— Ovat.
— Tuokaa salkut tänne!
Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä… ne hän laski syrjään. Mutta kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.
Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:
— Tiesinhän sen… se vanha kettu… pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään — se on juuri hänen tapaistaan!
Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun… hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan… ei voinut hän tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle… toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi…
— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!
Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki päästä päähän.
Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut myöntävää vastausta — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.
Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena: