— Sitäkö vain — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan otti hän kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: — Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä kansoja gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!
Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:
— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla toteudu minun suuri suunnitelmani!
Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. — Paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siihen ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!
Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:
— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!
Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet, sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!
Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, käski hän:
— Kutsukaa linnanvanhin tänne!
Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti: