— Kuinkas muuten — vastasi yksi heistä.
— Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.
Muutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.
Täällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä mahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioimassa.
Luolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.
Kun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.
Erityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta kristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet tähän vankilaan.
Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän vanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.
Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin käytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.
Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.