— Olen.
Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän mukaansa ja vihityn miekan vyölleen — se oli hänen siunauksensa.
Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.
* * * * *
Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan… Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:
— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?
Ja aina oli vastaus sama:
— Ei näy ketään.
Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.
Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä… hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.