— Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisoallenne! — käski hän jyrkästi.
Polvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän omin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.
Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: — Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi "De profundis!" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin. — Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään heidän lauluunsa.
Omituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät seuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin aurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän hirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.
Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän oikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.
Melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.
— Henki hengestä — se on tuomio! — sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".
Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden kunkin paalun luo.
Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.
— Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen ruumiimme he voivat surmata; — mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii iankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!