(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.
On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.
Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten, karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.
Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua, ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.
— Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! — sanoi Tavela, vanha mies, heimonsa pää.
Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.
Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.
— Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? — kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.