"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: 'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on toisenlainen elämä."
Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät yhteisen etsittävämme unhottaneet?
"Entä Vap…?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja…
Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden laineille ja — meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne lauloivat:
Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!
Rintasip' on raukenevi,
Povesi pakahtunevi,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä.
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohottelekse
Kultaisen ruson kipinät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tuleva.
Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!
Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi. Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi…? Kuitenkin meni hän sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä tulisi.
Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani anastaaksensa? Vaan — sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille antautunut — minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.' Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.
Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka kauniit! Onko nämä sinun?
Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.