Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.
Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin, aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen seurueeseensa.
Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!"
Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi, tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara. Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän, mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut, että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:
Hyvä hallitsija itse huomasi, kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus varjeli väkevän Toren hengen.
Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi kumminkin haavoittui.
Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman kuningas Olaville.
Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka olivat olleet hänen seurassaan.
Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli. Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän, kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä. Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.
Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.