— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.
Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.
Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään — hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.
Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.
Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.
Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.
Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, — miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.
Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.
Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, — Räntämäen kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti… Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilan, — ei ollut hänellä nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.
Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.