Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenen vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.
Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta.
Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:
— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.
Ja karjalaisten takana on taas muita.
Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:
— Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?
— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä uhkailivat.
— Tätäkö linnaa — oletko päästäsi vialla?
— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.
Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:
— Entä sitten?