisnä käärmehenä
poikki Tuonelan joesta,
läpi Tuonen verkkoloista.
Tuonen poika koukkusormi,
koukkusormi, rautanäppi,
kävi aamulla varahin
verkkojansa katsomahan:
sa'an saapi taimenia,
tuhat emon alvehia,
eip' on saanut Väinämöistä,
ukkoa uvantolaista.
Siitä vanha Väinämöinen
Tuonelasta tultuansa
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elköhön hyvä Jumala,
elköhön sitä suetko,
itse-mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeinutta!
Äijä on sinne saanehia,
vähä tuolta tullehia,
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista."
Vielä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin lateli
nuorisolle nousevalle,
kansalle ylenevälle:
"Elkätte, imeisen lapset,
sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle,
vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
tuolla Tuonelan ko'issa:
sija on siellä syyllisillä,
vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä,
palavoista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista ku'ottu."
Seitsemästoista runo
Vaka vanha Väinämöinen,
kun ei saanunna sanoja
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista,
ain' yhä ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
mistäpä sanoja saisi,
loisi lempiluottehia.
Paimen vastahan tulevi;
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän.
Vaan se on sinne mentävätä,
polku poimeteltavata,
ei ole matkoa hyveä,
ei aivan pahintakana:
yks' on juoni juostaksesi
naisten neulojen neniä,
tuosta toinen käyäksesi
miehen miekan tutkaimia,
kolmas koikutellaksesi
uron tapparan teriä."
Vaka vanha Väinämöinen
toki mietti mennäksensä.
Painuvi sepän pajahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos rautaiset talukset,
tao rautarukkahiset,
paita rautainen rakenna!
Laai rautainen korento,
teräksinen tienaellos:
pane syämehen teräkset,
veä päälle melto rauta!
Lähen saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan
vatsasta varaväkevän,
suusta Antero Vipusen."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viikon on Vipunen kuollut,
kauan Antero kaonnut
vipunsa virittämästä,
ahtamasta ansatiensä;
et sieltä sanoa saane,
et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Väinämöinen
toki läksi, ei totellut.
Astui päivän helkytteli
naisten neulojen neniä,
astui toisen torkutteli
miesten miekan tutkaimia,
kolmannenki koikutteli
uron tapparan teriä.
Itse virsikäs Vipunen,
mies vanha varaväkevä,
tuo viruvi virsinensä,
luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi,
havuhonka hampahilla.
Jo tulevi Väinämöinen.
Veti miekan, riitsi rauan
huotrasta huveksisesta,
vyöstä vennon-selkäisestä;
kaatoi haavan hartioilta,
koivut kulmilta kukisti,
leuoilta lepät leveät,
pajupehkot parran päältä,
otsalta oravikuuset,
havuhongat hampahilta.
Syösti rautaisen korennon
suuhun Antero Vipusen,
ikenihin irjuvihin,
leukoihin lotisevihin.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse pois, inehmon orja,
maan alla makoamasta,
viikon unta ottamasta!"
Tuop' on virsikäs Vipunen
heti herkesi unesta.
Tunsi koskevan kovasti,
kipeästi kiusaisevan:
puri rautaisen korennon,
puri päältä mellon rauan;
ei tiennyt terästä purra,
ei syöä syäntä rauan.
Tuossa vanhan Väinämöisen,
suun ohella seistessänsä,
jalka toinen torkahtavi,
vasen jalka vaapahtavi
suuhun Antero Vipusen,
leukaluulle luikahutti.
Heti virsikäs Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti,
- nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa
tuon on vanhan Väinämöisen.
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki syönyt,
syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt,
en tämän palan makuista!"
Itse vanha Väinämöinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla,
hätäpäivä hämmenteä
tämän hiien hinkalossa,
tämän kalman karsinassa."
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Veitsi on vyöllä Väinämöisen,
pää visainen veitsessänsä;
tuosta hän teki venosen,
teki tieolla venosen.
Soutelevi, luitelevi
suolen päästä suolen päähän,
souteli joka solukan,
joka supun suikerteli.
Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi;
takoi yön lepeämättä,
päivän pouahuttamatta
vatsassa varaväkevän,
mahtipontisen povessa.
Silloin virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Jo olen syönyt saan urosta,
tuhonnut tuhannen miestä,
enpä liene mointa syönyt:
syet suuhuni tulevat,
kekälehet kielelleni,
rauan kuonat kulkkuhuni!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan,
ennenkuin emosi etsin,
haen valtavanhempasi!
Jos sanon minä emolle,
virkan, vierin vanhemmalle,
enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi anke'in asuvi.
"En nyt tuota tunnekana
enkä arvoa alusta,
mist' olet, hiisi, hingannunna,
kusta, turma, tänne tullut
puremahan, jäytämähän,
syömähän, kaluamahan.
Oletko tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
vain olet teko tekemä,
toisen tuoma, toisen luoma,
pantu tänne palkan eestä,
rakettu rahan nenästä?
"Ollet tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
niinp' on luome Luojahani,
heitäime Jumalahani:
ei Herra hyveä heitä,
Luoja ei kaunista kaota.
"Kun lienet teko tekemä,
pulma toisen pungastama,
kyllä saan sukusi tietä,
löyän synnyntäsijasi!
"Tuolta ennen pulmat puuttui,
tuolta taikeat tapahtui:
tietomiesten tienohilta,
laulumiesten laitumilta,
konnien kotisijoilta,
taikurien tanterilta;
tuolta Kalman kankahilta,
maasta manteren sisästä,
miehen kuollehen ko'ista,
kaonnehen kartanosta;
mullista muhajavista,
maista liikuteltavista,
somerilta pyöriviltä,
hiekoilta heliseviltä;
notkoilta noroperiltä,
soilta sammalettomilta,
here'istä hettehistä,
läikkyvistä lähtehistä;
metsän hiien hinkalosta,
viien vuoren vinkalosta,
vaaran vaskisen laelta,
kuparisen kukkulalta;
kuusista kuhisevista,
hongista hohisevista,
latvasta lahon petäjän,
mätäpäistä mäntylöistä;
revon rääyntäsijoilta,
hirven hiihtokankahilta,
kontion kivikolosta,
karhun louhikammiosta;
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin maasta laukeasta,
ahoilta vesattomilta,
mailta kyntämättömiltä;
suurilta sotakeoilta,
miehentappo-tanterilta,
ruohoista rohisevista,
hurmehista huuruvista;
suurilta meren seliltä,
ulapoilta auke'ilta,
meren mustista mu'ista,
tuhannen sylen syvästä;
virroista vihisevistä,
palavoista pyörtehistä,
Rutjan koskesta kovasta,
ve'en vankan vääntehestä;
takaisesta taivahasta,
poutapilvien periltä,
ahavan ajeloteiltä,
tuulen tuutimasijoilta.
"Sieltäkö sinäki puutuit,
sieltä, taikea, tapahuit
syämehen syyttömähän,
vatsahan viattomahan,
syömähän, kaluamahan,
puremahan, louhtamahan?
"Himmene nyt, Hiien hurtta,
raukea, Manalan rakki,
lähe pois kohusta, konna,
maan kamala, maksoistani,
syömästä syänkäpyä,
pernoani pehkomasta,
vatsoa vanuttamasta,
keuhkoloita kiertämästä,
napoa navertamasta,
ohimoita ottamasta,
selkäluita luistamasta,
sivuja sivertämästä!
"Jos ei minussa miestä liene,
niin panen parempiani
tämän pulman purkajaksi,
kauhean kaottajaksi.
"Nostan maasta mannun eukot,
pellosta peri-isännät,
kaikki maasta miekkamiehet,
hiekasta hevoisurohot
väekseni, voimakseni,
tuekseni, turvakseni
tässä työssä työlähässä,
tässä tuskassa kovassa.
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse, metsä, miehinesi,
katajikko, kansoinesi,
petäikkö, perehinesi,
umpilampi, lapsinesi,
sata miestä miekallista,
tuhat rauaista urosta
tätä hiittä hieromahan,
juutasta rutistamahan!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse veestä, veen emäntä,
sinilakki, lainehista,
hienohelma, hettehestä,
puhasmuotoinen, muasta
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehuueksi,
jottei minua syyttä syöä
eikä tauitta tapeta!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
kave eukko, luonnon tytti,
kave kultainen korea,
jok' olet vanhin vaimoloita,
ensin emä itselöitä,
käy nyt tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän,
tämä jakso jaksamahan,
puutunnainen purkamahan!
"Ja kun ei sitä totelle,
välttäne väheäkänä,
ukko taivahan-napainen,
remupilven-reunahinen,
tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa,
työt kehnot kerittämähän,
rikkonaiset riisumahan
miekalla tuliterällä,
säilällä säkehisellä!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan!
Ei täällä sinun sijoa
sijankana tarpehella.
Muunne muuttaos majasi,
etemmä elosijasi,
isäntäsi istumille,
emäntäsi astumille!
"Sitte sinne tultuasi,
matkan päähän päästyäsi,
tekijäsi tienohille,
laittajasi laitumille,
laai tunnus tultuasi,
salamerkki saatuasi,
jyskä kuin ukon jyrynen,
välkä kuin tulen välähys!
Potkaise pihalta portti,
laske lauta ikkunasta,
siitä siirräite sisähän,
lennä tupruna tupahan!
Ota kiinni kinterestä,
kai'immasta kantapäästä,
isännät perisopesta,
emännät ovisopesta!
Isännältä silmä kaiva,
emännältä pää murota,
sormet koukkuhun koverra,
väännä päätä väärällehen!
"Jos siitä vähän tulisi,
lennä kukkona kujalle,
kanan lasna kartanolle,
rinnoin rikkatunkiolle!
Sorra soimelta hevonen,
navetasta sarvinauta,
sarvet sontahan sovita,
häntä laske lattialle,
silmät käännä kellellehen,
niskat ruttohon rutaise!
"Oletko tauti tuulen tuoma,
tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema,
vilun ilman viehättämä,
mene tuulen tietä myöten,
ahavan rekiratoja,
ilman puussa istumatta,
lepässä lepeämättä
vaaran vaskisen laelle,
kuparisen kukkulalle,
siellä tuulen tuuitella,
ahavaisen akkiloia!
"Lienet tullut taivahalta,
poutapilvien periltä,
nouse taasen taivahalle,
tuonne ilmoille ylene,
pilvihin pirisevihin,
tähtihin tärisevihin,
tulena palelemahan,
säkehinä säikkymähän
auringon ajelemilla,
kuun kehyen kiertämillä!
"Lienet, vieno, veen vetämä,
meren aaltojen ajama,
niin, vieno, vetehen mennös,
alle aaltojen ajaite,
mutalinnan liepehille,
vesiharjun hartehille,
siellä aaltojen ajella,
ve'en synkän sylkytellä!
"Lienet Kalman kankahalta,
ikimennehen majoilta,
toki koitellos kotia,
noille Kalman kartanoille,
multihin muhajavihin,
maihin liikuteltavihin,
johon on kansa kaatununna,
väki vahva vääntynynnä!
"Kun liet, tuhma, tuolta tullut,
metsän hiien hinkalosta,
petäjäisistä pesistä,
honkaisista huonehista,
niin sinne sinun manoan
metsän hiien hinkalohon,
honkaisihin huonehisin,
petäjäisihin pesihin,
sini siellä ollaksesi,
kunnes lattiat lahovat,
seinähirret sienettyvät,
laki päältä laukeavi.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne kehnoa kehoitan
ukkokontion kotihin,
akkakarhun kartanohon,
notkoille noroperille,
soille räykymättömille,
heiluvihin hettehisin,
läilyvihin lähtehisin,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin.
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
kuss' ei kuuta, aurinkoa
eikä päiveä iässä.
Siell' on onni ollaksesi,
lempi liehaellaksesi:
hirvet on puihin hirtettynä,
jalot peurat jaksettuna
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne käsken ja kehoitan
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
johon puut pä'in putoovat,
perin vierivät petäjät,
tyvin syösten suuret hongat,
latvoin lakkapäät petäjät.
Ui siellä, paha pakana,
kosken kuohuja kovia,
ve'et väljät väännättele,
ve'et ahtahat asuile!
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikipurohon,
jost' et pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en pääsne päästämähän,
kerinne kerittämähän
yheksällä oinahalla,
yhen uuhen kantamalla,
yheksällä härkäsellä,
yhen lehmäsen vasoilla,
yheksän oron keralla,
yhen tamman varsasilla.
"Josp' on kyytiä kysynet,
anonet ajohevoista,
kyllä mä sulle kyyin laitan
ja annan ajohevosen:
Hiiess' on hyvä hevonen,
punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski,
nenä varsin valkeata,
kaikki on rautaiset kapiot,
teräksiset temmottimet;
ne jaksaa mäkehen mennä,
nousta notkon penkerehen
hyvällä hypittäjällä,
ajajalla ankaralla.
"Kun ei siitä kyllin liene,
saaos Hiien hiihtoneuvot,
Lemmon leppäiset sivakat,
pahalaisen paksu sauva,
joilla hiihät Hiien maita,
Lemmon lehtoja samoat,
hilpotellen Hiien maita,
pahan maita paipotellen!
Kivi on tiellä poikkipuolin:
se poikki porahtakohon,
hako tiellä pitkin puolin:
tuo kaheksi katketkohon,
uros tiellä pystyn puolin:
sep' on laitahan lähetä!
"Lähe nyt, liika, liikkumahan,
mies paha, pakenemahan
ennen päivän nousemista,
koi-jumalan koittamista,
auringon ylenemistä,
kukon äänen kuulumista!
Nyt on liian liikeaika
ja pahan pakenoaika,
kuutamainen kulkeasi,
valkea vaeltoasi.
"Kun et vääjänne välehen,
eronne, emotoin rakki,
saan minä kokolta kourat,
veren juojalta vekarat,
linnulta lihan pitimet,
havukalta haarottimet,
joilla konnat kouristelen,
ilkeät iki asetan
pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi.
"Luopui ennen luotu lempo,
eksyipä emollinenki
tullessa Jumalan tunnin,
avun Luojan auetessa:
etkö sie, emotoin, eksy,
luovu, luonnotoin sikiä,
haihu, koira haltiatoin,
erkane, emotoin rakki,
tämän tunnin tutkaimella,
tämän kuuhuen kululla?"
Vaka vanha Väinämöinen
silloin tuon sanoiksi virkki:
"Hyvä tääll' on ollakseni,
armas aikaellakseni:
maksat leiväksi pätevi,
marut maksan särpimeksi,
keuhkot käypi keitokseksi,
rasvat ruoiksi hyviksi.
"Asetan alasimeni
syvemmin syänlihoille,
painan paljani lujemmin
paikoille pahemmillenki,
ettet pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en saa sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
kuulla kyllältä sanoja,
tuhansia tutkelmoita.
Ei sanat salahan joua
eikä luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät."
Silloin virsikäs Vipunen,
tuo vanha varaväkevä,
jonk' oli suussa suuri tieto,
mahti ponnetoin povessa,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti
lauloaksensa hyviä,
parahia pannaksensa,
noita syntyjä syviä,
ajan alkuluottehia,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Lauloi synnyt syitä myöten,
luottehet lomia myöten,
kuinka Luojansa luvalla,
kaikkivallan vaatimalla
itsestänsä ilma syntyi,
ilmasta vesi erosi,
veestä manner maatelihe,
manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta,
auringon asetannasta,
ilman pielten pistännästä,
taivosen tähytännästä.
Siinä virsikäs Vipunen
kyllä lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja,
kieli laski lausehia,
kuin on sälkö sääriänsä,
ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli:
päätyi päivä kuulemahan,
kuu kulta tähyämähän;
aallot seisottui selällä,
lainehet lahen perällä;
puuttui virrat vieremästä,
Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski,
joki Juortanin pysähtyi.
Siitä vanha Väinämöinen,
kun oli sanoja kuullut,
saanut kylliksi sanoja,
luonut lempiluottehia,
rupeavi lähtemähän
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi sie Antero Vipunen!
Ava suusi suuremmaksi,
leukapielesi levitä,
pääsisin mahasta maalle,
kotihini kulkemahan!"
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mont' olen syönyt, monta juonut,
tuhonnut tuhatlukuja;
moint' en vielä konsa syönyt,
kuin söin vanhan Väinämöisen!
Hyvin laait tultuasi,
teet paremmin, kun paloat."
Siitä Antero Vipunen
irvisti ikeniänsä,
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti.
Itse vanha Väinämöinen
läksi suusta suuritieon,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta;
luiskahtavi poies suusta,
kaapsahtavi kankahalle,
kuin on kultainen orava
tahi näätä kultarinta.
Läksi siitä astumahan;
tuli sepponsa pajahan.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
miten laita lasketahan,
perilaita liitetähän,
kokkapuut kohennetahan?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja,
tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi,
julki luottehet lovesta."
Niin meni venonsa luoksi,
tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi,
laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi,
kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä,
laiva lastun ottamatta.
Kahdeksastoista runo