Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.
— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?
— Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, vastasi soturi varsin vakavana. — Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.
Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.
— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?
— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.
Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:
— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.
Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:
— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.