Sa seuraa Kandra, nähdä saat:
on onnen vaiheet oikukkaat.
— Se ei ole niin soma runo kuin sinun, Gulga. Se saa minut pelkäämään, sanoi Kandra vavisten.
— Pelottaa minuakin vähän. Näinköhän tämä lienee jonkun rakshasin talo?
— Mikä se rakshas on?
— Se on ihmisiä syövä jättiläinen. Eihän kukaan muu kuin jättiläinen rakentaisi tällaista palatsia metsään. Hän on varmaankin poissa nyt.
— Voihan se tulla kotiin koska tahansa. Mennään pois! sanoi Kandra tarttuen siskonsa käteen peloissansa.
Juuri silloin juoksi ystävällinen kettu Gulgan luo.
— Oikein arvasitte. Tämä on erään jättiläisen linna. Nyt hän on poissa ja te voitte hyvässä rauhassa asua linnassa jonkun aikaa. Minä ilmoitan teille heti, kun hän on tulossa takaisin.
Sisaret astuivat palatsiin ja löysivät sieltä ihania silkkipukuja, kultaa ja jalokiviä. Keskellä salia oli marmoriallas ja siinä kirkasta vettä, jossa voi kylpeä joka päivä. Veden pinnalla kellui lootuskukkia, ja niitä sisaret keräsivät punoakseen hiuksiinsa, koska lootus on kuninkaallinen kukka ja heitä oli opetettu lapsesta saakka sitä käyttämään.
— Kuulehan sisko, sanoi Gulga, jos sinä olet yksin kotona ja joku vieras tulee pyytämään ruokaa taikka juomaa, muista pukeutua rääsyihin ja tuhria kasvosi noella ennenkuin näyttäydyt.