Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:
— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?
Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:
— Kyllä… vähän.
— Kenet siis, kenet… sano välemmin!
Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:
— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet…?
Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:
— Ei mainittu nimeä… retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.
Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan: