Noin sanoi Savon näkijät,
Noin pakisi Pohjan noiat
Minun kurjan kuolevaksi,
Kalkisen katoavaksi,
Nuorena nukahtavaksi,
Kasvavana kaatuvaksi—
Minä hoikka huolemahan,
Ja musta murehtimahan.
Mieleni meni pahaksi,
Syämeni surulliseksi,—
Enkä kuollut kuitenkana,
Tainnut en kalkinen kaota.
Kunpa kurja kuolisinki,
Katkiaisinki katala,
Äsken tuosta toissa vuonna,
Kohta kolmanna kesänä,
Maassa heinänä helyisin,
Kukkana kukosteleisin—
Paremmat kukalla päivät,
Helevämmät heinäsellä,
Kun on kurjalla minulla,
Kovin koitopäiväisellä.
121. Löyän armon aaltoloissa.
Läksin piennä paimenehen,
Lassa lammasten ajohon,
Istuin maalle marjaiselle,
Nukuin nurmikkokeolle;
Tuli vieras viiviköltä,
Koiransuoli koivukolta,
Jok' otti minun omani,
Piti piikakunniani.
Menin itkien kotihin,
Itkien ison pihoille;
Iso torui ikkunalta,
Emo aittansa ovelta,
Veikkoni veräjän suulta,
Sisko sillan korvaselta—
Ollut ei turvoa tuvassa,
Armoa katosten alla.
Niin jo kohta koito raukka,
Näillä päivillä pahoilla,
Löyän turvan tuulen alla,
Armon aaltojen seassa—
Mennä mieleni tekevi
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi siikasille,
Veikoksi ve'en kaloille.
Ellös sie emoni sitte
Panko vettä taikinahan,
Laajalta lahen perältä,
Ilman karvan katsomatta;
Ves' on täynnä tukkiani,
Rannat kaikki kasvojani,
Minun tuiman tukkiani,
Minun haitran hapsiani.
122. Tuli hurtta huovin maalta.
Niin minäi pieni piika,
Kun on muutki suuremmaiset,
Kannoin vartta vartalolla,
Nostatin noripereä;
Tuli hurtta huovin maalta,
Sammakko Savon rajalta,
Miesi kurja Kuopiosta,
Sotaheitto Helsingistä,
Joka joi minun vereni,
Piti piikakunniani,
Vetytti verevän kasvon,
Huollutti punaisen posken,
Vaivutti ihanan varren,
Notkutti noriperäni.
Ei tiennyt emoni rukka,
Iso ei se ensinkänä—
Iso piikana pitävi,
Emo lassa lallittavi,
Mie vaan näissä naapottelin.
Kyllä tiesi kurja miesi,
Tunsi hurtta huovilainen,
Alla aian maannehensa,
Nurmet nutturoinnehensa,
Lepiköt levännehensä.
123. Ei tieä emo tytärtä.