Eno. Noh sitten! Miehesi, rakas lapsi, on joutunut kummallisiin houreisin. Hän pelkää sinulle käyvän kuten on käynyt monelle, jolle kielletty hedelmä on mieluisin… Hän käski minun saarnata sinulle viattomuuden arvoa.
Rouva. Mutta, eno, mitä on tämä olevinaan? Tähän saakka hän ei ole minulta mitään kieltänyt… tahtooko hän nyt minulta jotakin kieltää?
Eno. Oikein arvasit, lapseni; mutta sinä olet ymmärtäväinen, sinä tottelet häntä. Yhtä maailmassa hän sinulta kieltää; ja ellet tässä seuraa hänen tahtoansa, niin syyttää saat itseäsi, sillä hänen vihansa ei rajoja tiedä, eikä löydy rangaistusta niin suurta, jolla voisit häntä lepyttää; kotirauha olisi silloin kadonnut, katumuksesi liian myöhäinen.
Rouva (vähän närkästyneenä). No, mitä sanoi hän? mistä kieltää hän minua? Vielä en ymmärrä mitään — En salaa, että mielelläni tahtoisin tietää, mikä seurauksissaan voi olla niin hirmuinen… Se mahtaa olla jotakin kummallista!
Eno. Se kummallista on, sinä hämmästyt; minä itsekään en ymmärrä, miten
Rietrikki uskaltaa semmoista puhua. Hän kieltää — —
Rouva (varsin uuteliaasti). Minua mistä?
Eno. Polttamasta tupakkaa.
Rouva. Mitä! minua! Tupakkaa? Te ilveilette! Niin, jos olisin meri- tahikka sotamies.
Eno. Samaa olen minä saarnannut tuolle itsepintaiselle veitikalle.
Rouva. Mutta hän on sen ehkä vaan pilallansa sanonut.