Viel' olis ottanut hyvästi,
Sanonut pari sanoa,
Itkevälle äitillensä.
Raukka raukesi samasa,
Lenti liekkien sisähän,
Vaipui ilmivalkiahan.
Se oli meno nuoren rouan,
Nuoren Elina emännän,
Jok' oli kaunis kasvoiltansa,
Kaunis kaikella tavalla—
Kauan sinua kaivatahan,
Iän kaiken itketähän;
Itku ei Laukosta laka'a
Valitus Vesilahesta!
Se oli loppu nuoren vaimon,
Kanssa pienen poikalapsen;
Kului tuskin puoli kuuta,
Taikka kaksi viilkokautta,
Hevosia tallin täysi,
Nautoja naveton täysi,
Kuoli kaikki korsi suuhun,
Kaatui kaurain nojalle.
Klaus kurki kurja miesi,
Miesi kurja ja kamala,
Istui aitan kynnyksellä,
Sekä istui että itki.
Kiesus äiänä käveli:
"Mitä itket Klaus Kurki?"
"Kyll' on syytä itkemistä,
Vaivoja valittamista:
Poltin oman puolisoni,
Sytytin syleni täyen,
Poltin pienen poikaseni,
Vastakannetun kaotin."
"Kyllä tieän Elina rouan—"
"Missäs on Elina roua?"
"Tuollapa on Elina roua,
Tuolla taivahan talossa,
Ylisessä ymmärkissä,
Jalan juuressa Jumalan,
Kuuen kynttilän e'essä,
Kultakirjanen käessä,
Pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven e'essä.
Tieän myöski Klaus Kurjen—"
Kussast' onpi Klaus Kurki?"
"Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki,
Alaisessa helvetissä,
Kannukset vähän näkyvät,
Jalat alta kiilustavat.—
Vielä tieän Kirstihuoran
Tuoll' on, tuolla Kirstihuora,
Alisessa helvetissä,
Alimmaisen portin alla,
Palmikot vähän näkyvät,
Kultarihmat kuumottavat."