Eno. Ei, ei ensinkään. Hän oli totinen, kuin totinen on; pilaa en laisinkaan hänessä voinut havaita; hän vimmoissansa ei tahtonut kuulla mitään.
Rouva. Mitä! mitä puhutte? Enkö pety, tekin olette varsin totinen! Voisiko aavistaakaan sellaista mahdolliseksi ja todeksi? Tohditteko, eno, malallanne vakuuttaa tämän todeksi?
Eno. Millä valalla tahansa.
Rouva. Ei, tämä on hullua hullumpaa!
Eno. Että hän hulluteli, sen sanoinkin hänelle suoraan.
Rouva. Ja kuitenkin?
Eno. Ja kuitenkin, vaikka minä naurusta olin melkein pakahtua, hän ei nähnyt hulluuttansa.
Rouva. Mistä on hän nuo ajatukset saanut? Miten saattaa hän uskoakaan että tupakka minua voisi miellyttää. Hän hourailee, hän unohtaa, että minä olen nainen.
Eno. Se on mahdollista. Hän tyhjillä luuloilla itseänsä vaivaa ja turhaan olen minä pyytänyt häntä miettimään seurauksia… Turhaan, sillä hän oli kuuro; hän sanoi ainoastaan: Jos sinä vähimmänkään savua vedät tästä piipusta, jonka hänelle lahjoitit, niin sinun ei käy hyvin, jos toisillakin polttaisit, niin on se verraton röyhkeys, jota syvään saat katua.
Rouva (pilalla). Minä vapisen pelosta.