— Tahdotko seurata minua, Kandra? sanoi hän sisarelleen.
— Ei kukaan meistä täällä välitä eikä meitä kaivata.
— Mutta minne menisimme? sanoi sisar.
— No, mennään viidakkoon, sanoi Gulga. — Siellä on kyllä hedelmiä syödäksemme, ja sitten voimme rakentaa pienen majan puun oksista ja laittaa vuoteen kukista ja ruohoista.
— Niin hauskaa, sanoi Kandra. — Minäpä puen keltaisen silkkivaatteen ylleni ja otan jalokiveni ja sinun pitää ottaa kaulakoristeesi. Siitä kaikki ihmiset voivat nähdä, että olemme oikeita prinsessoja.
— Jos ihmiset näkevät kalliit koristeemme, niin he ryöstävät ne.
Parempi on solmita kalliit helmet ja kivet huivin nurkkaan.
He vaelsivat kauas tiheikköön ja katselivat apinoita, jotka hyppivät puissa, ja auringonpaisteessa meluavia vihreitä papukaijoja, söivät hedelmiä niin paljon kuin jaksoivat ja olivat onnellisempia kuin olivat olleet pitkiin aikoihin.
Lopulta he joutuivat kauniille palatsille. Se oli valkoista marmoria ja sen portit olivat selki-selällään. Ja portin päälle oli kirjoitettu:
Kas tänne, Gulga, sisään käy.
On hopeaa, kultaa, muuta ei näy.
Heidän katsellessaan muuttuivat kirjaimet ja he lukivat: