— Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.
Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:
— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava — eihän me ennenkään kahakoita kartettu.
Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.
— En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.
— Mitä tarkoitat?
— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi — tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljo luottamista…
Tuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla — kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa pidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:
— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on ainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.
Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita — he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäsi terävästi: