Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.
Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.
Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.
Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.
(Juhani Aho: Panu.)
UHRITOIMITUS.
Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.
Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.
Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.
Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava osansa.