— Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äskensyntynyt lapsi.
— Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä siihen voimaa, isä Wildefried?
— Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut siihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.
Huomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: — Elkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!
Polvistuneet munkit huokasivat syvään.
— Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! — loihe Wildefried isä taas lausumaan. — Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi "De profundis"!
Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui
heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.
Ja noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat äsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää kuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän sydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.
Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.
Pian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.