Toisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan.
Edellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja.
Ruumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni
paareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia.
Saattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen
(Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.
Seuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan palveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla. Ympärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia, monstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee eräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen päätänsä.
Sen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen kuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa puoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on kaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. — Vasemmalla puolella vanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu heidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle. Lapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.
Arkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi kuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että tästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita tahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.
Oikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta
Länsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.
Vasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa jumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot ovat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää Henrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn, niin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää, tyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.
(J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.
Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan. Suolaisten sumujen vyössä vyöryi synkät aallot vaan sylitellen, sylkytellen, halki aikojen halaten jäitä hyisten huippuvuorten, päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt — päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi.