Simo venyi vielä levottomassa unessaan ja hänen sänkynsä päässä oli puolilleen juotu viinapullo. Kölliskö otti sen. Simo aukasi vaisusti silmänsä, koetti nostaa raskasta päätänsä ja sopersi muutamia sanoja, joista Kölliskö huomasi, ettei Simon kieli ollut hänen omassa vallassaan. Hänen päänsä painui uudelleen vuoteesen ja hän nukkui jälleen. Kölliskö seisoi kuin kivettynyt hänen vuoteensa vieressä. Simon posket punoittivat, rinta nouseskeli säännöttömästi ja hänen ruumiinsa hypähteli vuoteesta ikäänkuin pyssyn pamahduksista säikähtyneenä.
Kölliskö vaipui vuoteen viereen polvilleen ja vuodatti synnin kauheista seurauksista kauhistuneen sydämensä hartaasen esirukoukseen. Sitten meni hän ulos ja viskasi syvällä inholla pullon kappaleiksi pihalla oleviin kiviin. — Kello oli jo kuusi, mutta palvelusväki nukkui vielä hievahtamatta. Kölliskö ajoi emännöitsiän ylös ja pian olivat muutkin palkolliset työpuuhissaan. Köllisköllä oli nyt aikaa tarkastella vähän ympärilleen. Kaikki näytti olevan talossa nurin narin. Kölliskön järjestykseen harjaantunut silmä huomasi kaikkialla epäjärjestystä. Hän ryhtyi toimiin saadakseen edes päällisin puolin jonkinlaiseen järjestykseen talon asioita. Hän määräsi kullekin palkolliselle osansa ja antoi heidän toimekseen eri tehtävien huolestamisen. Luotettavimmalle rengille määräsi hän isäntärengin velvollisuudet.
Noin kello 11 aikaan meni Kölliskö jälleen Simon makuuhuoneesen. Simo katseli veltosti ympärilleen ja hänen kätensä hapuili jotain päänpohjasta.
"Rakkahin veljeni", sanoi Kölliskö, "luovu jo tuosta kirotusta nesteestä".
"Viinaa!" sai Simo sopertaneeksi, "missä on pulloni?"
"Sitä ei enään ole", sanoi Kölliskö, "eikö sinulla ole haluakaan päästä tuosta kamalasta sairaudesta?"
"Minulla ei ole voimia siihen", sanoi Simo värisevällä äänellä.
"Sen kyllä tiedän, mutta kyllä Jumala niitä antaa, jos sinulla tosihalu on päästä viheliäisestä tilastasi".
"Haluako? Kuka ei tästä polttavasta janosta irtaantua tahdo! Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa!" — — —
Köllisköllä oli varalta monta liikuttavaa lohdutuksen ja kehoituksen sanaa, mutta ennen kuin hän ehti suutansa avata, hyppäsi Simo kuin ammuttu sängystään, kiiruhti kaapin luo, tempasi täyden pullon sieltä ja huomattuaan, että Kölliskö aikoi lyödä hänen kynsistään sen kappaleiksi, kääntyi kaapin ja seinän välillä olevaa loukkoa kohden ja joi ahnaasti pullon puolilleen. Sitten kääntyi hän Köllisköön päin, päästi luita ja ytimiä karsivan kamalan naurun, puisti pulloaan ja sanoi: