Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.
Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan kuin pilven varjo vieno punastus. Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –
Nyt ovat rummut, torvet vaienneet – kuin luostari, min munkit hylkäsivät, niin aamu hiljainen ja pyhä on.
SUURESSA KAUPUNGISSA
Ui ohitseni merta kaupungin
nyt tuo, jo tämä, toinen toisen jälkeen.
Vain katse silmihin, ja ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
Ui ohitseni merta tyhjyyden
nyt tuo, jo tämä, pisar toisen jälkeen.
Vain katse arkkuhun, ja ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
Ui ruumissaatto merta kaupungin.
Tuon, tään se kohtaa, toisen toisen jälkeen.
Vain katse arkkuhuni, ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
VIIMEINEN TAHTO
Mun ratsuni!
Mulle se tuokaa!
Suin vaahtoavin ja kupein värisevin.
Viha polttaa päätäni mun, ja silmä palaa.
Mulle jo tuokaa
mun ratsuni!
Nyt seuratkaa!
Välkkyvin miekoin!
Sotatorvien äänet, sotahuudot kuulen.
Savun, hurmevirtoja nään, savun nään ja liekit.
Välkkyvin miekoin
nyt seuratkaa!