Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä kertoa.
Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin, tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata. Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa…
— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt… se on tässä.
Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan — kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.
— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. — Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.
Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.
Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.
Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:
— Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?
— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.