Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.
Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.
Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen arkitupaan.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.
Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä suuriin kontteihin.
Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.
Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:
— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?
— Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.