Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.
Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.
Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan — se oli usko yksin, joka ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan — siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.
Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:
— Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?
— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.
— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.
— Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.
— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti — oletko heti valmis satulaan nousemaan?
Empimättä vastasi Ohto: