— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.
Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään — enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät — ainakin piispan kotona ollessa työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.
— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä — minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan saneluni mukaan.
Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta.
Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille — ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille — että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat.
Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan Rooman paaville menevää kirjettä.
Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.
Siinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan — sanottava kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:
"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."
Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.