Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa, läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa apulaisekseen — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.
Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen oppiaankin.
"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta — linna oli liian lähellä.
Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu häneltä mitään ottamaan — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan — mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!
Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä, monta vertaa katkerammin kuin ennen.
Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen — niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.
Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.
— Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?